VII

Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on
tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on
maailmassa muuttunut, varmasti...

Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin.
Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja
kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä...

Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain
yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa... Ja sitä hän ei
ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa...

Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut
meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät
jo korkealla... Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet
käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne
hänen pitääkin lähteä...

Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että
vastaan tulee eräs tuttava.

Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni
ylioppilas-ystävätär...

— Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän.

Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen
sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten
ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä.

— Sinä kuljet kovin yksin... Missä on ritarikaartisi? pilailee
vallaton tyttö.

— Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.

— Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen
samaan äänilajiin.

— Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta
sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva...

Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen
muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy
jatkaa matkaansa...

— Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä...

— Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. —
Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava
kylmyys suupielissä.

Mutta se ilme kestää vain yhden. Jo seuraavana on hän
jälleen lämmin ja luonnollinen... Annihan oli sentään niitä paraita,
niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia...

Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:

— Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!

He eroavat.

Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan
tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä
ilman-ennustuksia... Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti...

Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.

Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi
aikaa!

Ah, sinä siunattu Lumiluoto!