18

Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.

Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten
suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista
tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet
häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän
päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli
hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen
hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut
ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla
ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.

Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä.
Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa
paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli
ilmaa.

Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi
metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia
silmiään... koetti tirkistää ylös taivaalle.

Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä
ympärillä kajahti.

”Aivan oikein”, tuntui hän itsekseen sanovan, ”sehän on vanha tuttu,
aurinko!”

Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi
selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi
pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa
kurisi...

”Liian varhaista!” hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti
peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.

Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille
sivuilleen...

”Niinpä niin!” näytti hän mielessään arvelevan: ”Tuolla puolen on
kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka
rajantakalaiset ruokkii...”

”Liian varhaista!” arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin.
”Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?”

Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki
pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti
käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä
käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.

Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä
vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat
mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti
roudassa.

Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia
karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.

Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.

Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.

Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee
metsänpedon veret ihanasti läikkymään!

Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja
kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.

”Kil-kal...”

Oliko se mahdollista!

Näinkö varhain jo keväällä!

Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli
aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!

”Kil-kal!” kaikui yli keväisen metsän... Karhu tunsi nyt huimaavaa
nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös
jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden
lomitse...

Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden
varovaisuus oli unhoksissa...

Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä,
tuo suloinen kellonkalkatus kuului...

Ihmisiä ei näkynyt.

Peto pysähtyi — kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä
irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui.
Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri
kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella
löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin
metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella
jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli
ihminen vastaan.

Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut
veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita
oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä
Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi
karhua vastaan.

”Voi perrr...!”

Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä
sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan,
silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto.
Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen
päälle.

Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten
hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä.
Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.

Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: — siunaillen, pahaa
aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas
pellon kuvetta...

Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä
seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä,
saunan takana.

— Topi hoi, Topiii...!

Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja
hänen kaulansa poikki valui veri — punaisena viivana.

Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat,
kauhistuneet kasvot.

Kirjoitettu: Sockenbacka — Suomussalmi v. 1909.