VIII.

Oula oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa
kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet
virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit.
Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien
akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja
tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat
ihmiskohtaloista.

Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea
Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja
tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie,
Helsingin rue de la Gaité, ilojen katu, monine kymmenine
kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen,
tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat
ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa
häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina.
Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä
rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja
liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat
tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin
nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä
kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin,
jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan
lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin,
Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen
kuumeisiin pesäpaikkoihin.

Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen
sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä
kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja
ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.

Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta
pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä
pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi
mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi
kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan
toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa,
häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa
valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina
ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän
kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain
mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että
ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli
vapauden rajoitus!

Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä
mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi
olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden
voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin
se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen
vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu.
Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut
mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja,
ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi,
odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta.
Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle
sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki
jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi
itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa!
Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä,
sill’aikaa kun maailma paloi... Ja siitä piti ammentaa...

Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa,
rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen
kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä?
Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli
ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!

Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi
häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille!
Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo?
Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti
kuin he itse. Miks’ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä
naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä,
selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita.
Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut
panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle,
sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä
nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut
aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi...

Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän
aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen.
Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain
kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut
liiaksi hänen elämässään.

Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä
oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis
hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta
eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri!
Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus
koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen
astuessaan sisälle...

Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä
porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään
ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.

Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin
jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta
siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He
olivat ”tovereita”, ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä,
yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin...

Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan.
Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.

Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän
kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle
ovelleen...

Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä
tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin
jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä
markkinakuja hänen sielunsa!

Hän ei hiiskahtanut.

Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti
rämähtäen yön hiljaisuudessa.

— Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme
sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!

Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.

— Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!

Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä
heille mieliksi.

Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.

Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa
ja vastahakoista toveriaan.

— Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet
toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka.
Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa.
Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais
tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia
ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don Juan,
ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei
sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä
tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin
naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika
vakuuttaa, että hänen akkansa siell’ei ainakaan ole, hän kun pitää
puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä
Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.

Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.

— Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista
tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki!
Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali
rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan
kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi
taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän
heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei — Sei —

— Seipi.

— Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön
keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla
shekin ja sanoi, että siin’on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä
tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja
voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa,
niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli,
mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa.
Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas
vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja
alkoi rallattaa:

”Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän
siellä linnassa olla pitää...”

— Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti Untonen. Herra ei siis
asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen
Untosen puoleen.

— Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi
puhuteltu.

Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle,
muodottomalle ruumiille.

”Kun lehti on puussa ja ruoho maassa
ja heilillä nuori ikä...”

— Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.

Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:

— Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia,
että herra runoilija suvaihtee...

— Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle,
hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse
laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti.
Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan!
Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he.
Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti?
Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa
keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan
mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole
ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei
ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on... kuka hemmetissä
se nyt onkaan... en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on,
että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa
vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki.
Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte
toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy
meidän eroomme.

— Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.

— Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen
kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on
sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten
sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja.
Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla,
hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside
toisiimme ja sosialismiin.

— Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se
sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja
takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu
puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen
semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.

— Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi
miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen,
mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen
etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies,
Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin,
puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän
on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu,
Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali!
Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen
madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni
puolestasi...

Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli
silmiään.

— Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin.
Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun
kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle
Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin,
niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin.
No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet
ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi
hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja
yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä
kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille.
Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan
tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät
edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka
silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas
kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja
ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt
konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön
alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute
senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun
olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt
aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio
ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli
minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari,
tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle
kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla
hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja
ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: ”Poika, olet
paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos
siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa!
Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa,
eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta
ruumiissa.” Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin
auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi
vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos
jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani.
Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa!
Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan
kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi
olenkin tehdastyöläisten akutaattori.

— Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin
ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää
korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.

— Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä
ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että
siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan
ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa
juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi
hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole
niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan,
miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut
kirjoittamaankin.

— Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!

Kuutti kohotti lasiaan.

— Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!

— Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä
tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin
yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen
kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin
munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on
käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken
sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa —
kippis.

”Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki...” alkoi
Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.

— Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli
pysynyt vaiti. Ole hiljaa!

— Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat
kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies,
mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa
mennä niin että hih vaan...

”Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!”

— Pekka!

Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa
tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.

— Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin
puolest. Eiha hää mittää...

— Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.

Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan
kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen
jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen
kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon
personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa
määrässä itsensä näköiseksi.

— Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui
johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää
minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai
ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon
päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää,
hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty
immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie
kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä,
summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja
koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö
ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki... Se
on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö,
se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan
roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen
tykö... Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll
frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai
siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa,
ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu
frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina
seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant
tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla
tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull
on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii,
sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun
lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, tahon. Ja minkä mie
oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies.
Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät
minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin
tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota
pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En
tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin
ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin
rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta.
Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen
kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä
korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö
nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus
on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla,
tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää
olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall
myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on
periaatteita!

— Taiteilijan periaatteita nuo.

— Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät.
Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni
tarjota jotakin... Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi...
Niin olis se suuri onni ja kunnia... Mie kiitän täst kunniast. En
taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!

Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa
kauluksesta.

”Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri”... tolkutti Tuira unenpöpperössä
silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville
poskipäilleen.

— Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja
tulikiveä...

— Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.

— Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.

Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.

— Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia?
jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein
neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki,
sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen
taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla
suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset
taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole
mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta
maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä
tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla.
Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä
opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin
perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu.
Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen
jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja
tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten
avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä
kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään
kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina
käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.

Tuira löi mahtavasti rintaansa:

— Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira
— hän laski sormillaan — Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja,
Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.

— Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan,
lähetään nyt, kiirehti Untonen.

— Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette
minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää.
Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään
Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat
vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja
tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja...

— Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.

— Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista,
Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää — eikä
pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla...

Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.