1

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin
pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi
peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin.
Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut
yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja
sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken
vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa
karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni
käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret
olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten
naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.

Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä
kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.

Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet
liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut
olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja
laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset,
talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa;
harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen
ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen,
jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina
ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä
heidän valkoisina paistavat takapuolensa... Kärpät kurkistelivat
kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä
ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut
lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka
kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka
sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet
hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen
syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä
askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui
huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa...

Tosiaankin — pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.

Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni,
niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka
makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja
kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron
kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko
luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui
neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen
seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu
ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului
kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran
kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.

Karhu, metsänkuningas se oli.

Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen
kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.

Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai
tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen
kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään.
Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesi
peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.

Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä hän seisoi
kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin
aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään
mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä,
irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan
se nyt oli saapunut. ”Vai niin”, näytti se itsekseen tuumivan.
”Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa,
on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden
rajalinja, jonka poikki matkani kulkee.”

Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi
kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan
lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan
kangistuneessa kannassa.

”Kesä on mennyt!...”

Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa,
joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta
tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.

”Nyt muistan selvästi”, se ikäänkuin mietiskeli. ”Tämä paikka on
nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni
viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa
Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut
kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen
saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin
pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli
— oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla
oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun
tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin,
sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En
tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut
takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä
valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa — totta
oli emoni haastellut.

”Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla.
Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan
kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja
pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha
olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan
sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä
pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni
vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin
haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua
himottivat udarten hienot kalvot — marssin eteenpäin — nuoruus
ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli
haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin
takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä
pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä
ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien
taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä
alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni.”

Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan
edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja
murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon
raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään — koko
luonto vapisi.

Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä,
ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli
vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi
raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden
rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä
ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli
omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi,
kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.

Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.

Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin.
Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin
päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi
nuoren, nousevan metsän alkua.

Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa
sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.

”Esi-isäin pyhä tahto on — talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta
tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto
voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos
jäisinkin tähän —?”

Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin
rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:

”Alkaa olla vaarallista näin myöhään — sinne asti... Siellä Simanat,
siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo
huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta
makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat,
kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat
ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on
iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. — Mutta jos tähän asetun, kuka
kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat
niin että nakrattaa!”

Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille
tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien
vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää,
seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen
täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.

Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.
Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.

”Näin sen siis päätän — ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!”

Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo
annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.

Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui
siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille
oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa
pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle...

”Vältti!”

Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia
kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet
saivat vapaasti pyyhkiä ylitse... Hyvä olisi tässä urohon olla,
kaunis köllöttää...

Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli
molemmin puolin linjaa — Suomen ja Vienan yhteissoittelo.

Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti
pian.

Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne
piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan
selkäänkin...

Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.
Pakkanen rasahteli puissa.

Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään,
tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään,
kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta...