VII.

He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.

— Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon
saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma
itsellenne ja muille, rouva Tuira?

— Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää
ole sitä...

Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.

Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin
merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.

Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että
hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen
tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut
tarkoittanut.

— Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten
ennenkin...

— Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän
olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.

— Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset
erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä.
Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän
kuin vieraita...

— Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.

— No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle,
naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.

— Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne...

— Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani
ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja
alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon
esineeksi?

— Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.

— En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?

— Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan
tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan
puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä
syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin
vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua
porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut
käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman
tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi
pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti
saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä,
kadottanut asemansa ja kenties teidätkin — jo silloin. — Enkö ole
oikeassa, rouva poliitikko?

— Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!

— Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä
minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää
erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.

— Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei
edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön.
Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen
häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole
mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia
mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja
etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa
ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää
polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva
elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin
todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.

— Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa:
ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo
sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja
mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa.
Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään
historiaa, kuten tiedätte... Mutta kun itse on mukana luomassa tuota
väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista,
ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän
helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä
mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.

— Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman
onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?

— Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai
oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle
merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin,
missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen
nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että
ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea...

— Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä
talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi,
vanhuudeksi...

— Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi
kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään...

He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja
liikkumattomina.

— Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima,
ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin
tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte
takaa onnea kuin metsänriistaa, niin... lisäsi Salme uneksivasti.

— Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?

— Aina te käännätte kaiken leikiksi.

— Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te
voitte sen!

— Te paha!

— Miksi?

— Miksi ette voi kohdella minua toverina?

— Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.

— Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui
todellista ärsyttymystä ja tuskaa.

— No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.

Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.

— Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.

— Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä
asiaamme?

— Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että
teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen.
Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä
myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri
puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän
kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka
on niin ruma, köyhä ja pieni?

Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.

— Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä
historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain
arvoinen!

— Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee
taidekin ympäristön sähköä.

— Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja
ryskettä!

— Laumojen, ei yksilöjen.

— Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne
olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin,
liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina... Missä te piilette?

— Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään
parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason
säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy
minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta
ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta,
kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä,
vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä
alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös
herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty
alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta,
joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään
saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt
vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat
polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna,
loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan
kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua,
mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen
rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin
kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi,
että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme
salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta
ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin
lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon,
minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille
juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän,
typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen
sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.

— Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.

— Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin
Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja
voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä
hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja
taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin
avulla.

— Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut
raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on
tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.

— Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli
pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa
samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se,
jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä
sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?

— Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut
ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat
uudestaan...

— Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta,
jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren,
oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien
jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha
Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa
muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus
tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin,
voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia,
jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden
jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa
kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy
niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän
vuoksi...!

— Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa
tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.

— Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan
pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt
uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein
rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai
ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös,
kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten
märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!

— Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy
todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta.
Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin
henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te
itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä
ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa,
miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?

— Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun
voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. — Ja te
itse? Te ette koskaan ole ”huonojen ihmisten” kanssa?

Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:

— En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea
huonoja kirjoja.

— En tiedä, mitä tarkoitatte ”huonoilla kirjoilla”. Mutta olen
huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole
ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon
kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin
sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin
rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen
itseäni...

— En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne.
Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset
elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät
päinvastoin?

Kuutti nauroi.

— Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin
kauhistuttavan kaksijakoinen?

— Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne
kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?

— En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti
hymyillen.

— Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset
unelmat?

— En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään
erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta
mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille,
äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua
kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille
täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän
ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide
yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.

Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.

He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.

— Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti,
keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.

— En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia
viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.

— Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain
korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa,
tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii
keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille,
Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa
sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman,
sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste,
näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja
hyvän, tekee ihmiseksi...

— Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac’kin joi
kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti
eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti
ja nerokkaasti.

— Balzac’kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken
ajattelin.

— Mitä te sitten ajattelitte?

Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen,
puolittain surumielinen hymyn varjo.

— Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.

— Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin
ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina
ylvästelette?

— Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on
sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen,
hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija
tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on
oikein. Niin sen pitää ollakin... Sillä meidän valtakuntamme ei ole
tästä maailmasta...

— Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta
tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää...

— Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä
lukekokaan. Sillä ne ovat huonoja kirjoja, Salme-rouva.

Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen
suupielissään.

— Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin
nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni...

— Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!

— Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin
tuskallista.

— Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan.
Millaisen soisitte minun olevan teille?

— Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.

He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan
esiin pienen hansikoidun kätensä.

— Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta
en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara
liittolainen, vaativainen kasvattaja!

— Ja te kovakorvainen kasvatti.

— Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!

Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin
hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka
johtivat köyhälistön kaupunginosiin.