9.
Kalaretki Torakkaan.
Vierähtikö viikko vai viisi vuotta — kuka sen osaa tarkalleen
määritellä — mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä
muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla
repäisevälle kalaretkelle.
Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille
nimettömille, saarille sanattomille — Torakkaan. Leveällä
merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen
kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino
koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella
nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja
läpi ”Salmesta” surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle
oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin
pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina,
paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka
hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen
harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin
neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan
siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti,
ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan
ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä
tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja
korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien
kupaiden murtuvat särmät.
Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa
perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin,
jonka itse oli tehnyt.
Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä,
aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen,
joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä.
Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma
maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi
suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon ”eissänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä” kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa
se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna
mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta
lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien
ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä,
kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle,
samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan
halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät,
niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista
merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta
korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää —
eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta
myllerryksestä menty... Vaikka... no djaah...
— Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.
— Ymmärrän, herra kapteeni.
Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan
hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden
solinasta.
Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen
herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut
melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät
tärkeästi eteenpäin — tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan
koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune Sanni ja selät
vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut
käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori,
pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa
mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan
penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen
tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan
siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten.
Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni,
tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.
Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.
”Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät
rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä
oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa
ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas
näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet —
täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein
ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän
muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä?
’Ruhtinan salmi?’ Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita
uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana
muinoin sampo ja kantelo soi... Siellä elää vieläkin Arhippainen
Miihkali, sokea laulajavanhus... Ja täälläkin yllättää vielä Suomen
ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään
vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin... Esimerkiksi
Kovavaarassa — peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin... On
se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada
kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä
riveistä — voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen
uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?...
Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan
punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu
korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan
valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?...”
Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen.
Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä
tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.
— Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan
hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.
— Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille
useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja
tarrailivat toisiinsa.
— Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti
tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta.
Mutta paatti ei irtautunut.
— Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut
kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin
vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.
— Esko ja Pekka järveen — mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei
muka tahtonut olla pekkoja pahempi.
Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi
poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan
alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau
veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti
eteenpäin.
Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä,
rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä
nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen
rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat
pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti
kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan.
Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt — paatti
tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen
vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä
pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan
ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli
kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja
rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja
suorastaan syleilivät...
Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti
ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan
väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.
Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin
puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies,
oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.
— Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä
liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä
on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä
on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos
rovasti reistaisi tähän kungastuoliin — heh — omatekonen mööpeli
se on — ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja
tutentit...
Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset
maatiaiset.
Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli
emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää
naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset
satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa
käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja
silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn
kirkkohuivin alta...
Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi,
pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään
ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki
kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä —
lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.
— Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?
Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.
— Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan,
sanoi ruustinna lempeällä äänellään.
Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen
irvistykseen.
— Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa,
voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee
pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?
— Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna
ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!
— Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan
akka kenkkuillen keskellä lattiaa. — No jo se tuo ruustinna on
rontti. — Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari
kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea... ka
kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot...
— Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja
ottaa itsekkin tästä —
— Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa
keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista
kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen,
saammekohan talosta toisen kalaveneen?
— Saapi kai, jos kelpaa.
— Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko,
intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden
toimetonna.
— Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla
vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.
Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen
joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta —
täkyjä — koukkuja — suuria kaloja!
⸻
Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi
ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja
louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti
kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä
pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin
vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana
rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta
toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin
papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä
knallihattu, joka — vaikka ammottavalla reijällä varustettu — teki
valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli
etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa
alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä
silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf,
Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka — hyvällä lapsella on monta nimeä
— toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului
myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien
järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä
perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan
kauvas jälkeensä — ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea
kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin
välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi
vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin
veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan
intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle
jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen
soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se
nuorempia veikkoja ihan nauratti.
— Saapa siinä hauki sukkelana olla!
— Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.
Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa,
suut naurun virnistyksessä — vanhinta ja nuorinta veljesparvessa
usein pyritään pitämään pilan esineenä — murahti Esko veli
pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies
näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa
vippasi veneen laitaa vasten pystyyn — jalka, johon uistinsiima
keloineen oli kierretty.
— Tpruu, purisi Esko — älkää soutako! Siinä on kala!
Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.
— Älä vain päästä!
— Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!
— Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli
mahdottoman pitkällä.
— Voi, pöljää — omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä
sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa...
— Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen
pilkkakirves.
— Karafiiniko!
— Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.
Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.
— Soutakaas vähän!
— Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.
Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan.
Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta
pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään
silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän
nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum
kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle — juhlallisen
näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan
hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.
— Iske isän Juppiterin nimeen!
— Silentium!
Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso
hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi
valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus
ihmisen nokan alla — ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen.
Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.
Velipojat huudahtivat yhtaikaa:
— Ahven!
Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen
vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa
huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä
uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut
elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä
kuolemasta.
— Voi hele...
Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin
vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan
myös loikata paenneen perään:
Siskoksi Siikasille,
Veikoksi veden kaloille!
kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta
kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta
ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan — Vihtori veli
siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa
rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin
vesiin.
— — —
Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion
katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin
veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta
nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella
haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella
lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä
alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa
tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä
veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan
eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut
peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi
kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin — siinä määrin hartaasti he
vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain
tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään
nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen
röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti
akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla
istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat — ja jos
oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina
hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa
siveli.
Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin
toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin
suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot
kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske
ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja
rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko
pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä.
Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan
— vihtaköysi — ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa
tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat
seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat
viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä
karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi...
Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat
nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet
laita-laitaan, kiinni toisiinsa.
Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat
kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka
heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistä
talonpojan pyhää.
— Iltaa isännät, saammekos täkyjä?
— Iltaa... Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.
— Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava
kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet,
joita vähän ujostuttaa.
— Onko se pappai matkassa?
— Tuolla tulee toisessa veneessä.
Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on
saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.
— Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä
suupielessä.
— Torakassa on! vastaavat pojat.
— Kiesuksen kierukka — siin’ oli kupparimuijan mennyt-öinen uni!
Vai on ruustinnai huviretkellä...
— Ja tytöt! lisätään muorille.
— Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä
viemässä — se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se
Hyysirannan Vappu...
Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia
muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.
Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui
nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti
pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista,
käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista
parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.
— Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.
— Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka
hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.
Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.
— Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa... penäävät
ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.
Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan
rannemmaksi — ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen
venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.
Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet
järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.
Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa
pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään
veden kalvoon.
Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa
sievoinen järvilohi ja kappas vaan — ukko saa sen.
⸻
Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka
veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä,
mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas
”suihtu” tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii
ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen
ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää
mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka
kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa
nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.
Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa
siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen
luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet.
Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen.
On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata
lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo
Iitakin olla, rippikoulun käynyt.
— Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään
lypsäen. — Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke —
outko siivolla, pirhanan rupeli — kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa
— musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree — lyö Iita vitalla, ropsi
oikein jotta herkiää, senkin kanttura!
Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit
kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:
Lugn hvilar sjön,
Kring berg och dalar
Nu breder natten mildt sin arm!
Ej fågelns röst nu mera talar,
Hon slumrat in vid skogens barm...
Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan
lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään — nuo hetaleiset
herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.
Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja
tarhalla syntyi hauska hälinä.
Torakan akka nauraa hökötteli — vai suoraan kiulusta nuoret herrat
vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot
kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai
kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta
— Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä
pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi — Torakan akka hytkyi
naurusta ja kauhusta — hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita
heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät
taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin
oisi masinalla pelattu...
— Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko
näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.
— Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokasee
Torakan akka.
Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. ”Hiehko kökkeli kolomas
lehmä” — niinkö se oli sanonut?
Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen
lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:
— Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot,
yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau
yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut...
⸻
Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa
ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin
pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello 4
liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko
seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä
laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.
Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan
iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu — päivän ikinuori
jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden
nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit
rintansa — suutele, suutele, olen kokonaan sinun!
Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on
kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä
utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat.
Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain
hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton
tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän
ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei
mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee
syvyys...
Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei
hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän
pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä
pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.
— Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä
venettä. — Ettei se kituisi...
Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.
Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka
toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista
oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun
perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen
haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti
Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin
käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi
sitä pitkällä puukolla pistämään — niskaan ja poikittain purston
lähettyville — ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen
kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se
pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin.
Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri
kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen
umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.
— Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain
kriitillisissä tilanteissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi
korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.
— Nappaa kiinni, pater noster!
Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä
perässään — soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä
tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei
koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa
myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima
pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni — älä löysää
pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä,
kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon
säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan
ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat
aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!
— Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen
hoitamaan siimaa!
Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.
— Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa...
Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki
vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä
veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.
— Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. — Me otamme sen
ampumalla pökerryksiin.
Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika
metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon — lohi pökertyi
täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se
olikin, ihan leiviskän painoinen.
Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla
kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä.
Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä — puolentoista
sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia,
moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja
siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.
Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä:
kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä
perässä ja sitten olivat ”pikku pojat” hurjasti soutaneet aivankuin
hoijakassa ympäri — mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt?
Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia
yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun,
sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut
kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa
suurempi veden hurtta — se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan
kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki
ja vetäen ”kissanhäntää” eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät
lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin,
kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat
yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon
ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut
silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta
salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan
kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin
ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko
pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia
aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että
pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi —
kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen
vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?
Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat
takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan
kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen
tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä
oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei
vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään
ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos
ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat
vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat,
jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan
rakastivat — hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden
kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja
sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen
ja aistilliseen terveydentilaan.
— Poju! Poju! Poju sessu! — Noppe! Noppe! Noppe seh!
Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan
kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna — olivat
syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa
veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia
kuin Eskoa.
— Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko,
pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah... sekä
sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:
— Te kasvatatte huonosti koirianne.
Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei
halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei
välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan
katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset — noin paljon noin
komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten
viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele...
Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.
— Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?
— 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää!
1 matikka!
Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen
väliin. 151 oli verkkokalojakin.
Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä,
isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja
hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset
pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi
polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt
kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä
kannolla, kirjava kulho helmassaan.
— Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi
pojista, jota Matiksi nimitetään.
— Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu,
huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.
— Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.
— Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. — Kitukaloja likaisesta
lammesta.
— Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyy
Virvi, pappilan kuopus.
— Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa... Saara Wacklinin juttuja...
— Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.
— Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka
iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.
— Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi, huomauttaa Esko
pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.
— Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois
puulusikkansa. — Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän
huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola
piisaa.
— Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.
— Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. — Mistä mamma
tietää että tuuli huomenna vetää?
— Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna
onnellisena ja alkaa koota astioita. — Lapset, kiittäkää Jumalaa
ruuasta.
— Mitä se nyt mamma... näin taivas-alla...
Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä
vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa
suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin
isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun
rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin
ulkopuolella pappiuttaan...
Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut
ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia
sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret
ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista
moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.