13.

Vai sellainen luopio tuo Kurjalan rovastin poika olikin?

Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan
vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin
pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja
helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin
olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin
hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta,
minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli
toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää
herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu — olihan
ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä,
siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? —

Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa.
Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa... Ja
siihen oli pakko huomionsa kääntää.

”Se muistakaamme että esivalta
On saanut valtikkansa Jumalalta,
Niinkuin sen Jesus meille opettaa,
Apostolitkin aina julistaa.”

Arvoisa tuomiokapituli ryhtyi oitis kolmenlaisiin etuvarustuksiin.

Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan
pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen
kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin
kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta
ilmoituksen että asianomaiset — omituista kyllä — olivat merkityt
kuten tavallisesti, mieheksi ja vaimoksi, lennätti kauhistuksissaan
vielä toisenkin tiedustelman: kuka oli merkinnyt? ja millä
perusteella?...

Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan
papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri
Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä
asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään —? Johon
kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti
sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:

’Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa asuvat tässä kaupungissa
ja viettävät ujostelematonta yhdyselämää.

Viran puolesta:

Elias Rynttänen.
(kirkon sinetti.)

Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin — erään Reino Frommeruksen
entisistä koulutovereista — nuuskimaan niitä jälkiä,
joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille
katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului
ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista
tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen
salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi
kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen
käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.

Hoc signo vinces! ”Tällä merkillä olet voittava!”

Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat
kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai
mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta
hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?

Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian
avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni
kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat
kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden
päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä
keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin
40 päivää ja 40 yötä.

Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös
joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!

Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen
lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: kuka on merkinnyt?
ja millä perusteella? — ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle
näytti — sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän
omituisesti vavahti...

Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että
se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui
tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena
virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että
se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan
häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita
isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen
murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi,
missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin...

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat
ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin... että ne
useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun
hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut,
tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän
Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia
vedellä ja hengellä — niin, tämän ikäeroituksen hän muisti
ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös
patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei
hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten
veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen
ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se
epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua
Pilatuksen sanoilla: ”minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin.”
Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen
oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi
korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta
samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan
sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin,
rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin
leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset
nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.

’Hyvät herrat!’

näin alotti vanhus tuttavallisesti.

’Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen
puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä
vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen
siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä
perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi
oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi
suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen
poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan
kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren
sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja
aran ammattini puolesta. Mutta — hyvät herrat ja kristityt
— Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, ja siihen
suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset
henkilöt mieheksi ja vaimoksi, joiksi Jumala heidätkin kai loi.

Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka
tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta
ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin
hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa
ynnä meille, pojan vanhemmille.

Kunnioittaen

Fredrik Gabriel Frommerus.’

Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille.
Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa
hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa:
”tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?”

Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista
perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet.
Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?...

Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä
he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta
selitystä...

Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon
kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää
lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa,
joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa
kohtaan. ”Sinäpä sen sanoit” ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat,
kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana
rovastivanhukselle: ”Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla
oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!”

”Hva sa’?” säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä
taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.

Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja
jupisivat: ”Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja
ennustelemme uuden ajan asioita.”

Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt
sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat
ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä
huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: ”meillä
on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä — pois jaloista, te
vanhat hupsut virsikirjat!”

Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti
kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille:
”minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin
kaikki ’tyst och stilla’ — sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik,
näkyivät romahtaneen lattialle.”

Jolloin rovasti virkahti: ”Minun sietäisi niille teettää uudet
telineet, jos vain seurakunta kustantaisi”...

                                                  ⸻

Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut
tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen,
hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.

Tuo lauselma ”Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät
ujostelematonta yhdyselämää” ei voinut olla häntä siveellisesti
suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.

”Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?”
arvosteli hän mielenkuohussaan.

Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana
toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että
hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen
perheen aviovuoteiden ääressä?

Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät
yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan
ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan
kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt
yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen
kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta
avioliitosta.

Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti
kiertänyt vaimo sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään
erinomaista ”toveri” nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa
tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin
sana!

Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa,
jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli
huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä
tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan
silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui
paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa
jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen
kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä
kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa
mahdollista parasta — sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.

— Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi
juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön
muodossa. — Te sanotte että pastori Rynttänen muka
kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla
siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä
menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen
puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä
sanankuulijaan puolelta...

— Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte!
väitti juoruaja.

— En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi
silloin Reino Frommerus.

— Mutta olettehan papinpoika? kiusasi kaupungin rouva.

— Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain
temppeleissä! huudahti koulunopettaja.

— Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui
uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.

— Niin tuota tulin sanoneeksi, — naurahti toinen.

Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä
pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa.
—

Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut
muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran
vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut
leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot
olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa
nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli
siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin
Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: ”kuinka esi-isien pyhiä
menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen
kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin
alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät,
uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin
härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan
miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin
näinä vaikeina valtiollisina aikoina.”

Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen
vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt
eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä
hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli
lennättänyt hänelle vastauskortin: ”Laita itsesi ajoissa pois
mokomasta ämmäin karsinasta!”

— — —

Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen
siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.

Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin
kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.

Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni
saada postissa seuraavanlainen kirje:

’Hyvä veli Reino Frommerus!

Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä Hengeltä
. Ammen.

Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella
erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani —
Tuomiokapitulin asioissa — Helsingissä, johdatti Jumala minut
ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa
sinun sanottiin morsiaminesi viimme asustaneen —
kolme. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät,
ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä
visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että
sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna yhteinen huone.
Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan
sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet.
Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden
välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla
tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme vuotta
oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta
minussa heräsi hirveä epäluulo... Ja Jeesuksen, meidän Herramme
nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain
millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa?
Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että
sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta yhden kerran
kuulutettu meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana
olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että
perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen
huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken
tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun
prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin
mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin
että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä
elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin
sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:

O taivaan hekkumaa, jonk’ autuahat saa! Sua halaan sydämmestä,
En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken
unhottaisin.

Ystävällisesti:

Kyösti Karitsa
(entinen Karlsberg).

Osote: Rauhavuorenkatu N:o 1.

Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen,
ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:

Herra Pastori Kyösti Karitsa!

Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun,
Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta
on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut
näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas
mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun
entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit
meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä
kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista
sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka
ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit,
kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät
ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä
juuri se olit!

Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu
peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi
sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut.
Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!

Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin
avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista
hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla
moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana.
Se sana kuuluu — Jeesuksen nimeen: — häpeä!

Toverillisesti:

Reino Frommerus.

— — Kirjevaihto ei pitemmälle jatkunut.