4

Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee
unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:

Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä
säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. ”Mitäs sitä Topiakselle
kuuluu?” kysyy rovasti Nuurperi. ”Eihän sitä mulle mitä uusia”,
vastaa Topi jurosti: ”sitä vanhaa vähnitystä vain”. ”Vai niin, vai
niin”, sanoo rovasti: ”mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?” ”Ka
on asiata”, rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. ”Lähteä
piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä
hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?” Silloin rovasti
rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa:
”Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on
hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa
mitä itsekukin pyytää?” Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin
pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: ”Auttaako se
sitten varmasti?” ”Auttaa se varmasti”, vakuuttaa rovasti, ”kun
vain ihminen vilpittömästi uskoo”. ”No joo”, sanoo Topi ja on
vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas
siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä.
Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa
pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja
tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa
kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä
huutaa: ”Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä
tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!” Topi seisoo iloisesti
ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä
lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa
leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle
ja läähättää: ”minä, minä, minä!” Niin herra Jumala tarttuu myllyn
siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin
nenän eteen ja sanoo: ”Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät
tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido
nopeasti säkkis rattiin!” Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään
ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se
on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä
siihen hihkaisten ylös: ”Antaa nyt solua vain!” Koko kirkontorni
alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke
kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa
pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi
seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä
vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän
huutaa ylös torniin että ”kyllä piisaa herra Jumala Euphrosyyne, kyllä piisaa”,
irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa.
Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika.
”Herrankiekkura!” kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, ”mitä sinä Riika
säkissä?” ”Sano sinä viinimmästi!” vastaa Riika pilkallisesti
naurahtaen; ”Jumalan voima se akkojakin pyörittää”. Topi seisoo
torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle
Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi
huutaa: ”Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta
säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!” Niin Riika ja Topi yhdessä
pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun
säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon
lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli
ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset
kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla
ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän
juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa:
”Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!”
Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää
kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä
Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo
kämmentään ja neuvoo:

”Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!” ”Missä se on?” huutaa Topi
vastaan. ”Tuolla puolenhan se on!” huutaa se musta mies ja viittoo
koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko
perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina,
ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä
Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään
hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat
tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: ”Tuokaa tulen välkettä — tyhjähän
tämä on, ihan tyhjä!” mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: ”Enkö minä
sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?” Ja koko
pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi
haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni
kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta
juhlallisesti lukee: ”Nimeen isän ja pojan ja pyhän — amen”...

— Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä,
täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko
sinä, nukutko sinä vai...?

Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin
tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit
puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen,
kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään
älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja
köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.

Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän
kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten
päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.

”Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa
ja mutisee?” miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen
sydäntään. ”Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä
vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot!
Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun
ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja
lapsirievuille pyytää pitää...”

Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat
paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja
silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota
ei kenellekään kehtaisikaan näyttää...

”Tämmöisissä risoissa sitä minäkin... ei yhdeksään vuoteen hameen
hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin
silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan
yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt
on morsiuspuku — navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni
uutta kirkkohametta?...”

Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti
kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa
kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä
hyppelevät...

Mene pois kiusaaja!

Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä,
karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa
puoliääneen hymistä ja lukea:

Pois makia mailma jää — — —
Pois paha prameus,
Kanss’ tyhmä koreus!
Kaikk’ samett’ silkkipuku,
Kuin tuuli turhaan hukkuu — — —

Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa
kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä,
joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja
piehtaroimatta unissaan.