4.

Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno
tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut
kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten
kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan —
ja omaa elämäänsä miettimään. ”Missä tahansa lienenkin, kaikkialla
on osani onnettomuudessa kuihtua!” Sitä venäläisen runoilijan
huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka
yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti
Nirvana...?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat
hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton
keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi
lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu.
Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen
ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta
aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! ”Lienevätkö suolaiset kylvyt
minulle liian väkevät?” ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja
läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin
hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu Sortimo
syö hunajaa kuin mesikämmen — ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät.
Solmu ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia
hiipovat... —

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa
hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan
naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti
huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui
Eidmannien koira-ressu ”Ruska” kovin hermostuttavasti
haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten
hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui
häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula
vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi,
Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran
omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut — sillä
hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla
kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista
kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana, Olinkka,
vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur
Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat
kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet
olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka,
tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa
todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin
hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset
ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin
puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha
juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset
isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä
itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla — Kristuksen
kuvia — pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää
ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?... Keskellä kaunista kesää!...

— — Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi päivä
. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin
lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten
apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan
istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä
Pyhän Pietarin kylää kohti — mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas
jäivät joukosta.

— Me tulemme kohta, — huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen
ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen
silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä
käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa
nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko
luonto tuoksui väkevää elinvoimaa...

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin,
suudella häntä ja... oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea
Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea
hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle
sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli — mitä suurinta syntiä,
mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon
ylevään naiseen. Suudella — ei! eihän hän koskaan vielä ollut
suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli
näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

— Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana
viehkeästi.

— Oh! minä vain — eksisteeraan... nauroi Solmu Sortimo niin että
kuopat tulivat poskiin.

— Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta
päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen
naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: ”Jospa tietäisitte, naiset,
kuinka minua salaisesti kidutatte!”

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he
ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli.
Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko
heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat... itsensä voittaneina... uskoen tulevaisuuteen...

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin
kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä
mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen
mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan
mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain
mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

— Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti
. — Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

— Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän
keskellään säkki päässä, suitsu suussa. — Mistä tämä vieras herra on
kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

— Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan:
— Hän on Suomesta!

— Vot, vot, — sanoi talonpoika. — Kuulen mie jo murteesta että
herra on saksalainen.

— Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat
venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta — ja syöminen ja
juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo
pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan
muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten
kuvia. ”Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa” ajatteli suomalainen
ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia,
pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili
kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja
lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan
taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea
niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia
puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa
harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin
kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä
nainen hänen rinnallaan. ”Milloinka minun onneni käki kukkuu?”

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin
hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta
ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa
juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset
öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista,
joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

— Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi
suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle
päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli
hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä
toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka
neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät
ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää
nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka
Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä
pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia
ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi
tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta
sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa,
ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja
milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa
hengityksensä huokui niin pahalle?... Ja vaikka toinen sydämmeltään
lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi.
Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun
olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko
muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei
voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt
hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa
muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin
kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma
näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati
valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa!
—

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi.
Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen — hänen sielunsa
sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen
kuin kilisevä kultakulkunen — toisella sydän viileä ja puhdas kuin
vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt,
lumoava... ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti
puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä...