7.

Kesäisiä kuvia.

Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar
viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon
sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle
ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen.
Luntako jäänyt — mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä
huippu? Rovastin pää se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran
valkeanhohtava tukka.

Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa
nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen
mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella
hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei ”lutoliinilla”
tai ”herboliinilla” ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy
päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai
herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut
johonkin heleään väriin! — ehei; ukko naurahtaa synkästi ja
väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on
toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä
syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa
harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat
huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen
anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se
tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi
kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys;
ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun
pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi
auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin
että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan
pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde
alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa
ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.

Jonakin sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata
uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä — ja silloin ukko rovasti
maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen
taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?

Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko
rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen
päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa
tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat — paatti
liukuu. Hurraa — nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään
rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti
se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden
kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla
tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo,
suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja
etumasto, keularaaka — ”puksprööti” — pirkkelit ja puomit raahataan
ranta-aitan alta — uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa
purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija
lepattaa ja pieksää poikain poskia... Pappa, pappa, pater noster A.
B. C, milloin lähdetään Torakkaan?

— Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen
harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa,
johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu
hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot
kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.

Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä
lähde — sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun
punakuutamovuorokausina.

— Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, — eiköhän jo
huomenna purjehdita Niettussaareen — perunanpanoon.

— Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.

— Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.

— Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan
ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se
oli se jokakesäinen ensi reissu — siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.

— — — — — — — — — — — —

Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa
leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa
paattia. Hän — kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat
perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä.
Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja
siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee
niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat
ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.

— Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, — kiristäkää etupurjeen
skuutia. — Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!

— Iivari — kliivari — sen tuhannen skriivari! huutavat veikot
nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa.
Seuraavaan tyyliin:

Kotoinen laine se korkeena lyö,
Valkoista vilkkaa Vellamon vyö,
Hurjana lennän lempeni saareen,
Katselen kaihoten taivahan kaareen...

— Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova
ylioppilas.

— Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko,
”kameraalia” lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut
saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut
kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.

— Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.

— Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas
Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.

— Klar att vända! kuuluu ukko rovastin valtias ääni — johon jo
pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava
taikasana erämaan tuulessa. ”Klar att vända” — silloin isä vanhus
vääntää ruorin kampia. ”Klar att vända” silloin kolmipurjeen kokka
kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu — —

— Legoo! lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat
toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää
vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti
kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja — hauska kohina täyttää koko
purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla
ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun
jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan
ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa — varjostaa
kämmenselällään päivänkiloa vasten — utelee että mikä siellä selällä
— muistaa samalla — ja ajattelee:

Ukko rovasti paattineen, poikineen!

Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti
— siinä tehdään taas yksi ”klar att vända” ja paatti luovii
Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen — vielä yksi mutka
— ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen.
Koirat päistikkaa veteen — eivät malta odottaa. Raudoitettu köli
raapaisee rantakiveen — poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja
eväät kannetaan saareen.

Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen
tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla
ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja
huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen.
Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä
vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan
savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna,
hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka
koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.

Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee
hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa
pappa A on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme
hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.

Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee
saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki
pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.

Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että
pieksut taivasta tavoittelevat.

Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa...
Hoi laari laari laa!

Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!

Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja
Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua.
Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista
rähinää — kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee
sen ampumassa.

— No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki
kokoontuvat ”aamiaispäivällisille”. Mamma kullan mainiot piirakat,
pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta
toisenkerran!

— Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta
takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös
rantapetäjän latvaan.

— On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun
Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi
puusängyn alustaa.

— Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta
takaisinpäin pistin talteen?

Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille — ja
kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot
välähtävät — ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis.
Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat
isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja
kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain
— padottain valkoisia ”nuoria pottuja”, jotka heleästä somerosta
nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana,
konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa
muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa...

Hoi laari laa — saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki
päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan
rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää... Kas nyt on
päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät ”Meill’
lumista —” On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi
asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa ”piispa Frosterus” totisena
tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja
vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa
— perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön
varjossa — jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen Päiväkirja.

SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan
sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren
suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta
anno Domini post Chr. natum M — kaikkine reippaine
poikineni — itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin
paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun
pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka — ja perunat
pantuamme — sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja,
syöty ja huviteltu — laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä
verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon,
mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden
Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen
kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in
excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme
ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa
nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor,
jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän
latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään,
josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle,
putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos
joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.

A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen
pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä
ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon
ääni huusi ovelta: joutukaa!