XIV.

Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla
seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua
rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen,
hengästyksissään huutaen:

— Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?... Nyt on tänne pataljoonaan
tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia
lakkeja — lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!... mitä,
eikö lähdetä? — Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin
sanaakaan virkkaa.

— Tuota, tuota... älähän nyt hätäile... niitä lakkejako, joista
kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?

— Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta
ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.

— Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin
näet tarttui toverini innostus. — Vai on tullut ryssä...

— On, on... lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu
olevan... shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti
rakasti venäläisiä komentosanoja.

— Odotahan, odotahan... eihän tässä nyt hengen hätää..., pannaan
sitten vaikka pikommia! —

Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut
silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.

— Vai uudet lakit! — — —

Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä
mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme
hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi
.

Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta
ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä
mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.

Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme
ensimmäisinä niitä käyttämään.

— Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo
lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina
liikutuksesta.

— Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus
jo alkoi laimeta.

— Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä
äänellä — se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla... ajatteles!
— sininen nauha ylt’ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi
yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan
numero... niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin
itsekseen: — Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä
maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!

Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta
pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle,
kysyi hän kummeksivasti:

— Mitä? — eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? —
Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset
ja...

— Kyllä, kyllä... ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän
nähdään... — Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin
vyöllesi?

— Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen
tuolilta, jolle oli istahtanut.

— Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen,
jossa on vaskea muutaman verran kärenpuolella ja muistaakseni
suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!

— Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään
aikaan tiennyt mitä sanoisi.

Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi
loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa,
että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.

Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin
pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun
innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko
eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? — — —

Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.

                                                  ⸻

Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen ”vanhojen miesten” kanssa
kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin
toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani
ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus
sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla
juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä
paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.

Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka
saavutettuja ”mielipiteitäni” vastaan, se sai minut unohtamaan
eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä
näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän
kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen.
Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä
vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin — hän se vasta vapaa sanan
ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä
innostuksissani huudahtaneeni. — —

Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä
komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä;
sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan
luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän
iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita.
Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla
oli nimimerkki ”Jukka”. Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista
miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat
miehet koskaan olisi tehneet.

— Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. — Ainoastaan komppaniian
päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa...

Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea
kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt
tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen
kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se
juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin
— niin vaikealta kuin se tuntuikin — etten mitään koko asiasta
tietänyt.

Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia...

Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö
ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti — ja tuona iltana,
jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni
taas tavallista alakuloisempi.

Haa, — orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa
sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin
minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia
viivoja kirjoitetulle paperille. — —