XVII.

Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.

Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti
rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista,
päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko
hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään,
sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.

Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan
Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti
kärsimyksensä Inariin.

Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut
mitään näin kamalaa.

Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.

Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman
syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin
kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys
eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että
epäillä itseään.

                                                  ⸻

— Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi
olla Alvialle paha.

— Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta
ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä
sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.

— Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua.
En minä voi toimia nopeammin kuin voin.

— Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?

— En tiedä...

— Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.

— Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari
purevasti.

                                                  ⸻

Alvia puhui Inarille:

— Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä,
en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen
miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties,
ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja
uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!

— Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos
sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja,
muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin
jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!

— Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle
oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi
kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi
lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua
estäisi tulemasta!

— Voi sattua, että ei pääse!

— Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin vanha kirkko,
tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän
tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello
tulee kahdeksan, tulee yhdeksän... Uskottelen, että olen erehtynyt
aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva
tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja
kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti,
että on kysymyksessä joku cause de passion. Ja sitten jään taas
yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle
vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta.
Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen
pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka
on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä
paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut
jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla
niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!

Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä
sentään ymmärrä...

                                                  ⸻

Ja taas sanoo Porkka:

— Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään
ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi
kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat
molemmat. Päätä siis!

                                                  ⸻

Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä
pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän
tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.

Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari
uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta
pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa
ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen
vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain
hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin
vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä
suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa...

Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä
miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä
lähempänä... Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan.
Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän
tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni
tervehdys.

Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat... Kunnes tulee tällainen kirje:

’Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota
sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut
pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen
varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni.
Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano
tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni.
Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin
saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla
sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni
taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!

Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi.
Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä
kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja,
jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten
vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin
vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän
taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä.
Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin
rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi
ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule
sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin
hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on
helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa
yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.

Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin...’

Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!

Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos,
rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää,
silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa
hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän
karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa
maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä...

Alvia ei ole kotona.

Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä
miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen
portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi... Ei
ketään tule...

Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan
hän kirjoittaa...

Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän
kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan
tätä... Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia
kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita
yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia
tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän
kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se
olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon
ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen,
epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin
Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja
olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua,
erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja
Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä
vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin
hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä,
pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta,
kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa
toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi.
Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi
Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin
luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan
toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se
olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että
joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen
lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se
juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras
itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen
arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja
ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi
saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde
Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi
se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan
kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta,
olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi
kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa
nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä
vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää
Porkkaa.

Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.

Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.

Hän nousi pöydästä.

Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin...