3.
Paitsi Matti Helttusta.
Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut
pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä
elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin
niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti
sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain
välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa
yhteisiäkin nimikkoystäviä.
Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä,
välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa
kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä.
Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa
ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa,
Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan Henteriä
— pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman
kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta.
Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja
intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine
sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen
herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona
toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.
Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin
”likeisiä”, aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä.
Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka
juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi
kartanon täydeltä että ”päevää”. Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa,
niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan
ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan
sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka —
kuten sen koko maailma tiesi ja näki — kynti ja karhitsi omalla
akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan
inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli ”Salamelan
ukkokin” ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan
kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan
kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat.
Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti
”ammattiveljen” arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat
tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat,
Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan,
koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti,
joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän
kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen
kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi
tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan —
vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa
vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen
pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle
äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin
pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli ”Ilimari”.
Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli
pappilan kaikille pojille pöksyjä ja ”jääkäritakkeja” niin paljon
kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin
pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi
Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta
kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen
lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä
tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa
kasvattavainen.
Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset
”kasakkansa”, joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin
suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa,
Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi
kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja ”haravamiehinä”
Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin
karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut
mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti
koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.
Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki
Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin
kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja
varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä
Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen,
koko talon ja heimon uskottu ja — mirabile dictu — ikuisesti
salavihkaa soimattu palvelija.
Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten
heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin
renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen
mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät
tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta
jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat
siinä määrin suosittuja että esimerkiksi ”Iita” ja ”Hilta”, pari vuotta
opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi
ja oppi puhumaan ”ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna”!
Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät
suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa viikossa
sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus
pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein
katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama
henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja
juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme
noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen
piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa ”Hulta-Vannia” pölyt
tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä ”Selemaa”
voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman
Sussu-Saaraa maidot joutuneet ”sisälle” niinkuin lypsäjätytön aina
oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut
itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman ”Paksua
Riitua” sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti
olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja,
jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin ”Rokupätkää” olisi
ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat
tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka
värituntuja tämä kirja tavoittelee.