1.

Vinttikamarikirja.

Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi,
Kuuletko, ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti raksahteleepi,
Vaikka ei kukaan kulkevan näy...

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut
ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko
heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen
elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta — Vanha
silti on olemassa.

Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin
kokoonpanna jonkunlainen kirja:

Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat
sillä aikaa kun ”pappa” ja ”mamma” jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän
yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa
lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.

Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.

Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää
peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista
muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas — hiukan
kömpelö, mutta iäti kodikas — vuosisatojen kulttuuria huokuva
kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle
niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma
peltikatto — totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt
hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen
kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat
päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee
ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu
ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat — pienoispytingit — tässä
vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät
muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee
saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo — siinä
on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit,
sen ”kraji” on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat,
puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin
ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.

Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin
kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat
vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.

Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta
uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista
tavaraa.

Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen,
porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista
löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta
oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt!
Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-,
rukkais- ja nahkalaatikot — kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi
maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät
sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen.
Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi
plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja,
jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää,
minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu
”Suomen suurmiesten” kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta,
jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että
kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi ”vanhaan tampuuriin”.
Toinen ”förmaakiin”. Kolmas johtaa ”uuteen tampuuriin”, jonka
takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti
siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua — varsinkaan
ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina
takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta
päästään ”uuteen saliin”. Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa
ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä
ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja,
taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan
pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen,
entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä — se,
jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen
ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka
ääreen hän aniharvoin — ja sentään niin ihmeellisen usein — joutaa
äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu
lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse
rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline
rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee
runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä
vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa
pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen
”kabinettiin”, jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi
tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu
muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä
laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta
jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella Teatteri Or Jat Sal
. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi,
pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta
ovesta vanhaan saliin. Tämä ”vanha sali” se on pappilan päähuone, sen
sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen
ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä
lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea
pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen
toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari
lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran
väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä
keinutuoli, jolla voi ”soutaa ympäri” illan hämärissä ennenkuin
kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman
runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille
käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa
kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös
on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen Cainen
teoksia, Hall Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen,
Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin harppu
... Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan
romaanin, Juhani Ahon ”Papin tyttären”, mutta ei ”Yksin”. Lattialla
on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen,
aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen,
lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin
maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä
on ”Lamujoen pappila”, jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen
kappalainen, soutelee lastensa kanssa ”Riitun” pestessä pyykkiä
rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää
päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun
ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on
turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut
siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen
maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä,
puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.

Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas
kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen,
astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on
silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien ”puotien”
avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin
hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön,
on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen
räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille
pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen
vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti
on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin
puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee — siellä
on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on
sangen häveliäs mies. Keittiö eli ”kööki” on pappilan rajattomaan
ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi
kuin mikä perpetuum mobile — ovi, jonka rautalukko talvella
hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön
hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä
ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse
pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia
vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan
valtava avain kädessä — tuo iäti vanhentumaton mustapartainen
”kirkherra”, jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari
kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin
poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen
vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi
erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle
nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka
sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu
soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat
lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli — veivimankeli.

Kyllä pappilassa on — tai ainakin olla pitäisi — vielä toinenkin
mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä
ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet
jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan
ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan
kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat.
Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas
milloin päistikkaa, milloin seisaallaan — mutta portaat ovat kai
Jaakopin enkelitikapuiden sukua — ei kukaan vielä niissä ole
itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko — se on pappilan
kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan,
mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa
kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä
lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön,
joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli
likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli ”mammankonttuuri”.
Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta
hallitsee talon isäntä, toisen — emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon
jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä
ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista.
Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha ”pimeä kamari”, jossa
”Pikku-Kortteen tytöt” ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja
pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta
ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa
sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön
aurinko Kuusamosta päin...

Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari,
kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.

Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen
ovatkin selitettyinä.

Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine
tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa
kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista
”kolopuuta” myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä
siitä pahaiseen ”renkipoikakamariin”. Sitten seuraavat pirtit, vanha
ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan ”Riitun
kamariksi”. Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta
tuli ensimäinen ”uloslämpiävä” sauna, mutta jonka uudempi aika
on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari,
lihapuoti, jauhopuoti, ”piikain konttuuri”, talli ja rekiliiteri,
pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone,
sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä,
”masuunahuone”, paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla
etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on
tuulimyllykin mainitsematta — tuulimylly puutarhan ulkokulmassa,
pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on
humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä
neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin
akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja
kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa,
voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä
”Karhuvaaralla” asuvat.