XX.
He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden,
humisevien vaarojen rinteitä.
Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan
sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli
heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään
hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.
Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he
puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat,
oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että
he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä
sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille
maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He
tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta.
Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään
pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet
kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää
ollut.
Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä
kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat
kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan,
kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin
maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus
omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä
katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi
kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin,
vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat
siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti
uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen,
jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö
murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain
lyhytaikaisuudesta...
He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä
ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä,
lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa
sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut
heidän aivojensa kantopiirissä.
Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon
kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen
taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan
lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan.
Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama
salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.
Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien
hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä,
upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja
hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja
elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin
pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai
hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä
toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä
sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi
mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi
kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi,
ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan
ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu
vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely
lahtien liikkumattomille parmaille...
Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei
sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.
Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä
jättivät hyvät-yöt toisilleen.
Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi
heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa
sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset...
Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen
suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta
sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään.
Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että
olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon
siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei
kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat
yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.
Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli
satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi
pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget
tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan
olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin,
muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista...?.
Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin
surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua
kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat,
eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan
vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla
hän ei enää tehnyt mitään.
Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.
— Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.
— Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.
— Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa,
vastasi Inari yksinkertaisesti.
— Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.
Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka
olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä
väsytti. Raukeasti hän virkahti:
— Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.
Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti
ontolta ja vakuutuksettomalta.
— Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä
voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!
— Ja sinä naida Naiman!
— Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin
väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan,
muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.
— En tiedä Alviasta enää mitään.
— Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua
vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki
olen tiennyt edeltäpäin...
— Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän
avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää...
— En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi,
entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla
toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet
nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet
kelvata sinulle, niin saavat nähdä!
He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he
kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka
nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!
Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina,
voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä,
kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat
toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta
yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet
erota.
Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän
viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua,
ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun
tulevan...
Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt...
Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he
siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina,
tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet
taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen
kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.
Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He
eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään...
Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen
tulla jostakin muualta.
Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.
Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.
He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he
eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet,
eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä
toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta
tavanneet tuttavat.
Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman
mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet
jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.