11

Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään
lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla
tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta
eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:

— Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus,
niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat
jäähä kotimieheksi!

Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun
asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen
näin arvellen: ”Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit
kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee.”

Ja vielä hän lisäksi ajatteli: ”Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä
kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy
se viisaankin aivo.”

Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti
lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin
mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä
vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi
lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän
jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti
taas takaisin kotiinsa.

Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan
Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään
pyydettyyn toimeen.

Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet.
Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka
kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten
tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti
entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:

— Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt
viuhotat? Eh — heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä
kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi
sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä
pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin,
jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville
paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino
luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia
hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa
kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun
nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh — hee!...

Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki kolmeakymmentä vuotta
vanhempi. Huusi vain jälkiin:

— Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää...

— Hääh? Mikä vasikka?

— Mullikka!

— Nö nö..., mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean
jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään
luikuun.

Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä päivänä
aukaisemaa tolaa.

Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.
Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa...

Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta...

Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua
niukuin-naukuin?

Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli
käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista
paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.

— Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut,
vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku
Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen
asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.

Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka
oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin
pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä
Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui
Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi
kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan ”alvariinsa tyhjä”.

Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti,
kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä
saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen
hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä,
nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.

Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi
Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli
hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.

Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään
ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa
pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin
kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin
rajalle päin.

— Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna?
arveli Riika puheenaineeksi.

— Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi
Muikkulan isäntä harvakseen. — Velkana on kaikki porvaleille. Metät
seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle
vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä
jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja
säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat — pirhanako ne
kaikki maksaa jaksaa?

Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan.
Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla
kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.

— Niin..., äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli
vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä,
kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:

— Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja
kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta
saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja
jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.

— Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.

Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:

— Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?

— Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. — Minä vain
sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin
alkukielillä...?

— Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä
karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla
pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta...

— Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. — Eihän se toki
meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.

— Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan
kuluttua Muikkulainen.

— Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin..., sanoi Riika
kainoksuvasti. — Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä
pasteiraavan, lisäsi hän.

Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha
kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui
näreillä viitoitettu tie yli jään.

Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat
mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki
hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen
äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön
painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin.
Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä
aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko
kirkonkylä...

”Kolmiyhteisen huone - keisarillis-jumalallinen esivalta —
pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien
koivikkojen keskessä — ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen
kansakoulu — kauppiaat ja koreat kyltit — postitalo ja keltaiset
kirjelaatikot — lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly
— ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa
pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä
vain...”

Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan
muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja
ryöstämään!...

Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää
vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti
lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan
ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä.
Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet...

                                                  ⸻

Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut
lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät
ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin
kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut
pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa
toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää
papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin
väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään.
Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle
kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä...

Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä
pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen
pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen,
huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi
jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään.
Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja
mielenjännitystä.

Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja
huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen
— sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan
valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä — mutta ei ollut hän
saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta.
Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa
poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä
kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos
käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen — ne ne aina olivat
kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin,
kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi
seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili:
”Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!”

Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen
kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka
tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut
sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän
oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: ”jahka käyn
siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän”.

Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä
hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi
paperilappu tiedonantoineen:

Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati
Puoluven Puntarpää lähetä Mä akitaa Tori to-Veri. Mjehenpuolisia
Naissed tervehtulet!

Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli
jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan
muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa.
Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän
nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin
kirkossa... moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan,
mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.

... Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren
miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen,
punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä
seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat
kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.

”Rakutaattori on!” kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika
tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.

Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se
punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen...

— Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori
äännähtävän.

Joukko seisoi hievahtamatta...

— Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan
loismies.

— Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti
käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.

Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja
kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:

Työn orjat sorron yöstä nouskaa!
— — — —
Alas lyökää koko vanha maailma!
— — — —

Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli
tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä.
Oikein oli Topi puhunut...

Ei muuta johtajaa, ei luojaa
Kuin kansa kaikkivaltias!

Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. ”Aivan
toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!” hän ajatteli.

Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa
ryhdiksi:

Lait pettää, hallitukset sortaa,
Verot köyhälistön verta juo!
Ja köyhän ihmisoikeuskin
Ompi tyhjä lause tuo:
— — — —

”Niin on”, jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe
säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.

Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:

On kurjan kurjat kunniassaan
Raharuhtinaat nuo röyhkeät,
Ei koskaan tee ne itse työtä,
Vaan ne työtä ryöstävät.
Varat kansan hankkimat on menneet
Kaikki konnain kukkaroon.
Pois kansa velkansa jo vaatii,
Nyt ryöstösaalis tuotakoon!

”Kohalleen sattuu!” ajatteli Riika. ”Joutaisi kauppamies maksaa monet markat
takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja
ostanut.”

Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä
totuuden pursuavaa kapinalaulua:

Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
Työkansan joukko nälkäinen!
Maa meidän on ja olla täytyy,
Vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill’ on...

”Herrajessus!” suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin
hetkellä huimasi.

... aina vieraanamme,
Vaan kuin korpit haaskoiltaan
Me kerran kaikki karkoitamme,
Niin päivä pääsee paistamaan.
Tää on viimeinen taisto;
Rintamaamme yhtykää:
Niin huomispäivänä kansat
On veljet keskenään!

Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen
laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.

Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla
nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat
silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: —
Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se
pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken
pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa
minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt
asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei
mikään herrojen salasakki.

Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin,
joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa
värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:

— Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat
keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau.
Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu
ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän
puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän
valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle
köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja
passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä
on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme
sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen
ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan
rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus
lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille
hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.

Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen,
pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:

— Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka
mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla
vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa
vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat
kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla,
nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän — suurille herroille? Kuka
virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka
ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja
itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!

Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja
kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat
nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka
tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? — kuka
tunkiot luopi? — kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka
perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee,
kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa
siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!

Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi
ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät
kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä
lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta
akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat
autuaallisessa supussa.

Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:

— Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat
määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut,
jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu
väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat
saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me
sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi,
että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja
— nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei
ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen
tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla
rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja
samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.
Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin
polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen
vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin Jumalan tarinoissa
kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat
ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua
herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan.
Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu — pitää jo oppia
tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää
vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni
— justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon,
että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat
köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja,
niin tietäkööt että Elävän kosto...

Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista
kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa.
Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä
moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin
papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti
kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan
pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi
papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat,
kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi
puhua.

— Pyydän anteeksi, hän virkkoi, — mutta minä en voinut olla
keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä
selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään
suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa
kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa,
nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon
opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän
ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan — ja minä myönnän,
että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä
enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä
kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se
johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään vihaan — niinkuin herra
agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa
saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti
selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella
sosialidemokr...

— Ulos perrr...! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus
raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen
jätkän työntämänä ulos ovesta.

Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat
kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu.
Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti
sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi
kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin
koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi
ja lausui pontevasti:

— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä
kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne
mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa:
vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai
sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut:
jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin,
että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin
mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni
pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle,
mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on
pakanallista — eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan.
Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos
tahdotte.

Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja
läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari
muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät
ulosmenevän apulaisen perässä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti
aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut
vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli
hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:

— Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat
herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei
niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta
suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan
saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin
papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa —
rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua
eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun
asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani
minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo
sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta
eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko
käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä.
Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte,
että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja
pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä.
Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa
puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla... oikeasta asiasta... Ja
joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä
niinkuin tuo papinkisälli...

Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön
vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa,
joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia
puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti
päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti,
hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen
rusetti letkahteli leuan alla...

Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän
oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että
hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.

Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä
murrokossa... Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen
uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa
särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen
tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi
punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä
ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut
aavistanutkaan.

Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave — nämä kaksi äärimmäistä
tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.

Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli,
vuoroin rämähteli — suupielistä pursusi vaahtoa.

Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija
ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat
hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän
vaikeroiden puheli:

— Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka
paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin
näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on
ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa
pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla.
Viime tiistaita oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa
torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa
ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat
apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita
ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja
emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko
olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä
voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa
kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki
ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa
saanut, vei ainoan lehmän. ”Herra Jumala taivaassa!” minä ajattelin.
”Milloinkahan tästäkin päästään?”

Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:

— Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli
vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat
irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. ”Mitä
sinä itket?” minä häitä kysyin. ”Niin kun tuo punaisen talon rouva
tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun
varastaneen häitä kalossit...” Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli
suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!

Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän
vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä,
että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä
asia.

Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan
nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella,
virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen
tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin
tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä — senjälkeen kun arimmat
olivat hiipineet hiljaa pois — ollut ainoatakaan sielua, joka
olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri
köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin
punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä
sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.

Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden
puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä
pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä
opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä
pöydällä tarjona.

Viimeiseksi kajahti Työväen marssi raatari Kallen ja
suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen
lauluun osaa ottamaan:

Käy eespäin väki voimakas!
Äl’ orjajoukko halpa
Täst’ alkain ole...
— — — —
— — — —

Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan
isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja
nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti
karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta
palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli
pientä tulipunakantista ”Työväen Laulukirjaa”.

Kumpikin oli vaitelias.