RAINA

Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina Valmarin
kuolemasta.

Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa?
Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että
hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa
ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen
teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki
ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat
kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan.
Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se
sitten uskottava tahi ei.

Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin
etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten
asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.

— Millainen hän oli?

— Mitä luulette?

— Mitä tiedätte hänestä?

Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.

— Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan
vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän
kuin mitä tahtoi sanoa.

Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa
kiusaantumistaan:

Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan
ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he
uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän
vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä,
aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan:
miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se
on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan
toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille,
joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta
puhua toisesta ihmisestä...

Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan
tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on
minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista
ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään
hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia
ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta
minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut
häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen
ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten
Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä
hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti
hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan
voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä
milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän,
unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin
pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.

Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin
hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran
Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän
oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita
ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko
olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei
ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen,
nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt
harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina
jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet
tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten
keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin
kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle
näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky
sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein
mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen
oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat,
selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen
näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin
poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin
hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä
leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä
ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten
kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen
tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä
haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.

Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain
vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja
olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään
toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan
vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs
hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä
hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen,
ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai
syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin
tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka
olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa
kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan
matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini
luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin
lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani.
Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai
minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa.
Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin
ainakin itse itselleni uskottelin.

Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään
uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta,
seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin
tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi.
Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli
sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava,
rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta
ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt
häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti
vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana
yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei
soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä,
ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen
ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen
leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai
huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän
minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä
se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä
kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen,
ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista
edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä.
Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei
antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En
päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat
syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät
merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä
maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen
seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan
toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en
kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa.
Ehk’en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen
se ainakin oli mahdotonta.

Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata
hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä
vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta
tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun
välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että
hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen
tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni
äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen,
jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä
loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu
suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti
vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä,
minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset
aivan sokeiksi.

Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät
kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään
tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän
oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen
ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa
lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen
sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa
muistooni.

Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja
minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin
tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen
hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän
muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen
täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan
häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.

Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:

— Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten
tänään voi tulla... Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän
voisi tulla tänne.

Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin
tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.

Se suututti minua. Miks’ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin
tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä
se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran
oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän
Karilas oikeastaan hänestä välitti.

Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen
jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan
puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:

— Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi,
että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.

— Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista...

— Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan
ystävänsä luo, joka odottaa häntä!

— Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.

Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä
ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.

Katsoin häneen hämmästyneenä.

— Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.

— Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.

— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista
pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?

— Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään
rakastavansa minua.

— Ja kuitenkin... kuitenkin hän on sinun... rakastajasi... Kuinka
sinä voit sallia sitä? En ymmärrä...

— Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni...

— Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit!
Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin... kuin... Enkä
ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä...

— Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä
ymmärrä... yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.

— Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut
mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit
sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä
porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän
välillänne on ääretön siveellinen ero!

Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä
valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään
vieritellen:

— Ei tahraa minua, ei ole eroa... Olen samanlainen kuin hänkin.
Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se
miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että
aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla
sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset
pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta
yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun
eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos
se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin
loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi.
Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden
arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä
vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän
ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt
sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä,
kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho.
Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin
tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai
veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen
aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi
ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei
minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin
Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo
Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe
muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan
kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään
avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului
parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei
parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti
minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli
erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen
ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko
maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa.
Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari,
sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman
yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen,
että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin,
vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan
vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on
tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi
hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän
nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi
yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi
närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin
pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville
siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat
kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut
oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua
niin hyvin rakkaudesta... ”Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa
sellaista”, sanoi hän. — Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina
jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä
huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä
juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri
asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen
ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä
mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea
jotakin sellaista... Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea.
Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen
tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen
kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. — No niin,
ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota
rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään
rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En
tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen
asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten
minäkin... Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä,
tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla
tahansa...

Raina vaikeni.

Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea
yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää
sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin...

— Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni
ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.

— Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.

— Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää,
kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö
kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten
usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku
rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen
olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden
ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin
iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää
vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?...

Raina käänsi päänsä seinään.

— Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei
ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en
kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta,
on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä.
Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää
elämäni loppuun ilman rakkautta.

Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun
synkein, palavin silmin.

— Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun
otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. Minua ei kukaan koskaan voi
rakastaa. Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan.
Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan
leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun
kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee,
en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään
iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri
työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua
voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa,
ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala
yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin
Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen
palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin
jotakin siltä... Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki
hämärä toivon kajo elää jossakin minussa... mahdollisuudesta...
Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta.
Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta.
Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois,
yhtä vähän kuin se, että se tulee... Minun täytyy jollakin tavoin
kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun
ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla
on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan...
parempaa... Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle,
joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota
itse rakastan... Mutta jos... jos... kerran kohtaisin miehen,
joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin
antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen
vuoksi, että hän rakastaa...

En voinut sanoa mitään.

Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.

— Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian
monta...

Saattajani vaikeni.

”Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli
joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en
tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa”.