XVI.

Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin
levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa
kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä
oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?

Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa
pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen,
huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta
intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä
päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen,
auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä
rauhallisesta pikku-onnestaan...

Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois
rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän
siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä
ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen
maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja
Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen
tiesi?

Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään
oli luvannut tänään tulla uudestaan.

Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta
saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti,
uskoi omakseen, yht’äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri,
haihtui, häipyi, muuttui... lakkaamatta, lakkaamatta...

Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin
liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään...

                                                  ⸻

Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.

Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.

— Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi.
Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et
ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!

— Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen
sydämellisesti.

Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut,
oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne
välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan
vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin
itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan
seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli,
aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle
hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken
keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen
monivivahteista väräjöimistä.

— Missä olet ollut?

— Olen ollut Porkan kanssa.

Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.

— Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.

— Oletko minulle vihainen?

— Miksi minä olisin vihainen?

— Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta
todella? Rakastatko minua vielä?

— Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut.
Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua...?

— Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka
raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni
ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on
mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen
ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys...

— Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.

Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan
olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä
avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut
kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän
sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin
ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari
oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties
silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä... Juuri silloin... ei muuten...

— Rakastatko minua oikein kauan?

— Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.

— Silloinkin, jos et näkisi minua?

— Mitä tarkoitat?

— Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota...

— Miksi täytyisi?

— En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai
rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta.
Kaikki on niin monimutkaista.

— Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin.
Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus...

— Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä
yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä,
aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista...?

— Sinä et tiedä! — Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!

— En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi
myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan
sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran
on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista
siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla
sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee
jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla
yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen
erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri
teitä... Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi
kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä... Mitä se on?

— Sinä rakastat häntä.

— En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi,
jospa tietäisit miten minun on vaikea!

— Sinä rakastat kahta siis...

He vaikenivat hetken.

— Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia
hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en
koskaan kokonaan ole omistanut...! Että aina kuulut myös toiselle!

— Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta...

— Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja,
jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa
samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa
sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos
lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin
olen sulkenut sinulta herkimmän itseni...

Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen
samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta,
palanen hänen omaa elämäntarinaansa...

— Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.

Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi
tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille
mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku
syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin
rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa
heille avautui.

— Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan.
Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä
olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä
edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua.
Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä
kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon
kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. — Rakastuin sinuun
lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin
lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta
luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit
minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut
tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti
minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen
kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava
taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa
kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja
ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja
sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi
minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että
toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa...

— Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.

— Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin
syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet
niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli
vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus
sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta.
Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi
olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani
sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni
raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten
tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle
kammottava ja kaukainen... Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin
sinut täällä... Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk’et
huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi
kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa
pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit
kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla,
että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin
kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat
sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä... Vähitellen on
kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa
kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta
olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin
ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä.
Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa
valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli
vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen
todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat
minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut
tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi,
johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta,
että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi... Ja nyt...
Taas tulee siis sama... Taas näen itseni siis vain paremman
puutteessa otetuksi... Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena...
Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua...
Ja juuri siksi, että rakastan...

Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa
kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton,
kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen,
miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet
olettanut...

— Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä
sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua,
vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut
kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään
ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin
väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton.
Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En
ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin
olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut
elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja
kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu
palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin
poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille
sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni
siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että
ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja
että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen
ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja
kokeneeseen naiseen kuin minä... Älä pahastu, että puhun näin
suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki.
Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan
sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä
miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla
elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan
sinua!

Alvia sulki Inarin syliinsä.

He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä
ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen,
koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat
eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He
katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina,
kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai
lohdutuksen onnesta.

— Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun
suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo
sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut
kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle,
sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan,
en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin
ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin... Ja minä antauduin sinulle
monesta syystä... Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman
rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta
heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut
sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan
aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua,
jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään...
Se oli minun luottamukseni osoitus... heittäytyä uimaan ilman
korkkivyötä... Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja
koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski
minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut
aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut
kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut
epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse
eniten kärsin... Sekin oli pahasti tehty...

He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen
avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he
toisiaan tällaisinakin?

— Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.

— Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni...

— Kun et itsekään unohda.

— Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin.
Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa.
Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää
ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.

— Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä.
Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle,
että kiität häntä kaikesta...

— Kiitän sinuakin.

— Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi,
lisännöksi...

— Voi, miksi niin sanot!

— Kun asia on niin.

Inari painoi päänsä alas.

— Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.

— Kuinka voit niin sanoa!

— On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt.
Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt
elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin
olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta
aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista,
elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se
on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne
puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään,
sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin
ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne
sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet,
vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri
rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en
tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo
kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä
ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta
ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri
turvallisuus... sen suuri järjettömyys... Miten elämä siltä pohjalta
on yksinkertaista!

— Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta
mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut
kokonaan...

— Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein
kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa,
jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole
mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella
mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään,
olla vain... Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme
päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin
siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina
kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille
itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta
pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa.
Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään.
Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että
jättäisit kaiken muun...?

— Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen
hämärään...

He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun...

Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian
kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet
erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä,
rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran
vaikutusvallan alaiseksi...

— Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun
heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku
pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.

Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.

— Kuinka pitkä?

— Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!

— Eikö pari päivää riittäisi?

— En tiedä, ehk’ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin...

Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.

Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.

Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.

— Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.

Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut
Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta
hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle
suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen
hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista
onnettomuutta... Olihan se alkua eroon...