2.
Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.
Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla
neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat
ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti
olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä,
ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset
porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta
oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet
Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli
ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti
ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän
sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista
ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän
reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi
sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli
huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan
silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt
lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty
raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät
korven mailla...
Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa,
jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty
varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt
palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.
Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja
aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja
ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä.
”Tämä on pappila”, ajatteli hän. ”Tämä on minun lapsuuteni koto,
jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana
mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten
muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää
mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla
veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata
himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä
salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa...
ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy
minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta
mailmalta...”
”Ja nyt minä jälleen olen täällä!” jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi
silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui
nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.
”Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa
sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman
pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli
mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden
kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena
yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen
astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä,
mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta
onkin... Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen,
kotikultaisen ympäristöni kanssa?”
Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka
koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.
”Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin
muuttunut?” kysyi hän mielessään ”Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on
entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen
kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama
hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon
tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani.
Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun
pikkupoika-päivinäni...”
”Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut”, selvitteli
hän johtopäätöksiään. ”Minun sielussani on mailmata kiertäessäni
tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma
ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen
on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni
kodossa.”
”Tämä on pappila”, sanoi hän vielä kerran kehittäen
ajatuksenjuoksuaan. ”Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on
yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan
kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja
siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se
levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin!
järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta
on tullut kirkon — vihollinen!” lausui hän ääneensä ja hypähti
istualleen vuoteessaan. ”Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua
tässä lapsuuteni kodissa”, ajatteli Reino Frommerus edelleen. ”Siksi
ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen
poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni
— joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, — vieläpä
kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että
vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi
näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi
tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät...”
— ”Rekilyhdyt!” muisti hän samalla.
”Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon,
olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei
täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään.”
Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen
aivoissaan.
”Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua
minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen
suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee
jo minun veressäni — ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä
kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla
oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää,
sydäntäpolttavaa tarvetta.”
Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen,
vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran
virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:
”Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä
vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän
korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä
eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä
tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia
kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten,
mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat
ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka
olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti
astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa.
Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen
varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja
aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja
harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja
iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen.
Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan
suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa
voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole
varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä
jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin
suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti
taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle
pakottaa!...”
Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten
hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. ”Eilinen kohtaus olisi
joutanut olla tapahtumatta!” arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas
jyrkkiä ullakon portaita. ”Pakkoko oli ärsyttää Konradia?”
Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös
kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan
kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa.
Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale
kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha
virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.
”Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?” vilahti
kotiinjääneen mielessä.
Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan
tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista
viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan
muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.
Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen
näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin
herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin
maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää ”tampuuriviiniä”,
mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti
tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. ”Viinipullo on täällä lähes
samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati
kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan
piispan resehtien mukaan.”
Keittiössä tuntui joku liikkuvan — pappila ei ollutkaan aivan
autioksi heitetty.
— Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.
— Minä täällä vain... kuului vastaus.
— Mikä minä?
— Mari... kuului levollinen selitys.
— Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt
kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.
— Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, — vastasi karjakko.
— Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli
pappilan herra.
— Ka en häntä tiiä, — vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. —
Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa...
— Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, — muisti
velimies.
— Niinhän nuo puhuvat...
Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.
— Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta?
kysäsi hän yhtäkkiä.
Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut
mitään.
Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.
— Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä
Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten
tehdä kokeita.
— Ka mitäpä ne tämmöiset... semmoisista... sopersi karjakko
hiljakseen nauraa hikertäen.
— Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.
Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan
ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla
tiukemmalle ja katsahti silmiin.
— Ka täytyy kai hänet uskoa, — vastasi sitten kolealla äänellä. —
Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan...
”Se oli vain satua!” oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen
huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut
joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:
Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö
Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä
uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko
se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli?
Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.
Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset
selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin
uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut
navetta-ihmisille. ”Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri
häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti
koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat
puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait
tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi
Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli,
mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!”
Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella
jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi
tai oli uskomatta.
Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, miksi joku uskoi
niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli
saatettu uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää,
millaiset julkiset opettajat olivat saaneet vallan vaikuttaa
kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi
tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.
”Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa
joulusaarnansa?” arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja
istuutuen keinutuoliin. ”Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä
on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen
sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin
politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua
sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni
temppelin puhdistajaksi... kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa
...”
”Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista
kauppaa Jumalan huoneessa!” huudahti hän sielussaan, muistaen
kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti
oli kulkenut.
”Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin
Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat
valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee.
Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan
Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön... kuinka
kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?”
”Niin”, kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — ”Ero on ainoastaan
siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit
järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman
vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä
kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää
nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!”
Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.
”On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi
ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä
tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho
silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin
lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni
jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli
peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään
salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän
ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen
lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi
taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin
vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen
siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta
ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka
olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin
suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät
sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän
kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni
terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti
minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan
Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että
niin on käynyt...”
Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty
tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha
latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:
In dulci jubilo,
Nyt on iso ilo,
Maailman Messias makaa
In praesepio,
Paistaa kuin aurink’ armas
Matris in gremio:
Alpha es et O,
Alpha es et O.
O Jesu parvule!
Sinua rukoilemme,
Anna armos aina,
O puer optime!
Ja sanas meille lainaa,
O princeps gloriae!
Trahe me post te,
Trahe me post te!
O patris caritas,
O nati lenitas!
Pirut rumat meitä kaasit,
Per nostra crimina,
Siis sinä meille saatit
Coelorum gaudia,
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!
Ubi sunt gaudia,
Ei surun siellä siaa,
Kussa enkelit laulavat,
Nova cantica
Ja taivaat kaikki kajaavat
In Regis curia.
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!
Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti
hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. ”Ja mikä tässä on
pyhää ja runollisen korkeaa?” tutki hän lukien toistamiseen säkeet:
O princeps gloriae,
Trahe me post te,
Trahe me post te...
”Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien
pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta
siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi
oljenkorsikin...”
Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin
historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. ”Sen on täytynyt olla
äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin,
koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu
tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!”
Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella
voimalla häneen vaikutti:
Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
Jost’ ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja.
Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
Kuin hallitsee ilman lakkaamat’,
Halle Halleluja.
Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
Kussa piltti oli Herrainen,
Halle Halleluja.
Saabast’ tulit sitt’ kuninkaat, Kuninkaat,
Kultaa, savua uhrasivat,
Halle Halleluja.
Hän syntyi äitist’ neitseestä, Neitseestä,
Kuin vapaa oli miehestä,
Halle Halleluja.
Ihmisen luonnon päällens’ ott’, Päällens’ ott’,
Käärmeen tyköönsä poijes potk’,
Halle.
Liha oli hänell’ niinkuin meill’, Niinkuin meill’,
Ei kuitenkaan käynyt synnin teill’,
Halle Halleluja.
Hän verrakseni meit’ tahtoi tehd’, Tahtoi tehd’,
Ja Isäns Halleluja’ kasvoi taivaass’ nähd’,
Halle.
Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja
alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella
voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:
Puer natus in Bethlehem, Bethlehem!
Unde gaudet Jerusalem.
— — — — — — —
Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä
alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka
ylenluonnollisella tavalla:
De matre natus virgine, virgine!
Sine virili semine,
Halle Halleluja!
Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa
säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli
siinnyt — ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:
De nostro venit sanguine...
Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:
Liha oli hänell’ niinkuin meill...
In carne nobis similis...
Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään
peräkaneettiin:
Laudetur sancta Trinitas, Trinitas!
Deo dicamus gratias,
Halle Halleluja!
”Niin”, sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan
virsikirjan käsistään pöydälle, ”runollinen tunnelma on sangen
väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja
uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin
taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä
käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat ’sine
virili semine’ sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun,
jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava
aurinko ei vielä ole mailmaan noussut.”
Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun
kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka
askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja...
Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.
Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi
ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään
lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli
hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle
rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen
sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala,
puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan
se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren
järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman
päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään
yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.
”Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!”
saneli nuorimies itseksensä. ”Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy
olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?”...
Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään.
Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan
nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja
lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys
vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset
uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan
ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella
jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien
jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia.
Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten
hopeaisilla parroilla...
”Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme
tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?” ikäänkuin
moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa
kotiseudultaan. ”Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!”...
Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi
uhmannut puolessa tunnissa ottavansa ”takaisin” viiden vuoden
laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat,
rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta,
polvet potkahtelivat — ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa
sompasauvojen työntäminä. ”Hei jouluna! hei jouluna!” ikäänkuin
sihahtelivat sauvat.
Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen
talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.
”Taitavat siellä palailla kirkosta”, päätteli hiihtäjä, ja päästyään
umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.
”Kirrr-kosta! kirrr-kosta!” ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat
joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien
kalloa.
Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue
hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika
hädintuskin kerkesi väistää.
— Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.
— Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä,
joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän
peittoon.
”Semmoista se on se kirkkorakas rahvas” ajatteli Reino Frommerus ja
hiihti kartanoon.
Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat
huurteessa.
— Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki
jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.
— Gullevän! huudahti äitiruustinna. — Oletko ollut hiihtämässä? Ja
me kun luulimme että sinä vielä nukut...
— Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.
— Missä se nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami
punaisen partansa sisää.
— Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään,
— virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja
hienotuoksuisesta sikaaristaan.
— Min älskade gosse, — huolehti ruustinna, — lienetkö oikein
saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia
juomaan. Minä kaadan kuppiin.
Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti
kiinni höyryävään kuppiin.
— Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen
tapaansa.
— Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.
— Sinulle, kultaseni!
— Kuka se laittoi? Jumalako?... kysyi nuorin poika ikäänkuin
kiusaantuneena.
— Niin... Jumala... ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.
— Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä
poika.
— Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.
— Jumala... ja koko luonto... vastasi toinen. Seurasi pieni
äänettömyys.
— Vai on Reino käynyt hiihtelemässä... virkkoi isärovasti kävellä
tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä
karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. —
Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?
— Omillani minä hiihdin, — selitti poika.
— Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia?
epäili Heikki veli. — Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous...
Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi
pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli
ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:
— Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä
sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.
— Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. — Sinä, Konra, kai tahdot
vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän
terävästi.
— Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna
hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. — Rakas Reino!
äänsi hän samalla kiihkeästi. — Enkö saa kaataa sinulle pienen
lisätilkan?...
— Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, — lausui rovastivanhus
kuulematta mitä puolisonsa toimitti. — Oli vahinko ettei Reino sitä
kuullut.
— Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. — Mutta tässä oli kysymys
siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.
— Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, — sanoi
lumihapsinen vanhus painokkaasti.
— Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. — Mutta minä
tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen
joulupyhänä?
Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.
— Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. — Kristuksen aikaan
ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei
Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään.
Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.
Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja
sai suunvuoron.
— Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi
auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää,
mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä...
— Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää
sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä...!
— Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee!
keskeytti Konrad ankarasti.
— Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. — En
minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri
tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun
soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään... ne tähkäpäiden syönnit
ja muut...
— Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin
vanha... kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.
— Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, — vastasi poika.
— Hänen ainakin pitäisi ymmärtää...
— Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan
punaisena. — Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!
— Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. — Minä päinvastoin
tahtoisin Jumalan kunniaa...
— Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.
— Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.
— Muista, Reino, että Konra on pappi!
— Pah...
— Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni
väliin.
— Kuka tässä riitelee...?
Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan,
puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha
ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui
kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa
aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli
kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen
yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli
valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan — Reino
oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia
vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.
Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!
Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja
nyrkit puristuivat kokoon...
”Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin
oli itsekseen ajatellut?”
Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua
harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri
numero...
— Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. —
Uunista tarttuu.
— Se nyt on sivuasia, — sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen
uuninrinnasta.
Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:
— Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!
— Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.
— Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.
— Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan
veljeänsä, josta — kaikesta huolimatta — paljon piti.
— Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään?
hämmästeli Vihtori veikko.
— Miksei, jos Konra lupaa... sanoi nuorin veli hammasta purren ja
läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan
takkiansa...
Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta
seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas
hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä
mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani
jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli
lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä
soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia
marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin
— viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt
6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha
näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen
ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien
olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna
puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen
kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin
pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään
pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki
joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon
esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä
huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta
talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö
ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.
Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista
asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen
ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.
— Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin
johtajatar. — Ei osannut edes hävetä...
— Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin
Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. — Senkötähden että syvästi
rakasti miestään?
— Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, — sanoi vanhin sisar
häveliäästi. — Et suinkaan sinä voi puolustaa... vihkimätöntä
liittoa?
— Entä jos voin? sopersi veli.
— Kyllä minäkin olen vapaamielinen, — virkkoi Seidi neiti, — mutta
en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia...
— Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, — puuttui puheeseen Konrad
tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.
— Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui
Reino veli.
— Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori
pappi.
— Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe
oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen
kiivastumaisillaan.
Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:
— Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun
naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja
kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut,
menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat
palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää...
Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.
— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun meijän
Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen
juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!
Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään
nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella
tämän lemmenasioita...
— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus
. — Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!
Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi
vinttikamariinsa.