4.

Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus
sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu
näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin,
repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.

Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän
hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän
ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin
viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä
kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen
käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin
kaikilla niiden seutujen juhdilla — miksi ei yhtähyvin yli
Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti
kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?

Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen
talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka
päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla
paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva
sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot
nokkavat paulapieksut — sellaisena kiidätti hän peurallansa alas
ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki
siintävien järvenselkien.

Ann’ huhkia vaan!

Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta
hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi
puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan
kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen,
paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa
lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle
iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin
äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä,
mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että
poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata
seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi
alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se
edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin
tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen
kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan
mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille
antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin
sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan
muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen
hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme
luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro
pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta
pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin
sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka
tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä
avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa — siitä luonnollisesta
syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki
koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.

Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia
kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti
pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin,
mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka
liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili
virstottain — matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi
voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka
kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää
että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen
hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan
ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa.
Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi
poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas
koetti kaikintavoin puskea... Rytisevässä sylipainissa temmelsivät
siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen
kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa,
karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro — läähättäen lyhyttä
väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä
uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä
mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja
veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, — ilmiö, jonka
viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi
rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee,
mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei
raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää
tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan
tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes
vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee
koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se
erinomaisesti tietää, — ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen
pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää...

Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin
sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä
laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa
iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen
ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!

Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä
se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa
murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta
porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä
väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen
vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan
kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä
ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja
on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä
kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä
enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen
kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista
lahjaa kaikissa vaikeuksissa.

Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan
riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä — ja sieluansa
joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä,
mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti
lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa
lopuksi viskaa.

Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän
laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas
jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen
verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa
luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se
on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan
suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset
yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet
varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta,
risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta...

Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla
peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman
kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa...
Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia,
noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin
sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin
ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine
ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota
kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu
kivisten kaupunkien...

Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle
mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina
ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea
kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman — mutta papinpoika
se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa
päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia
vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään
tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti
etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen
ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.

Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille,
joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut
vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus
silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta
kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä
rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua
tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli
lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan
korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.

”Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä
kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja —
silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!” ikäänkuin puheli hän
peuralla ajaessaan.

Joskus hän koko kierreltyään talosta taloon tähtiyön
vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean
havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa,
umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet
olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset
valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen
toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen
eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis
sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi
sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän
läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen
parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua
kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin
tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi
tuntematta että: ”poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin
terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen.” Usein teki
hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa
itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu
syväsisältöisellä sananlaskulla: ”kuta likempänä kirkkoa — sitä
likempänä helvettiä.”

Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin
kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta
syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli
ilma ikäänkuin puhtaampana.

Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan
voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan
rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä
ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia
luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.

Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä,
taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:

”Milloin se alkaa?” niin kirjoitti hän otsakkeeksi. ”Kirkkoa
kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen
niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen
velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan
pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta.
Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin
katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?

”Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana Vilhelm Snellman
kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi,
samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava
Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka
’mailman uskonnollisimmaksi kansaksi’. Kerran sen täytyy tapahtua,
kerran.”

Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen
näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään
varten.

Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä
taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista,
kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että
isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli
luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty
kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli
seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin
paperista — ikäänkuin vastoin tahtoaan — eräitä lauseita, jotka
nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. ”Ei ole
kummeksittavaa” luki hän muunmuassa paperista — ”että se, joka
nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon
vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään
hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää
uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä — vanhassakin testamentissa
. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena päivänä
ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan
ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on
Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä
tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että
itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle
selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi
udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan
mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu
— mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä
tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä.”

Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi
hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin
paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden
vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi
sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:

”Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana,
on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen
ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa,
niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa.” Enempää ei
paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.

Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia
muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen
päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä
kanslian sohvalle pitkäkseen...

Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei
rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.

— Minua rupesi äkkiä niin kummallisesti väsyttämään, vastasi vanhus.

— Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi,
— virkkoi ruustinna.

— Huusinko minä? sanoi vanhus. — Mitä minä huusin?

— Sinä huusit että salin korkea vaatekaappi kaatui lapsen päälle.

— Minkä lapsen? kysyi rovasti.

— Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas
ystävä! vastasi ruustinna.

Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi
ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.

Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella
ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia
hänelle taas oli sattunut.

— Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän,
mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa
peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka
luottamista.

— Paljon lystimpi on ajaa hevosella, — arveli vanhus.

— Mutta porolla pääsee niin nopeasti! kehui toinen.

Rovasti näytti tavallista miettiväisemmältä.

Illallispöydässä hän sävyisästi virkkoi pojalleen:

— Onko sinulla jotakin kirjaa Tolstoilta?

— Onhan minulla hänen ”evankeliuminsa”, — vastasi poika kovasti
ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.

— Haluaako pappa ehkä lukeakseen?

— Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu
ettei nukuta... vastasi rovasti.

— Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.

— Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.

— Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. — Kyllähän minä arvaan, mihin
henkeen se käy...

Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin
vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko
juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken
mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella
kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi
tarkoin valikoida kirjallisuutta.

Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan
yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan
silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän
pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä
sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.

Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen
ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka
tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä
rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se
mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut
lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän
todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan
esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan,
jollaista tavatonta ”pää totuuksien” epäilystä hän ei ollut suvussaan
aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään
olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.

Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa
ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan
painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta
käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu
maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä
harrastuksia, — sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa,
ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi
riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti
kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti
toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.

”Reino on pohjaltaan hyvä poika” ajatteli rovastivanhus. ”Mutta hän
on itsepäinen ja peräänantamaton — aivankuin minä. Jumala suokoon
että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi
julkisuutta häiritseviksi teoiksi.”

Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa
kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista
mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät
saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa
koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät
myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka,
mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan
kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna,
kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston
kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan
korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja
pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon...
Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi
viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin
vakavasti:

— Tietänet, Reino, mistä sukumme vanha nimitys johtuu?

— Kyllä, pappa, — sanoi poika. — Ruotsalaisesta sanasta from ja
latinaisesta verus. Hurskas ja totinen!

— Aivan niin, — sanoi pappisvanhus. — Pitäisi sinun siis vähän
tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi
ajelemaan.

— Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan puolesta —
naurahti poika ja lisäsi: — Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä
tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja
ottaa puhtaan suomalaisen nimen.

— Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi
rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.

                                                  ⸻

Joskus papinpoika sentään pysyi koko kotonaankin.
Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen
renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä
huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa
itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin
olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa.
Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen
ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi
etusijaan.

Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa
kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin
tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi
oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan.
Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut
syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön
selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut
seuraavin piirtein:

Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei
sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä
että herrasväkeä.

Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein
johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi.
Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla
pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen
välttämätön määräys.

Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta — arastelipa se sinne
lähteä, vaikka oli asiaakin — samoin pirttiväki ujosteli tulla
”sisälle” ilman taloudellista toimenpidettä: — täytyi välttämättä
keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta
semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta
samalla heti pois — mars takaisin pirttiin.

Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu
rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin
hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta,
venheestä j.n.e. Moista — mikä ei kuulunut pestikirjoihin — olisi
pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei
rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä
puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta
j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui
purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli
sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut
purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään — hänen
palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät
muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. ”Tjänstefolke
har icke hjärta” oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin
sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata
tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai
alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.

Sanamuoto ”sisälle” tai ”käydä sisällä” oli tullut jo merkitsemään
yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään
käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa
herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja —
ikävöi.