Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    XX.

    He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden,
    humisevien vaarojen rinteitä.

    Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan
    sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli
    heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään
    hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.

    Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he
    puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat,
    oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että
    he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä
    sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille
    maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He
    tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta.
    Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään
    pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet
    kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää
    ollut.

    Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä
    kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat
    kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan,
    kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin
    maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus
    omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä
    katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi
    kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin,
    vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat
    siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti
    uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen,
    jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö
    murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain
    lyhytaikaisuudesta...

    He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä
    ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä,
    lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa
    sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut
    heidän aivojensa kantopiirissä.

    Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon
    kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen
    taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan
    lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan.
    Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama
    salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.

    Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien
    hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä,
    upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja
    hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja
    elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin
    pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai
    hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä
    toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä
    sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi
    mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi
    kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi,
    ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan
    ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu
    vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely
    lahtien liikkumattomille parmaille...

    Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei
    sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.

    Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä
    jättivät hyvät-yöt toisilleen.

    Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi
    heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa
    sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset...

    Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen
    suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta
    sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään.
    Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että
    olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon
    siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei
    kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat
    yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.

    Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli
    satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi
    pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget
    tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan
    olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin,
    muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista...?.

    Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin
    surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua
    kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat,
    eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan
    vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla
    hän ei enää tehnyt mitään.

    Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.

    — Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.

    — Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.

    — Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa,
    vastasi Inari yksinkertaisesti.

    — Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.

    Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka
    olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä
    väsytti. Raukeasti hän virkahti:

    — Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.

    Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti
    ontolta ja vakuutuksettomalta.

    — Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä
    voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!

    — Ja sinä naida Naiman!

    — Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin
    väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan,
    muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.

    — En tiedä Alviasta enää mitään.

    — Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua
    vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki
    olen tiennyt edeltäpäin...

    — Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän
    avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää...

    — En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi,
    entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla
    toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet
    nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet
    kelvata sinulle, niin saavat nähdä!

    He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he
    kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka
    nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!

    Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina,
    voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä,
    kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat
    toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta
    yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet
    erota.

    Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän
    viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua,
    ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun
    tulevan...

    Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt...

    Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he
    siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina,
    tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet
    taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen
    kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.

    Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He
    eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään...

    Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen
    tulla jostakin muualta.

    Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.

    Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.

    He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he
    eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet,
    eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä
    toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta
    tavanneet tuttavat.

    Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman
    mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet
    jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.