14

Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta
viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä
iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä,
tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:

— Mitenkä se oikein pitänee vetää — se punainen viiva?

— Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää...

— Mitenkä sitä peukalolla — eihän siitä mitä lähe?

— Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen
alta tirskahtaa!

— Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä
monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan
tervapeukalon pääköstä?

— Tirskahtaa pitää — sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin
tepsivän...

— Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata
vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?

— Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista...

— Heh, heh. No se tuo Epra osoaa...

Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:

— Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin
nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat
vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija
liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo
akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän
nännejä kopeloineet...

— Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei
tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se
mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen
raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä
puolesta isosti karjaista jotta ”sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas
tahon ja tarvihen”, niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. —
Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan
peräsuoli!

— Hehhehheh! Niinpä taitaa olla...

Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:

— Se on sen punaisen viivan veto — kuulostaa — justiin niinkuin
Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa
sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat.
Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa
mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja
elinonneksi kopeutuu.

— Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.

— Reistata pitää! vakaili ukko: — Jos sattuisi hyvinni
lykästämään...

— Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin
neljännessä paikassa. — Että joka miehen käteen ja joka ämmän
sormien koloon?

Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:

— Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä
ne punaiset pännät että ne paperinroskat.

Johon taas edellinen aukisuin arveli että:

— Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille —?

Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden
kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.

Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:

— Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä
äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan
karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja
sieltä sitten eäni möläytetään...

— Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. —
Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.

— Vai sillä?

— Sillä-sillä!

— Karsinan seinäänkö se viiva veännetään —?

— Eipä kun vaalilippuun.

— Y-hyy...

Piisasi sitä asiaa miettiä.

Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo
punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet
oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai
opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva
oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin
miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se
leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti
ylhäältä alaskäsin.

Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia
samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli
yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan
päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin
kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja
virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan
renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin
nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen
kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta
lakikirjojen mukainen tulisi...

Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet
metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät
— samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen
piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla
hangatessaan.

Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se
kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla
saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:

”Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen
orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana
peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun
itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet,
poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa — ilmestyypi
kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan
kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja
passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa
vieläkin ihmeluikkuunsa: — kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan
kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa.”

Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat,
jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren
pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.

Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran
kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?...

Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset
kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan,
veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, —
siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan
vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.

”Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti
on teidän aikanne maahan romahtaa — te olette lahot ja hourupäiset,
te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille,
meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa
soimaan!”

Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät
sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.

Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy?
Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja
kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä.
Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita.
Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä
perustuslaeista — ja kaikki tämä meille annetaan.

Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä...

Pyhä — paha perkele — tästä ei selviydytä muuten kuin
taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan
järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja
hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä
aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä
perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian
tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska
ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä
ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä
vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen
parhaat parannushankkeensa, niin — kavahtakoot, kun kansa huomenna
napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot,
vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?...

Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin
tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä
luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta
estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:

”Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle,
mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita
vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat
— —.”

Niin juuri! — ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo.
Niin juuri! — ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä
eivät tahdo...

”Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja
tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä että
paha kokonaan poistuu!”

Niin juuri! — ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun
verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa...

”Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja
veljeys!”

Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka
raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin
takaat!