Papinpojan matkatunnelma.

Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti
pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut — ei ikinä se
sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo
minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut
pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy
takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni
tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on,
miten siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja
minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan
korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku
minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni
minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan,
minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä
iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja
kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä
metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen... minä
näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan
tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät,
jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa... Minulle kuultaa
Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen
ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske
siellä syvällä alla mäkien — ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten
tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta
ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa
ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua... Ah, en sitä
niin osaa sanoa kuin sen tunnen!

Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni
ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo
sitä sanoa?

Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin
tallentanut. Minä juuri...