POHJAMUDAT.

Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soiden
ja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissa
nukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisa
korvenkukka.

Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaan
korvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, ei
kiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä sen
harvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edes
kärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaa
ja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsän
nelijalkainen kuningas — karhu, jota vanha kansa ikäänkuin
ihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee,
rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot sen
lukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuin
kohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta,
mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattoman
pitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirous
vastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden,
orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vain
raskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myöten
alas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyn
tarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kuni
suuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaisten
rämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen,
sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihin
kaahlailemaan uskaltaa.

Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!

Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen
paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla
holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka
vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin
paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä
vain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja
märkyyteen.

Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet
pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä
hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin
laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä
jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen
karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa
ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä,
lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi
hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin
pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen
veräjänpielten seipäisiin.

Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja
järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat
ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui
pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät
sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan
somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee
hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu
pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä
soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata
pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin
talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi
”viimeyön viljaa.”

Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen
varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä
vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin
nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa
ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion
loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin
sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat
silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo
märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset
ja talot.

                                                  ⸻

Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä,
joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja
karujen vaarojensa sylissä.

Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja
sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas,
se Suomen nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.

Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän päivään
saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan
sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät
siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen
asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama
historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan,
jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta
se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin
tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa
taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä
vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo
silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka
surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia
mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla
saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät
valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset
rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät
vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet
vuosilukuineen — panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia,
joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös
harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.

Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise
rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa — sitä eivät
paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus
tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen,
ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina,
mailmalta syvästi kätketty.

Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan
sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen
ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan
sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan
asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä,
niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa:
se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä
vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa
ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos
antaa — antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia
käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon
hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat
sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta
riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli
ajanut — tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin
siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus,
ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

”Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan
kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna
kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät
herrat konsana osaja!”

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen
halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja
autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat,
keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja
polttelivat hulmahtelevia halmeitaan... Ja tuntui hyvälle olla,
helpolle hengittää — kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja
vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta
nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin
saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen — metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin
herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä
piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti
ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä
erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä
nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten
kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka
haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti,
mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden
sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat...

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden
korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset,
joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet — hepä vastaanottivat
herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä
yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa
viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja
kumarsi — eikä tiennyt polo, että se oli raha, joka ensikerran
korvessa vilahti nahan asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin:
”Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta
pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas
korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin
metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan.
Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita
sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet
kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas
ja kristittyjen Jumala.”

Ja ruhtinas meni matkoihinsa — piispa meni matkoihinsa — ja korven
heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä
oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä
olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät
herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven
rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon
ympärillensä kokosi ja näin pakisi: ”Minä olen sielunpaimenenne,
rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä
teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia
pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!”

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä kirkko oli,
eivätkä useimmat älynneet, mikä oli synti, josta pappi porasi
eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse pappi, joka
ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään
seisoi herra, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi
ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista,
jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven
metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.

”Oma herra ja uusi Jumala!” Ja he suostuivat rakentamaan temppelin,
jossa heidän sielunsa pelastuisi helvetistä, kuten pappi sen oli
luvannut. Seitsemän vuotta vuorokautta ja seitsemän kesti sen kirkon
rakentamista ja tehtiin se kumisevista korven hongista, Hornanniemen
pisimmistä puista. Katso: siitä tuli sangen kammottava komeus, kuten
tarkoitus olikin. Sen altaritaulussa näkyi mies, joka suinpäin
syöksyi alas helvettiin ja verisiä sääriä vilahteli korkealla ilmassa
ja irvistävä pääkallo ristinpuun alla tuntui ikäänkuin levittävän
mädän löyhkää ympärilleen. Mutta itse ristinpuussa kiemurteli se uusi
jumala, josta jo pappi oli ihmeitä kertonut...

Ja koska tämän uuden Jumalan temppelin malmikello ensikerran kalahti
yli juhannuskirkkaiden vesien ja hornanhonkainen tapuli hirveästi
ryskyi, huojui ja humisi, aivankuin olisi se ollut täynnänsä
toinen-toisiaan vastaan tappelevia henkiä, niin peljästyneenä kuni
Sinain pitkäisenjylinätä lankesi korven kansa polvillensa temppelin
juurelle — ja antautui sieluinensa papille. Sillä ylen mahtavasti
saarnasi pappi ja ylen väkevästi väriä käyttäen kuvaili hän taivaan
ihmeellisiä iloja ja helvetin kammottavia tulijärviä, eikä yksikään
suu taitanut niin puhua kuin tämä pappi.

Silloin moni sielu iäkseen luopui Väinämöisen luonnonuskosta ja
rupesi kunnioittaen pelkäämään pappien ja piispain ja ruhtinasten
Jumalaa, joka korven pakanajoukollekkin armojansa taritsi.

Ja surkea ulvonta kuni villipedon, jonka metsästäjä haavoitettuaan on
kiinnisaamaisillaan, kuului sinä päivänä Kurjalan rannoilta, Kurjalan uuden kirkon
juurelta.

Sinä päivänä vasta sai korpi __ seurakunnan virallisen nimen
syystä siitä, että sieluntila siellä papin mielestä oli peräti
kurja...

Mutta kun tuo kammottavanpyhä mielenliikutus kansassa hiukan oli
asettunut ja herran temppeli virkaansa vihitty, silloin pakisi vielä
pappi: ”Rakkaat seurakuntalaiset! Kirkko on nyt valmis ja isä Jumala
on sen huostaansa ottanut, mutta hänen paimenensa majaa ei vielä ole
— pappilata ei vielä ole. Ruotsin, Göthan ja Wenden kuningas tahtoo
myös että pappila rakennetaan.”

Napisematta taipui ristitty kansa. Pappila päätettiin rakennettavaksi
komeimmalle vaaralle, mikä Kurjajärven rannoilla kohoaa. Pappilan
paikaksi valittiin Kontiovaara, jonka huipulla jo entuudestaan
seisoi Tappara nimisen korvenraatajan savupirtti. Sanoivat silloin
papin ystävät Tapparalle: ”Anna sinä, Turso, pihasi pyhälle
miehelle, niin me annamme sinulle toisen tanhuan ja muutamme
kapistuksesi.” Mutta eipä Kontiovaaran isäntä tahtonutkaan
asuinpaikastansa hevillä luopua. Silloin pappi väkisten valtasi
asuinsijansa ja kristillinen seurakunta rakensi hänelle pappilan.
Mutta Tapparaan ei ollut herranhenki aivan syvälle iskenyt, vaan
mies hautoi mielessänsä kostoa papille. Ja eräänä talviyönä hän
raastoi papin ulos pihastansa, raahasi metsään tahtoen surmata.
Sanotaanpa että kirkonkellot silloin itsestänsä alkoivat soimaan
niin että papin ystävät ehättivät pelastamaan sielunpaimenensa
ihmispedon kynsistä. Mutta Tapparan tuomitsi armollinen esivalta
hopeataalari-sakkoihin sekä lisäksi istumaan linnaa Kristuksen
palvelijan pahoinpitelemisestä.

Siitä lähtien sai pappi Kurjalan rannoilla rauhan ja alkoi elää
ja siittää poikia ja tyttäriä sekä saarnata oikeauskoista oppia
syntisille — kerran viikossa. Mutta katso: papin perässä oli korpeen
kiiruhtanut myös kuninkaallinen järjestysmies, ja hänpä nyt yksissä
papin kanssa ryhtyi hallitsemaan kansaa ja sille esivallan laatimia
lakeja opettamaan. Ja aivankuin suuren taikurin voimasta ilmestyi
kruunun-asetuksia mannuista ja metsistä, niityistä ja pelloista
ynnä viinanpoltosta, jota Ruotsin kuningas lämpimästi suositteli,
koskapa viina teki iloisiksi sekä ihmiset että jumalat, kuten
sanassa sanottiin. Ja siihen aikaan joivat herrat ja talonpojat
yhdessä viinaa, vaikka kirkossa istuivatkin eri penkeissä. Pappi
parhain oli herroista! Pappi voiteli syntisten sisälmyksiä
viinalla, mutta sieluja hän pyyhkieli vuoroin helvetin tulikivellä,
vuoroin paratiisin palssamiöljyllä. Vuosi-vuodelta tämä kansa suli
pappeuteen, siihen oikeaan autuuden uskoon, jota kuninkaan käskystä
valtakunnan kaikissa kirkoissa saarnattiin.

                                                  ⸻

Mutta kun keisarien aika koitti, ja mannut ja maat ja vehmaimmat
metsät korkeain herrain käskystä ja kristittyjen Jumalan pyhässä
nimessä olivat kansalta poisotetut sekä säilytetyt kruunulle ynnä
virkamiehille, katso: silloin kävi raskas humaus korvenkansan ylitse
ja heidän sieluissansa värähti kummallinen epäluulo ja katkeruus,
joka vuosisatoja oli salassa kytenyt esi-isiltä periytyneenä
veressä. Ja vihan villi hiilos alkoi viskellä kipunoita ilmaan, ja
partasuu-uroot kynsiskelivät korvallisiaan sekä kysyivät toisiltaan:
käyköhän kaikki oikein? — ”Oikein!” vastasi korven kaiku. Mutta
puhdasoppinen pappi oli vainunnut korvenkansan salaisen napinan ja
hänpä nyt kiiruhti herrantemppelin korkealle huhmarelle petkelettänsä
jyskyttämään: Kaikki esivallan määräykset tulevat isästä Jumalasta,
niitä ei arvostella sovi. Nöyrryttäkää sydämmenne, tutkikaa
munaskuunne, tunnustakaa syntinne. Minä vaivainen, viheliäinen
syntinen, joka synnissä siinnyt ja siitetty olen, tunnustan j.n.e.
Helposti saikin seurakunnan hyvä paimen laumansa asettumaan ennenkuin
tämä oli oikein edes ajatella rohjennut...

Kului vuosia, sikisi lapsia korven kansalle, kuoli vanhoja ja
vaivaisia...

Mistä huokaus? mistä hiljainen, haikea hyminä taas korvessa?

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain,
taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään,
ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia
tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia
tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa
aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä
myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille
oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin
erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan
aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi
ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut
lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin
keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet
vuosittain pakenemaan Suureen Länteen — ja sinne useimmat iäkseen
jäivät — osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen
otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan,
muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä
joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin
salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan,
tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi
elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia.
Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti —
aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja
verottamassa.

”Perkele!”

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys,
joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta
kansalta, otettiin taas käytäntöön — se putkahti kuni vihanta
taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi,
jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva
tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi
pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille
Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen vuotta
piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut
sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun
Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman
perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja
pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja
kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden
tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni lapset, jotka
eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät
kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin
yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen
keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli
sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui
talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun
joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut
kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta,
joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin
vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla
suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka
pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan
kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden,
mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen
elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun
niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes
Amerikan tiketillä.

Lyhyesti sanoen:

Kurjalan oli ajanpitkään sorvautunut
valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken
todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin
kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin
hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä,
joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän
toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä
tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen,
esivallan suojelevissa turvissa.

                                                  ⸻

Kahdeskymmenes vuosisata Kurjalan seurakunnassa oli alkanut.
Seitsemän tuhatta sielua nukkui henkisen pimeyden yössä, jota eivät
jääkylmän joulukirkon kynttiläkruunut parin papinsaarnan höystäminä
voineet paremmin valaista kuin Ameriikan sanomalehdetkään, joita
maastapaenneet nuorukaiset ja piikatyttöset lähettelivät omaisilleen
salojen mökkilöihin. Joulukirkosta jäi mieliin vain kruunukynttiläin
kirkas loiste — kaiken saavuttamattoman ihanteen vertauskuva
—, Ameriikan sanomalehdet taas liistaroitiin lukemattomina
vieraskamarien seinille, kenellä moinen ylellisyyskomero olemaan
sattui.

Talonpojat elelivät omaa raskasta elämäänsä — virkamiehet omaansa.
Yhä kunnioitettiin pappeja julkisesti, mutta poppamiehiä ja
taikureita kunnioitettiin yhtä paljon. Taikausko rehoitti jokaisessa
kylässä, vaikkeivät sielunpaimenet niistä asioista paljoakaan
tietäneet. Vihittyjen hautojen kalmistoja kaivettiin salaa ja
mätänevistä ruumiista leikeltiin milloin varvas, milloin sormi,
milloin sydän, milloin kiskottiin selkäydin tai muu ruumiinjäsen,
joista kaikista sitten kansan salaiset sielunlääkärit keittelivät
taikaruokiansa erikoisia tarkoituksia varten: milloin oli saatava
naapurin mies tai nainen vaarattomaksi perintöasiain takia, jota
varten hänet ”syöttämällä” tehtiin hulluksi, milloin oli ”metsä”
nostettava vihamiehen lehmikarjaa raatelemaan, milloin taas
sotkeutuneet lemmenvehkeet vaativat kummallisia loitsukeinojansa.
Nämät ehkä olivat pakanuuden pimeitä jätteitä, joista kristinusko
pidettiin erillään, mutta sen ohessa kukoisti pitäjässä vielä
kukkeampana itse kirkon vaikuttama uuspakanuus, joka ilmeni milloin
missäkin surkeassa muodossa. Siunattua maata keräiltiin pusseihin,
kirkon lattiasta ja kynnyksestä vuoleskeltiin pyhiä lastuja talteen,
rippileipiä varasteltiin vanhain tauteihin ja siunattua kirkonviiniä
kerjättiin kaadettavaksi kipeäin lapsiparkain korviin y.m., y.m.

Kouluja armottomasti vihattiin ja ensimmäinen kansakoulu otettiin
väkisin vastaan sillä ehdolla ainoastaan, ettei seurakunnan tarvinnut
siitä penniäkään maksaa.

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat.
Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli
asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin
märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen
nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin
sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään
tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi
saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia
kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan
imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen,
mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan
luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka
pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli
jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten
lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut
mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa
kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli
uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa
vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat
jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain
herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin
vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa
tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti
jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri
seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien
keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta
petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta
tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille — joiden sisälmyksissä
ei enää muu ruoka pysynyt — sitä tiputettiin jo kapalolastenkin
yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria,
halveksimalla halveksittiin eikä sellaista ”eläintenruokaa” koskaan
iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin
pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla
ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja
todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei
arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit,
joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman
synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat
kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain
kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset
laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella
jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä
myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä
kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan
tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä
tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan
melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen,
löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä
seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä
nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat.
Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon
herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky,
jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä
sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita,
paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia,
satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös
oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa
pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin
sietämään ankaraa heilumista — ikäänkuin olisi tarkoitus ollut
karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan
laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen,
sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin
puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten
kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti
että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna
auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi
suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja
poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä
kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä
kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin
kun sattui olemaan ”reväsin irti”, harrastettiin kiitettävällä
huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme,
jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta.
Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi
tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p— p—, jota
saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita
kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin
Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli
vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä
ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä
haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei
totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa,
mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt
kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on
tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä
suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja
rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on ”henki” ja että meidän
oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan
ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat
moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä
kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa!
Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä,
jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan
jumalaparan leima — sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken
uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa
ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun
toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla
tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön
kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin
oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko — se oli todella mainio
suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua,
kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen
oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen
ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää —
millaisen laiskajaakon tahansa...

                                                  ⸻

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille
tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän
sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa
seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla,
lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä
edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta
hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka
tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen
solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena
ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet
tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja,
mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan,
jossa ”rysligt vackert” ja ”icke ingenting” kuni kevätkiuruset
kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki
suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta
puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä
jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt
oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran
rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

”Kyyt som haaver paarnen säär...”

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti
sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla
eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan
nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta
hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! ”Icke ingenting” — se
sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta
”kyyt” ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun
supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Hör oss Svea, moder för oss alla! — Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin
kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja
seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti
tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden
Idun’in följetongeja ja Familje-Journal’in romaaneja tutkittiin
näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville
tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean
maalaisyön hiljaisuudessa... Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka
olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin
”Papinrouvaa” ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet
hengessään ”fru Elli’n” kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat
sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen
kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville — sillä aikaa kun herrat suomentelivat
virkojansa — jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys
seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin
kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin
puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja
ruotsiksi sekä loput yötä — silloin kun rakkaat aviomiehet joivat
totia — juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli
pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja
siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä — nuot mailman
herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat
iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui
eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää?
Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät.
Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta — aivankuin olosuhteet
sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat
suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan
heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden
kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa
parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu... Ne
olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia
välttämättömyyksiä — niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli
siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei
siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa
tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi
huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät
täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja
vaatekomeroissaan — ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki
pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut
tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan
elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin
pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! — he kuuluivat eri
mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty
että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö
herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat
tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti
erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille
jolloinkin lennätettiin — piikoja myöten — joku hengenmuru
herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta
sellaista sielunravintoa: ”lukekoot muka hekin jotain — hiukkasen
sivistyäkseen”...

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja
palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi
oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut,
kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi
Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli
vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli
sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu,
kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä
mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven
suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli
tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu
sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa... se
ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. —

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan
kevättuulahdus läpi ilman?...