5

Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle
ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan
alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä
kummallinen kuvitelma, että Jumala — niinkuin muutkin herrat —
asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea
korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille
toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon
vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren
kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää
asianalkain auttaa. Herrojen herra — konrahti, konrahti sille olla
pitää!...

Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri
vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa
olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi
kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.

”Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii”, lohduttelihen
hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka
ikuisesti pyrkivät solumaan.

— Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.

— Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä... eh... menetkö pirttiin
paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä
kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta
pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana
paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat
kuin pienet tulihiilet isää kohti.

— Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai...

Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:

— Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri
ottaa äitin sukset...

— Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.

— Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.

— Sinä vielä katkaiset — ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli
isä.

— En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; — minä
hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki,
lisäsi hän vakuuttaen.

— Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä
Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.

Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet
montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät
pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin
vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan
taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon
verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät
Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä
sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat
vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli
pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran
rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä
oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne
sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.

”Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin”, ajattelee Topi
poikain remakan kuullessaan pirtille. ”Hyvä onkin, etteivät vielä
ymmärrä.”

Mutta Riika ajattelee näin: ”Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun
sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin
säästyisi leipää.”

— Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.

— Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää
nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.

— Et kai sinä perille tän’ kerkiä?

— Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.

— Velaksiko sinä ihan... niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.

Topi viivytti vastausta.

— Hyväpä jos velaksikaan..., murahti hän sitten jurosti
katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa
vasten. — Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan...

Riikan silmät välähtivät.

— Onko sinulla säästössä?

— Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin,
vastasi Topi tyynesti.

”Onpa se sentään mies tuo Topi”, ajatteli Riika häpeissään. ”Kun
on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua
valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin
ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu
siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?”

— Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä...? kysyi Riika
hämillään.

— Siinä vanhassa kuopassa..., tunnusti Topi.

— Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa... Vaan miten sinä
ne kuletat?

— Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien
vastakertana.

Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan,
mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama
oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti
vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle — täytyihän toki
Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat
jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä
kelpaavan vaikka anturanpohja.

— Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.

— Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.

— Olisi minulla... kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta... Ja
vielä...

Lupasi Topi käydä.

Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.

— Elähän vielä..., äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi
kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.

Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja
Topin käteen ja sanoi:

— Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä
punakukka-retonkia... muistathan sinä... samanlaista kuin näit
juhannuksena vosmestarin Alamalla.

Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä
hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja - ja
viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:

— Mistä sinä näin paljon?

Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:

— Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!

— Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. — Hyväpä se Ämmikki onkin
lehmä...

Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli
ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.

— Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen
vakavana kasvoiltaan; — kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!

Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut
sanoneeksi... ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.

Topi tuikkasi kättä Riikalle — ei se aina tapahtunutkaan — ja
työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.

Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta.
Mielihaikeasti hän virkkoi:

— Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?

Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa.
Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin
hänellä itsellään venäjänlehtimälli.

— Elähän nyt Riika... voihan nyt hyvin... ja kato perään, jottei
lapset tulen kanssa tuherra...

Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin
oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa
edellä.

Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja
kiiruhti navettaan.

Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen
kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua
vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen
toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan
lumista korpea kohti.

Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa
erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko,
toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko
ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta
puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?

Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien
katselee avaruuteen...