1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä...

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan — ensimmäistä
ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa
sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt
nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa,
jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu
tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti
matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt
täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta
hänen korviinsa — eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää.
Ei mitään hätää? — Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!...

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi
tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin... Vasta toukokuu
menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat
vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä
värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa.
Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä?
Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen!
Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi,
näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa
aitovierillä... sinipunervat, lumivalkoiset... On parhaillaan
lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa.
Vieno hämyhuntu laskeutuu maille... Kas tuossa hän astuu, Suomesta
äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos
matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle.
Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin?
Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä
on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen
nuorukainen, kuinka ”luostarin kellot soivat” — hänestä se on
kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja
leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki
päässänsä... ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen
pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee
korvaan illanihailijoiden kuiskeita... Katulavitsalla istuu nuori
juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista
välitä — Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain
rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka
asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon,
joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun
valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin
katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee
hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa
katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään
suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti
alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei
vielä osaa outoa kieltä.

— Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet!
huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä
tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle
saapunut... sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

— Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana,
— selittää se nuori neiti. — Mutta te ette tullut?

— Ajoin kievariin yöksi... sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat,
runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta,
somasti häilähtävät...

— Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko
salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta
vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää
silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

— Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

— Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä
jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

— Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, — selitti
vapaaherratar. — Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah
kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia
syreeninterttuja.

— Olen kuullut — sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja
ja niiden suloista tuoksua tunnustellen — että teillä siellä
Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla
kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei
pidetä sopimattomana.

— Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön... huomauttaa ylioppilas
ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

— Niin, miksei, jos on mieluinen... naurahtaa vapaaherratar, joka on
leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset — joista
saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän perästä
matkustaa pois — istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään
myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

— Halloo, täss’on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen
löysi.

— Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen
päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

— Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa
tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja
putosi pois.

— Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään ”onnellisen kesän” toista
syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista
tertuista. Toiset löysivät...

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin
kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset
pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. ”Donner-Wetter!” kuului
murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. ”Hospodi pamilui!”
huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta
saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki
salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan
surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja
läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään
levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli
pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

                                                  ⸻

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan
uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita,
suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään
sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja
tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin
tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan
likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä
vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja
valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin
kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei
mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen
ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä
germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli
kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on
romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen,
kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle
nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin
ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta
vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin
naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar
Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun
lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi
ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan
eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät,
toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui
ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta
venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa
tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli
olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen
hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana,
kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana — niin kummalliselta
kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa
sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun
luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti
liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka
ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti
heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta
suomalaista soittamalla pianolla ”Tuoll’ on mun kultani...”

— Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: — olkaa hyvä ja
kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm
ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin
pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän
mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen
suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen
ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen
vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala,
hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista
elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

— Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun
hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen
asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

— Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia
kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli:
”Käyn, käyn — käskemättäkin.”

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä
huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille,
jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa
ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä
iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja
siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka
palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä,
toivossa — helpommin kuin Suomessa — kerran keikahtaa upseereiksi.
Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään
ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön
hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja
tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä
koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut
menevänsä naimisiin opettajansa kanssa...

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt
kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli
lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä
omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä
hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä
hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten
ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se
haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman
nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja
pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin
toisinaan oli alakuloinen...

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken
tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös
pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia
vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja
Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön.
Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa
muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä
juhlallisesti nimitettiin.

— Mitä te ajattelette? uteli hän. — Te haaveksitte?

— Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, —
minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

— En! mamma on kieltänyt... vastasi Olga neiti stipendiaatin
suureksi kummastukseksi.

— Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, — lausui
suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: — Sellainen liikanainen
ihminen olen minäkin.

— Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

— Minä juuri, — väitti toinen, — varsinkin tänä iltana olen sen
entistä selvemmin taas tuntenut.

— Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. — Teillä ei
sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette
nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette...

— Ei! jospa tietäisitte, neiti... Ette voi aavistaa, missä
mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu
vieläkin että menen kuolemaan...

— Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen
neiti neuvottomana. — Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla
syypää että tänä iltana olette surullinen?

— Te ette ole syypää synkkyyteeni, — vastasi suomalainen ylioppilas
juhlallisesti, — eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman
onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin
iltaruskoa riutuvan päivän valossa...

— Heretkää!

— Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden —
sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

— Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta
kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. — Muut suomalaiset herrat, jotka
meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, — lisäsi
hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

— Hyvää yötä, neiti, — sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, —
kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken
lauloitte.

— Kuulkaas, monsieur Karm, — opetti Olga Napoleonovna, — kun nyt
panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette
saa. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa
itsenne — Jeesukselle Kristukselle.

— Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin
ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat
suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista.
Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

                                                  ⸻

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle
noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et
katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin
katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se
tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin... naimakiihko
hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia
kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia
seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista
naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi:
eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten
kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä,
joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin
liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten
kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen
akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei
sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta
vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä
kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman
sydämmesi pohjalla...

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä
aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna,
kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt,
uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar,
syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen
nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren
hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän
sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja
vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin,
sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia
tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle
syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. Sinuun, suomalaiseen
nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa
elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta
sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei
hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten
joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo,
ja lauhkeasti...ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa
osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä
— kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella
värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi,
varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää
voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti
ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa
syvämietteisesti — Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen,
joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen
herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti
kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella,
joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat
puolet — hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset
ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista
korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä,
ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää
kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen
kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär
hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä
lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta,
kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua
hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui
hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko
hänen korkeassa vartalossaan — kuningatar hän oli, mutta kuningatar,
joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden
tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

”Jospa hän olisi minun äitini!” ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä
istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna
päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät
sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä
kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista
laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni
vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa,
mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi
venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli,
sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen
tunnelmaan... sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö
Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli,
vaan jotakin aivan toista... Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni
hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista
kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste
lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee
ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa... Ne olivat rakkauden,
sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa
nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja
pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan... Siinä
satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu
olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen
puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan
olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

— — Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä
muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle
kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu
naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä,
ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla
arvuutusleikeillä: — kahdesta ratsastajasta, jotka löivät
omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen,
kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti
laulaa mustalaisromanssin ”Älä sure ystäväni”, laulaa sen
vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat
veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun
suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon
kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa
leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan — ja niin ihmeen
lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä
tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat
korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa... Jo joutuu yö ja satakieli
alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa... Mutta missä on Nirvana,
ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin
valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat
jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti
puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti
kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista
paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

— Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, — onko teillä muita
veljiä, jotka noin soittelevat?

— On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

— Soittavatko sisarenne?

— Eivät nekään soita.

— Ettekös olekkin nuorin kaikista?

— Nuorin olen.

— Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette
nuorin.

— Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

— Näin sen jo päältäpäin, — vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna.
— Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin
muita lapsia...

— Kuinka te senkin...? Jospa se ei olekkaan totta...

— Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

— Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

— Vai ei ole totta... Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä
kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee
kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

— Te varmaan kirjoittelette runoja?

— Minä! Minäkö?... huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. —
Kuinka te...? Onko — kukaan teille juorunnut että minä ensinkään...?

— Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän
huomiota — niinkuin te — se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa
ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon...

— Tietäjätär te olette — tiedätte kaikki...! sopertaa nuorimies
ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi...

— — ”Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!”
ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä
ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. ”Romantillisuus ja rosvous
täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi.”

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli
tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa.
Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies,
parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut
suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät
naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että
lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja
pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika
kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen
ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon
rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella
puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää
nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken,
joka ensimmäisenä herää — huuto ja parku — ryöväri luikkii taas
matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla
asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa
on — kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä
skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan
takaisin kenraalittaren toista kenkää. — Mikä siveetön tapahtuma!

— Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti
vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

— Jei! vakuutti tämä ja jutteli lisää. — Koko talossa
vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli
tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan —
punainen paita päällä, patalakki takaraivolla — ei ole uskaltanut
poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri
vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja
sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei
sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa
pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä
eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä...

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että
kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi,
mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui
Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä — tässä talossa
nimittäin tehtiin ahkerasti työtä — ja otti hänet vastaan
lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista
vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti
kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista
sekä ”Tuhannen ja yhden yön tarinoista”. Mutta hilpeä Tatjana neiti
tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

— Monsieur Karm! huusi hän. — Varokaa ettei teidän matkarahojanne
ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä
murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut,
vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi
toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä
rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli
portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

— Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät
rosvoilta ja murhaajilta!

— Kyllä, kyllä, — vastasi suomalainen, — mutta uskooko neiti että
rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua
minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

— Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti
pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella
seisoen avopäin hänen vieressään.

— Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. — Jos en minä joka
päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja
mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille
vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän
kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen
kuvan ääressä rukoiltiin!

— Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette
luteerilainen? huomautti suomalainen.

— Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan
meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen
käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se
jumalanäidin kuva, joka on meidän kaupungissa, voi pelastaa vaikka
mistä.

— Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran
lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin
ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui
myös kurkistamaan sänkynsä alle — tämä lapsuuden heikkous häntä
itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen
tapaansa puutarhassa... Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta
ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja
rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän
nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului
hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän
pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain
juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla.
Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin
oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen
päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut,
mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon
rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin
kummallisesti? Yö oli noiduttu — nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun
tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä.
Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli
mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta
kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. ”Booshe moi —
tätä elämää!” huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä.
Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä
vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen
naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden
ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut
kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen
toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon
suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä
etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä
välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin
— tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen
vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain
jonkunlaisen hunnun.

— Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni
pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. — Arvatkaapas, montako pukua
minulla riippuu komeroissani?

— No? sanoi suomalainen.

— Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

— Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

— Mitä se on — kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

— Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

”Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta
luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää”, arvosteli itseksensä
ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan.
Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää
että hänen laitansa oli ”aivankuin Simsonin”: senjälkeen kun hän
kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat
hiuksensa — jotka olivat ulottuneet polviin saakka — olivat hänen
voimansa hävinneet.

— Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

— Ei sielun...

— Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi
ylioppilas leikillisesti.

— Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna
rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

— — —

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei
kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena
tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

— Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

— Minä olin! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

— Kello 9?

— Ei — kello 10.

— Siinäpä se.

— Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi
samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen
kello 10.

— Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan
ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin minua
loukattiin!

— Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. — Te
luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa
että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä
kohtauksen kanssani!

— Miksi niin ajattelitte?

—... Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

— En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei
saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. — Jos olisin
teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette
tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

— Miten niin?

— Olen siksi tulinen luonnoltani.

— Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän
ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret
silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

— Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, —
sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

— Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut — ei enää, — vastaa
Nirvana merkitsevästi.

— Miksei enää?

— Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt...

— Sitäpä en uskoisi?

— Niin se kuitenkin on...

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

— Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät — miehet
tavallisesti... tietää suomalainen.

— Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi
nauttineet, — sanoo Nirvana.

— Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet
elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

— Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

— Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

— Niin on useimpien laita, vastaa nainen. — Mitenkä nykyinen
ympäristönne teihin vaikuttaa?

— En sano. Miksi kysytte?

— Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian
puheeksi?

— Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa
edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

— Hiukanko vain?

— Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

— Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette
täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin
paremmaksi.

— Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

— Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas
Suomeen palattuanne —?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

— Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi
ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. — Te
muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi.
En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän
asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin
uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta
oikeastaan tiedätte?

— Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa.
Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän...

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

— Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

— En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on
samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii,
on epänormaali.

— Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, — saneli toinen
synkistyen. — Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä
mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin
odotankin...

— On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti
hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

— Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin
muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy
uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni
minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se
näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat
minusta...

— Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te
ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi —
aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

— 30 —

— Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen
pessimistin tapaan. — Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua
toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa
yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö
toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

— Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan
varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

— Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin
epäonnistuneita... en ole niissä enää näköiseni.

— Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka
silmänurkassaan.

— Suomesta lähtiessä...

— Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

— No, no... mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi
punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan.
Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

— Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi
hän.

— Miksikä ette?

— Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen
hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

— Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

— Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

— Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra
Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan
surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

— Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

— Riita kahtia, — sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia
kansanlauluja, joista Nirvana piti.

— Näkemään asti, — sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

— Näkemään asti — moneksi! vastasi Nirvana hiljaisella
äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen
kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla
ystävä oli kuiskannut: ”moneksi päivää”. Mitä toinen sillä lienee
tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan
kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä
huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta
sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni,
monta kertaa hän ne jo on arvannut. ”Mitä te vastikään ajattelitte?”
noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut
selittämään, oli hän lisännyt: ”Minä näin mitä te ajattelitte eikä
näköni pettänyt”... ”Oletteko ennen ollut naisseurassa?” oli Nirvana
myös udellut. ”En paljon” oli hänen täytynyt tunnustaa.

”Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te
rakastatte vain itseänne?” oli Nirvana taas kysynyt. ”Ehkä monikin
on huomauttanut” oli hän vastannut. ”Se ei ole totta” oli Nirvana
väittänyt: ”minä olen ensimmäinen”.

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan,
unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa
leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla
Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet
olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään.
Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan
kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja
noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä
jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina
syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden,
mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen
ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi
kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti,
mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia.
He — niin oli Nirvana kertonut — ajoivat uljaalla kolmivaljakolla
vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain
oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka
takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin.
Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla
muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli
uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen
kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki
kalojen seljässä ”kuin kahveli perunavadissa” ja lapset ja aikaiset
ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä
hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin
Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen
Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta
ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli
hän tänne jäänyt? — sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen,
täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin
muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain
alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan
yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi?
Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin
kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään,
oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi
huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut
rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota
kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen
helmoihinsa...?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.