Huhtikuun hullu puro.

Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi
eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille
nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi
rakkautta.

Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä
rakastaa vai eikö.

”Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä
hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen
kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri — naimisiin
pääseminen.

”Siiskö en häntä todella rakastakkaan?

”Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta — tässä
on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa
epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä,
jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.

”Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö — mitäpä hän ymmärtäisi
haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta
miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.

”Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?

”Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta
tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes
esittää?

”Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa
sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä
alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä.
Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan minä? Mitä huutaa vereni, mitä
himoitsee tyytymätön henkeni?

”— Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita
ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta...

”Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä
olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie...

”Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista...”

Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti
päiväkirjaansa:

’Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)...

Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä
öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut
kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on
onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan
ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan
ja panen sen talon kynnykselle — — — Ja nyt odottelen
vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun hän tulee kotiin
niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin
naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän
mukana, se on totta se, — mutta totuuden tähden pitää olla
valmis vaikka kuolemaan...

En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle
valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää
kymmentä minuuttia eteenpäin... Elämäni ratas on pyörähtänyt
helvetin kuiluun.

Vai vieläkö kaikki voisi valjeta?’

Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä,
joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen
vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.

Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla
samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät
kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle
lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin
tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan
pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana
painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei
tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen
pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä
itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä — pakottaaksensa
itsensä unhoittamaan jotakin. ”Olen hävittänyt viimeisenkin
tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää”, vaikeroitsi
hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen
povellaan poltteli kirje — naisen kirje, jota ei uskaltanut
toistamiseen läpilukea.

Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili
syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa,
nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden
surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen
toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen
paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus
hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus
ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin,
kastuen likomärjäksi... mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän
lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen
nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?

Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä keväänä
— vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen — oli jälleen
ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?...

Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun
siskolleen pappilaan:

’Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän
kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein.
Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi
ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain
korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä
— — —’

Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään,
herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen
heti neiti Winterbergille.

— Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, — nyt on hullusti! Ja minä
kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta
minä lennätän heti lohdutuskirjeen...

— Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee...

Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi
levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan
kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?

— — Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään
tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen,
puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine
lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen
häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun.
Viikon hän vaelsi — sitten oli pakko kääntyä takaisin.

Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt
metsästämään...

Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi
oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen
pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan
monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle
törmälle — juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi
ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja
luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille,
joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.

Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi,
porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut
pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla
sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin
tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan
pihaan...

— Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt,
hän on sinua tiedustellut joka päivä!

— Vai niin. Mitä se merkitsee?

Mutta sitä ei sisar voinut tietää...

Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä
korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle
huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: ”Tässä
lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot.” Kaihoten hän
myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: ”Pulkkani,
pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla
revontulten hohteessa?”... ”Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin
kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?” lisäsi hän
ajatuksissaan. ”Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin
Kurjalaan koittaa?”

— — —

Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli
poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu...

Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!

Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle — Koskenhoville —
tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.

— Paula!...

— Reino!...

— Ethän ole enää vihainen?

— En — jumalavarjelkoon. Ethän sinäkään?

— En — jumalankiitos...

— Oi kuinka nyt tuntuu hyvälle... myrskyn mentyä...

— Niin minustakin...

— Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia — siinä asiassa. Se on
sukuvika — sukuansio...

— Taitaa olla...

— Sinun silmäsi ovat hyvin kauniit, Paula!

— Mitäpä niistä. Pääasia että viha nyt on poissa...

— Ajatteles jos jää pettäisi hevosen? salmessa käy salainen virta.

— Minä en pelkää sinun kanssasi!

— Enkä minä sinun...

He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon
vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan
juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä,
joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu
soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän
veden voimasta.

— Kuulkaa herra Fro... anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla
koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.

— Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii?
Kuunnellaan...

He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:

— Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!

Reino Frommerus purskahti nauruun.

— Kyllä kuullaan, — huusi hän vastaan.

— Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. —
Vielä! Vielä! Neiti Winterberg —! Neiti Winterberg —!

— Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, — virkahti
maisteri Frommerus naistoverilleen. — Se on itse entinen
ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti
sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin
hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn
poikamiesten kirjoissa...

— Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he
läksivät toiseen suuntaan...

Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat
takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.

— Etkö jää yöksi taloon?

— En tälläkertaa...

Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.

— Sinä siis tulet aamulla?

— Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja
lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.

Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä
hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula.
Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti
suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto...

Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut
kuullut.

Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut
kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko
ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja
vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä...
Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa
elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut
pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa — kiikkuivat
toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita...

Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän
hänestä saisi, jos...?

Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen
— senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova
mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea — edes
lähinnäoikea?

Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi.
elinkaudeksi-haudattu haave... Se — iäksi saastutettu pyhyys...

Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos
sitten kadun?... Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin
osa kärsivää ihmiskuntaa?...

Mutta hänhän — on nuori! Hänhän — on terve tyttö! Hänhän — on
hyvännäköinen! Ja minä — pidän hänestä...

Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan —?

Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt
nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa
— tässä asiassa vain?

Mutta? — eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos... Ei mitään
ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin... Sehän on aina väärin!
Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei
voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista — ennenkuin on myöhä?

Mutta — mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä?
Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo —? Sehän on naurettavaa
huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes
aavista...

Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen
suuressa tuskassa.

”Mutta? — minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa
odottamattomana päivänä — tekee puhdasta jälkeä. Metsän se
puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee
— longottaa... Avovettä! Avovettä!... Niin. Minussa on kevätvirran
ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä
lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran
on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista
yhteen pusertunut. Ei — ei se odota! Se syöksee yli kaiken.

”Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun
huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!...

”Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja
leimahtakoon elämän salaperäinen salama!... Minä päätän sen siis.
Minä ratkaisen sen siis... Huomenna — tai ei koskaan!”

— — —

Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.

Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä,
vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun
— siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi
yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä
ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.

”Alppila?” vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa...

Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli
sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat
olivat miltei sulat...

Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki
seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla.
Isäntärenki Risto piteli hevosta.

— Saako tulla mukaan?

Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä
ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.

— Tule vaan...

Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin
kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen
alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari
juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.

— Kuinkahan me nyt pääsemme reellä?

— Eiköhän tuota hiljalleen...

— Tällä viikolla saisi Risto laittaa kärrykojeet kuntoon.

— Joo! myönsi Risto. — Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit
onkin voideltuina...

Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä
hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös
maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi
valmistautunut saarnaan...

— Et kai sinä kirkkoon asti?

— En...

Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä
sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan
huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa
tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli
noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti
kiireesti yli tien...

— Nyt minä teistä eroon...

Papinpoika hyppäsi alas reestä ja poikkesi syrjätielle.

”Minun tieni viepi toiseen taloon, siellä on, jota ra...”

Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa
aukeni tulijan edessä.

— Tervetuloa! Minullekko sinä tämän ruusun? Ai kuinka kaunis...

— Olethan yksin?

— Olen, olen! Käy nyt tänne perälle... Heidän molempien silmissä oli
kevätveden viileätä välkettä.

Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja
sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen
mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille
vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus
sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä,
ankaraa asiaa... Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut
menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan,
ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän
keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden
sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan,
värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei
kukaan sitä ollut osannut aavistaa — ehkä siitäkin syystä
että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli
näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän
sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta... Kärsi
ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut
salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa
askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden — niinkuin voi tuntea
vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä ikävuotta
.

Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä
syrjään nyt...