VI.

— Fstait! — smirnaa!

Se oli luutnanttimme, joka niin huudahti, kun yhtenä noista ensi
illoista istuimme osastohuoneessa aliupseerimme opetusta kuunnellen,
kun ulkona oli synkkä pimeä ja syyssade ikävästi räiskäsi ränneissä,
vaan siellä sisällä, huoneessa oli niin valoisaa ja lämmintä.

Kaikki hypähtivät tuon huudon kuultuaan koppina pystyyn
jakkaroiltaan, sillä kapteeni se oli ovesta äkkiä ilmaantunut
luokkahuoneeseen. Ja kukin koetti asettua paraan kykynsä mukaan
hänelle rintamaan — niinkuin jo oli opetettu.

— Hyvää iltaa! mutisi hän partansa sisästä.

— Jumala antakoon, herra kapteeni! kirkasimme yhteen ääneen
tahdissa, koneellisesti — niinkuin oli opetettu.

— Pää pystyyn, pää pystyyn!

Kääntykää tännepäin! Katsokaa minuun! — Katsokaa reippaasti
silmiin!

Hän istahti aliupseerin paikalle lakki päässä ja palava paperossi
hampaissa sekä käski meidänkin istuutua. Luutnantti istahti myös
entiselle paikalleen.

— Mistäs täällä nyt on opetettu? kysyi kapteeni kiivaasti kääntyen
aliupseerin puoleen, joka valmiina ottamaan käskyjä vastaan
”reilassa” seisoi hänen takanaan. — Puhtaudesta — herra kapteeni —
ja siitä, missä kunnossa sotamiehen tulee pitää sänkynsä — vastasi
reippaasti nuori aliupseeri.

Kapteeni hymähti.

— Noh, Konkelo, minkälaisen pitää sotamiehen sängyn olla? kysyi hän
sitten alkaaksensa jonkinlaisen kertausopetuksen.

Puhuteltu nousi verkalleen seisaalle, mutta ei vastannut mitään.
Kapteeni murahti partaansa jotain että ”kiivaammin siinä!” ja jatkoi
sitten puoleksi leikillä:

— Hah? Mitä? Noh... pitääkö sen olla hyvin pehmeä, hah?

— Joo, herra katteini, pehemeä se parein...

— Hah? Mitä!... Ja likanen?... että kirput oikein pääsisivät
kasvamaan, — niinkö? tiuskasi kapteeni.

Tämän kysymyksen kuultua nytkähti siellä täällä joku ruumis; toiset
tuijottivat synkän totisina päällikköönsä.

— Ei, herra katteini — koetti puhuteltu oikaista, — kyllä sen
pittää puhas olla...

— Ja pehmeä kai, — hah? tinkaili kapteeni.

— Joo, herra katteini...

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin kääntyi kapteeni toisen
puoleen:

— Piekola! — onko se niin, hah?

— Jaa, herra kapteeni! —

— Jaa, herra Piekola! — Mikä on niin? kysyi kapteeni ilkkuillen.

Puhuteltu ei tiedä, mikä on niin.

— Missäs Piekola on maannut kotonaan?... Hah? — laattialla varmaan?

— Jaa, laattialla, herra kapteeni! myöntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sisään harmistuneen näköisenä ja kysyi
kuin puoleksi itsekseen:

— Ja siinä sillä sitten oli likainen turkkiresu alla, — haah? —

Ei vastausta. Puhuteltu on syvissä mietteissä.

— Ja kirput purivat —? tokasi päällikkö vähän vihaisemmin.

— Jaa, herra kapteeni, niin ne tekivät, vastasi Piekola ikäänkuin
joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

— Aika veitikoita! naurahti kapteeni kääntyen kolmannen puoleen,
jolta vihdoinkin oikea vastaus lähti. —

Tuolla tapaa kävi kapteenimme opetus. Aina oli hän äänessä ja
porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden
välissä — puhuessakin, ja tuli sammui siitä ehtimiseen. Silloin
sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta
tulitikkulaatikostaan, sillä kapteeni sytytti harvoin omastaan.

Tällä kertaa oli hän nyt mielestään tarpeeksi opettanut, ja hän
nousi sentähden ylös ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin
taas huudettiin ”fstait!” ja joku lähinnä ovea istuva ryntäsi
sitä aukaisemaan kapteenille, — sillä niin oli opetettu. Kun ovi
sulkeutui, oli mielestäni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt
onnellisesti ohi, ja mieliala tuli jälleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka
kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkillä säärillään leikkien
koiransa kanssa, hyrähteli tuttavallisesti ikäänkuin hänestäkin olisi
ollut mieleen että kapteeni poistui... Opetus kävi siten paljon
paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo lähti koirineen
pois. Hänelle ei tarvinnutkaan komentaa ”fstait!”, ainakaan ei hän
tällä kertaa sitä tahtonut.

Heti kun ovi luutnantin jälkeen sulkeutui, lyödä paukautti aliupseeri
käsikirjansa kiinni pöytään, ja virkkoi toverillisesti:

— Hehhei, heitetäänpä pois, poijat! ja kaikki nousivat itseänsä
venyttelemään. Toiset pistivät tupakaksi haastellen päivän
tapahtumista, sen verran kuin niistä saattoi haastella. Mutta toiset
jäivät totisiksi eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello löi viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt
tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eipä ollut kysymystäkään
pääsystä vielä. Sillä tuhmasti saattaisi nuorimies vielä käyttäytyä
siellä kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehdä kunniaa upseereille,
ottaisi liikoja ryyppyjä... Ei häntä vielä päästetty, ei läheskään,
vaan kasarmin seinien sisällä sai hän pysyä kiltisti viikkoja, jopa
kuukausiakin. Jouluun asti näet kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja
epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. —