E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA

Pöytälaatikon salaisuuksia

Luettavaksi sallinut

ANTERO [Ilmari Kianto]

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Proloogi.

Elämä menee menoaan ja useimmat päivät tunnelmineen, havaintoineen
painuvat unhotuksen yöhön...

Mitähän? jos rupeaisi pitämään päiväkirjaa siltä elämänsä
aamuajalta, jolloin juuri on saanut kiusalliset yliopistotutkintonsa
suoritetuiksi ja kesäloman perästä ”nuorena toivorikkaana
maisterina” maaseudun hiljaisuudesta rientää takaisin pääkaupungin
hälinään juhlallisesti kuunnellakseen opetusta Suomalaisessa normaalilyseossa
—? Millainenhan kronika tuostakin tulisi ja olisiko
siitä kenellenkään hupia tai hyötyä? Vai joutuisikohan moisen
tekeleen tautta naurunalaiseksi ihmisten edessä, nimittäin jos sen
sitten jolloinkin julkaiseisi —? Kuka ylipäänsä ilkeää näytellä
päiväkirjojaan muu kuin kaunokirjailija, vaikka monet muutkin
kuolevaiset hiljaisuudessa elämänsä yksilöllisyyksiä kirjoittelevat?

Sillä ensimäinen ehto päiväkirjan siveelliseen oikeutukseen on
luonnollisesti se että kirjoittaja siinä ilmaisee tunteensa ja
arvostelunsa juuri sellaisina kuin ne sydämestä tulevat eikä
keinotekoisesti rupea päiväkirjansa lehtiä koristelemaan. Toisin
sanoen: vaaditaan erinomaista rehellisyyttä ja erikoista lapsen
mieltä, jota pienetkin seikat huvittavat yhtäpaljon kuin suuret. Ja
kun kerran päiväkirjaa kirjoittaa, niin pitää kirjoittaa aivankuin
kokeeksi omalle itselleen tai aivankuin ei kirjan koskaan tarvitseisi
joutua muiden nähtäviin — jos kohta hämärästi tuntee, että se
mahdollisesti joskus joutuukin. Eiköhän esimerkiksi Leo Tolstoi monia
tunnustuksiaan kirjoitellessaan elämänsä eri aikoina liene aavistanut
että arimmatkin mielenilmaisunsa joskus joutuvat päivänvaloon, eikä
se ihminen kuitenkaan noita lehtiä ole salannut eikä papereitansa
liioin polttanut? Joku tietenkin huomauttaa terävästi että onkin
suuri ero neron ja tusinaihmisten välillä, mutta tähän voipi
väittää että kun kerran neron päiväkirjat julkaistaan ihmissielun
tutkimuksia varten, niin eiköhän joskus olisi hupaista saada lukea
tusinaihmisenkin päiväkirjan lehtiä, jollei muun vuoksi, niin ainakin
nähdäksemme, kuinka suuri todella on eroitus neron ja tusinasielun
välillä?

Olipa miten oli, se nyt vain on varma, että jos esimerkiksi ”minä”
päiväkirjan pitoon ryhdyn, niin en sitä tee sentähden että joku
suuri ihminen on samoin tehnyt, vaan aivan omaksi huvikseni ja
omaksi kehityksekseni piirtelen muistiin mitä milloinkin haluan
enkä kaavanani tässä tahdo käyttää mitään muuta kuin mainitsemaani
rehellisyyttä sekä tuota lapsenmieltä, jolle salamieliset suurmailman
ihmiset nauravat.

Auskultantti.

I. SYYSKAUSI.

VUONNA 1898.

16. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan suurimmassa Mallikoulussa
ja sattui se tapahtumaan I luokalla;
meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua
kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet.
Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi,
äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? — Subjekti on
se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? — Lause
on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun
lauseen? — Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja
— huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli
heillä Maammekirjasta runo luettavana:

Laps Suomen, kasva siinä vaan
Kuin nuori koivu puistossaan,
Ja sille henkes uhraa!

Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä
isänmaan puolesta. Mitä on uhrata? kysyy opettaja. — Se on samaa
kuin antaa, — vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä
antaa isänmaalle? Kun menee sotaan! vastaa eräs pikkuolento
varmasti. ”Vanha, turmiollinen lauseparsi!” ajattelen minä itsekseni,
olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan ”Aseet pois
”!...

Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen
maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka
aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on
tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys!
Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua
viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää,
mikä on nomini tai mikä partikkeli. Minusta koko kielioppi onkin
hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä
todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi
kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja
kertoisi ”elämän totuuksia”? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa
— eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin ”partikkelit ja noominit”?
Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua
eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee...

17:s päivä. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, — aineessa,
jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle,
jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi,
äkkäsin kuuntelevani — kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin
anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita,
mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa.
Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen
opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan
oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin
viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin ”passiivin partisipin
preteeritistä”... ”Onnii” ja ”Jennii” kajahteli muikeasti vastaani.
Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä
varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva!
Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin
hengitystä; en olisi tiennyt, jos minulle nuo kysymykset olisi
tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla
oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää
siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs
oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin
mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin
silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin
johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä,
mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä.
Ja se kai on oiva enne...

19:s päivä. — Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla.
Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele.
Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia.
Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä
saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin
kuin itse opettaminen.

20:s päivä. — Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina
ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista,
maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten
myös ”uskontoa”, jossa puhe oli jostain ”saeculum obscurum’ista”,
himmeästä vuosisadasta — joista kaikista en tietäisi
tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin — torkkumassa.
Shto budjet, Bozhe moj? — Tänään olen viimeistellyt valmiiksi
käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani...

21:nen päivä. — IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä,
paikan nimiä... Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila...
Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan
kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta.
Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla... —
Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot... — Niin, se on mahtava runo,
sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä
on korpraali? kysyy opettaja. — Se on vähän ylempi kuin sotamies!
huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen
jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, — selittää tohtori. Tässä
pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä
isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden
kapean nauhan! — Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan
alas rappusia.

— Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?

— Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.

— Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa.
Hymm...

Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli
seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja
yhdeksännen.

22:s päivä. — Latinaa 8—9 II luokka.

Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö.
Genitiivi Puellae — tytön.
Datiivi Puellae — tytölle.
Akkusatiivi Puellam — tyttöä.
Vokatiivi Puella! — oi tyttö!
Ablatiivi Puella — tytöltä, tytön kautta jms.

Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?

Armas: Puellis — tytön.

Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?

Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!

— Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: — kun kerran on
koulussa, niin täytyy oppia!

Taivutettiin myös Incola sanaa.

— Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?

— Incola... Opettajan keppi paukahti pöytään: — kello 6 minun
luoks...

— Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla
silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis
poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja
kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. —
Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. —
Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet
tiennyt läksyä...

Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla
ollut ollut kirjaa ja että sentähden... Mutta tuomio oli lausuttu.
Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut
mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin.
— Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla
näin minä, auskultantti, ”ja olen sen valmis valallani todeksi
todistamaan”.

23:s päivä. — Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa
kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa,
joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja
hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni
sommitella runontapaista, — mahdotonta! Jos vain tietäisin että
opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie
hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin
kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi?
Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat
kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä
sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen
kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!

24:s päivä. — Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen
kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia,
jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan
tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti
sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä
sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: ”jospa tietäisit!”
Mutta sitten käänsin asian leikiksi.

— Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!

— Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!

— Eivät he tiedä salanimeäni?

— Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.

— Arvelet kai että pitäisi jo ”stormikin” ostaa?

— Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin:
toista runoilijamaineesi merkiksi — toista maisteri-arvosi tulkiksi!

— Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin
johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa
kanneltaisiin?

— Enpä suostu, — sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä
hyvästiksi.

                                                  ⸻

Tänään olin syrjäaineena seuraamassa voimisteluakin. Ruumiin
kauniiksitekeminen ja ”mens sana in corpore sano” — on sentään
luontoa lähempi kuin mensa-sanan taivutus latinantunnilla! —
Viidennellä tunnilla olin myös saksankieltä kuuntelemassa. Sama
iänikuinen juttu kuin muissakin kielissä:

Das Mädchen,
Des Mädchens,
Dem Mädchen...

Jos tyttöjä itsiäänkin tässä murheen laaksossa yhtä paljon
taivutettaisiin kuin tyttö-nimeä kaikissa kouluissa ja kaikissa
kielissä, niin kyllämaar kerran mailmassa saisimme kaikkiin
mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin taipuvaisia vaimoja. Sillä
muokassa siinä on tyttö-riepu hulivilipoikain hampaissa!

26:s päivä. — Latinan tunnilla II luokalla:

Opettaja: Sinullahan on veli, joka on maisteri?

Oppilas: Niin.

Opettaja: Sinun pitää pyytää että hän lukee sinun kanssasi kotona, en
minä jouda täällä sinun kanssasi äkseeraamaan! Sinähän et tiedä mikä
on subjekti, mikä predikaatti lauseessa, sinä vain laskettelet sanoja
ulkoa kuin papukaija. Sinun ei olisi pitänyt päästä tälle luokalle!
Vaan kun kerran olet sille otettu, niin täytyyhän sinun nyt sillä
pysyä, mutta muistakkin että täytyy myös lukea ja ajatella. — No,
sinä siellä, missä sinun kirjasi on, koska kurkistat toisen kirjaan?

— Minun kirjastani on juuri tämä lehti poissa!

Vai niin. No, mitä sinä siellä, etkö tiedä mitä taurus sana
merkitsee?

— Minä olin maalla sunnuntaina!

— Vai niin — sentähden et muka tiedä läksyäsi. Eikö silläkin, joka
käy maalla, ole velvollisuutensa?

Oppilas (ujosti): O-on...

Hyvät ihmiset, luuletteko nyt että 10-vuotias poika täysin tajuaa,
mikä on velvollisuus?

27:s päivä. — Uskonto-tunti IV luokalla. Puhuttiin Kristuksesta
Getseemanessa, kuinka hän yöllä rukoili, kuinka hän rupesi vapisemaan
ja kauhistumaan...

— Miksi hän niin kauhistui?

— Hän pelkäsi kuolemaa.

— Niin, sillä kuolema on jotakin kauheaa.

Mitä kuolema oikeastaan on? — Oppilas ei tiedä, vaan opettaja itse
selittää: — Se on ikuista kulumista, alituista voimien vähenemistä,
alituista ruumiin koneiston rappeutumista. ”Morior, dum orior”: minä
kuolen kasvaissani — sanoivat jo vanhat viisaat Roomalaiset. —
Missäs on Vanhan Testamentin mukaan ihmisen sielu?

— Se on hänen veressään.

— Tässä sanotaan että Jeesus hikoili verta. Kuinka se on selitettävä?

— Hän oli niin kovassa tuskassa ja ahdistuksessa että veri seisahtui
ja pusertui ulos hikihuokosista.

— Mikä hänet vihdoin rohkaisi?

Opettaja sai taaskin itse ammentaa vastauksen omasta tietopussistaan.

— Se, kun enkeli häntä puhutteli, luvaten tällaisen kuoleman
merkityksen: kuinka miljoonat ihmiset ja niiden takana taas uudet
miljoonat tämän kuoleman voiton ja kärsimyksen johdosta saisivat
lohdutuksen ja ikuisen autuuden... j.n.e.

28:s päivä. — Olin taas I luokalla, suomentamilla. Noista
pikkupojista pidän! Siellä lehahtaa aina vastaan luonnon raikkaus
ja lapsellisuus. Oikein tunnen nuortuvani, kun katselen poikasten
kasvoja. Mikähän tulevaisuus piilee tuonkin, vielä niin miellyttävän
muodon takana, minkähänlaiseksi ovat mailman olot ja kohtalon
tuulet tuon nuoren taimen kerran kehittävät? Eiköhän vain tuosta
vilkkaasta naskalista tule taiteilija tai tuossa vesassa piile tuleva
runoilija? Tuosta tulee etevä tiedemies, tuosta kuuluisa urheilija,
tuosta vakavasta paisuu kerran oikeauskoinen pappi! Tuossa taas on
ilmeinen tyyppi ”pienehköstä, paksuhkosta, pyöreähköstä”, tulevasta
valtion virkamiehestä, miniatyyri siitä, jonka Juhani Aho meille niin
mainiosti on esittänyt! Kas vaan tuota kaksinkertaiseksi pullistuvaa
leukaa, kas tuota nenän-nypykkää, joka niin pehmeänä painuu pyöreiden
poskien sisään. Ja tuosta taas tulee — hutilus ja heittiö...
voi pikkuraukkaa, jos se sen itse aavistaisi nyt, niin se lapsen
sydämellä sitä itkisi! Mutta tuo tuossa: hänessä on jotain surkeaa ja
kamalaa, koko hänen persoonansa näyttää olevan surullinen todistus
niiden rikoksista, jotka hänet ovat mailmaan saattaneet. Lapsi parka!
Syyttä saa hän kärsiä isäinsä pahat teot...

Iltapäivällä. — Tänään oli auskultanttien ensimmäinen kokous,
jonka oli kutsunut kokoon ”opetusasiain ministeri”. Istuttiin
opettajain huoneessa suuren pöydän ääressä. ”Ministeri” saapui
rehtorin seuraamana ja lausui lyhyessä puheessa meidät tervetulleiksi
toivottaen menestystä (luultavasti sanoja, joita aina tällaisissa
tilaisuuksissa puhutaan). Hän puhui hengästyneesti ja hermostuneesti
eikä hänen puheensa mitään erikoista vaikutusta tehnyt. Kirjoitti
kaikkien nimet listaansa. Jokaisen piti nimensä kuullessaan vastata,
kuunteliko ensimmäistä vai toista lukukautta. Harmillista, kuinka
minussa koulupojasta saakka on ahdistava tunne rinnassa aina kun
tiedän lähestyvän sellaisen hetken, jolloin on persoonallisuutensa
ilmaiseminen suuren joukon kuullen.

Kandidaatti A——!

— Ens... ensimmäistä, sopersin vuorollani ja kumarsin kuin unessa,
tuntien samalla itseäni silmättävän joka-suunnalta (en näet ole tuttu
juuri kenenkään kanssa). Kuulesti että opetusasiain herra lausui
nimeni hiukan erilaisella äänenpainolla kuin muiden nimiä. Oliko se
hänelle jotenkin tuttu tai vilahduttiko se mieleensä jonkun muiston,
en uskalla sanoa. Minusta vain tuntui...

Sitten valittiin esitelmänpitäjät Spencerin kasvatusopille. Uusikkoja
ei onneksi vielä pyydetty. Kumarruksia, äänettömiä, kömpelöitä... ja
kokous loppui. Loppuillan kävelin toverien seurassa kuutamossa.

29:s päivä. — Tänään pistäysin erään matematiikan maisterin
kolleegakokeita kuulemassa. Siellä hän käydä heippasi kuin
mikäkin tuulimylly luokan edessä; tuulimyllyllä oli yllänsä
hännystakki ja säärissä kovin pitkälahkeiset housut... Alkutunnilla
esitti hän opetustansa selvästi ja täsmällisesti, mutta lopulla
hätäysi ja hämmensi asiat tuhannen tuppuraan. Kuuntelemassa tätä
tragikomediaa istui puolen tusinaa auskultantteja sekä täysi sarja
syvämietteisiä yliopettajia, joiden parvesta koko lopputunnin kuului
pahaa-ennustavaa murinaa ja puoliääneen-puhumista. Tuulimyllyä, joka
lakkaamatta levottomasti sätkytti siipiään, en tässä asemassaan
ensinkään kadehtinut! Opetusta en muistanut kuunnella, katseeni
olivat koko ajan kiintyneinä tuulimyllyn tuskaiseen liikkeeseen.
Ainakin kolmesti katsoi hän kelloansa eikä se kelvoton koskaan
näyttänyt olevan tarpeeksi paljon. Viimein kilahti koulun sähkökello;
sen sointi mahtoi kokeilijan korvissa kuulua enkelien laululta.

— Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat
totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän
laiska ja olemukseltaan — peräti epäintresantti. Näen selvään
ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. Hän tekee
venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi; hän suutahtaa usein,
mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan
yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma
vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla...

Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala
sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että
voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet,
ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko
opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa
yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi
oppilasten kannalle... ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen
rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun,
tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman... kieli
kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. ”Ruotsalaisia emme ole,
Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!” Soikoon
vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille
tuota venäjänkielen oppiminen.

30:s päivä. — Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin
ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen
oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen
kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta
sanat semmoiset kuin nominatiivi, genetiivi? Hyvin harvakseen,
tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: ak... kuu... sa... tiivi,
samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen
tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin
tolkussaan kominatiiviksi, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko...
ko... ko... Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui passiivi,
kun tarkoitti abessiivia. Vai passiivi! huudahti opettaja
naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.

Pluraali se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla
puljahtaa väkistenkin ”purlaari”, ”prulaari”, ”pruraali”, vaikka
singulariksen osaa jokainen sinkauttaa. — Mutta kaikki tämä
aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain
luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme
sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia
aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit,
noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja
naurettavaa?

3 p. — Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat.
Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta,
jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian
lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin
istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa
II luokalla. ”Huopari” ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti
vastaan koko elävän luonnon esitys. ”Suomea peittää metsävyöhyke
pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja,
haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain
Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja
kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin
pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- pohjois-Suomessa ja
alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona
ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia.
Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus.
Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs,
kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain
vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana
vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan,
kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva
enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla.
Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme
vähänpäässä jo ikuisen lumen. — Mutta Suomea koskettaa heikosti myös
n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut
runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin
jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus,
jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden
saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla
Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun
alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa,
kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja
Espanjan metsät”. — Puhuttiin myös ilmastosta. ”Etelä-Ranskassa on
keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren
rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään,
vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä
maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien
läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät
seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso”. —
”Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä
etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne
asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät.
Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne
parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on
siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä
luullaan ’valkeaksi ketuksi’. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän kuukautta
vuodessa tainnuksissa... y.m.” — Suloinen asia olisi voida
opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen
aine olisi oikea runollinen aine!

— — —

6:s päivä. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta vuorokautta. Sillä,
välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi
runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se
hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty —
oi jumala! ”Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen”
niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti
siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että
kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: ”tuokin se
luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta
kohden!” Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen
siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten
luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa
yhtäperää kaksi. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut
yksikseni... virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei
ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen
päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä
se vähitellen haihtuu ja alan tottua... Oi jumala, miten minua
rankaiset... pahoista töistäni!

— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia,
mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein
vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla
lakki kourassa: ”Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille
ruotsinkieleen täksi tunniksi?” huusi hän hehkuvin silmin. ”He
kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä
virassa ole ollut!” — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella;
— teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen
alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.

7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä.
Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää
harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä.
Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa
suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja,
Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen
luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa
itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista,
mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä
perustuksesta että ”kaikki on inhimillistä”. Minä olin luullut
tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka
kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat
auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun
yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa,
vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin
ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. ”Minusta tunninantaja
esiintyi varmana ja reippaana” sanoin — itse epävarmalla ja
pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan.
Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät
tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen
puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä.
Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja
jo oli ”melkoinen pedagoogi”. Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin
kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy
hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni
pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko
avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä
koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista
ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla
että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä
ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat?
Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella
näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten
naamaa?

11 päivä lokakuuta. — Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo
monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin
keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään
ja varustausin... Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle
luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari
auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä
sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi
kirjoittaa nimensä päiväkirjaan — käteni vapisi niin että tuskin
sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala
nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä
toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut...

Jännittävä hiljaisuus!

Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä —
seisomassa. Minunko siis piti käskeä heidän istua?... Istukaa
alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin
parahdus maan alta.

Taas jännittävä hiljaisuus! — murhaava silentium!... Minun täytyy
avata suuni ja lausua, — ei kysyä jotakin...

Ja minä alotin:

— Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?

Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan:
varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon,
tokasin sieltä umpimähkää nimen.

Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.

— Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän;
silmäys paperiin — nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä
(varmaankin hän siltä näytti)... minä kysyin uudestaan, tai en minä,
vaan joku ääni minusta... kaikki oli kuin savun peitossa... tyynny,
tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni — ja minä koetin
parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: nomini — singulaari —
deklinatsiooni — taivutetaan sana aalto eri sijoissa!... Vielä
kerran, sinä siellä... ja vielä kerran... ja vieläkin kerran...
Kiusallinen paussi... Ottakaa kieliopit esille... N. N. jatkaa. Ensi
kerraksi saatte lisää kolme sijaa... Pankaa kirjat pois... Osaatteko
kertoa maammekirjasta kappaleen ”Suomen maakunnat”? N. N. alottaa!
Lisää... ja lisää... entä sitten?... no, pysähdy... luetaan läpi
kaikki alusta... kovemmalla äänellä!... reippaasti eteenpäin... Sinä
luet jotenkin huonosti... Tietävätkö kaikki, mikä on räme?

— Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi
helsinkiläinen koulupoika.

— Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: — räme on yleensä
suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo — mene tiedä
maanmittarin määrittelyitä... Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin
uutta läksyä: ”Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi
sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta
herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit...”
j.n.e. — Yksitotinen! Mitä se on? —

— Se on samaa kuin yksimielinen!

— Ei ole, se on vakava, hätäilemätön... Katsahdin kelloon, se
osoitti viittä vaille kolmea. Vielä pari kysymystä, kirjasta
luettamista... ja kello kilahti — kohta kilahti se toisen kerran ja
sen kilistessä kuulin itseni sanovan: ”Te saatte nyt lukea uudestaan
koko kappaleen alusta loppuun, mutta lukekaakin niin hyvin että
osaatte kertoa...”

Tapasin itseni kohta koridoorissa, tohtori tuli luokseni ja sanoi
rykäisten:

— Se oli nyt kai teidän ensi tuntinne? No niin, kyllähän sitä
siihen tapaan... vaan päävika opetuksessanne oli nyt se ettette
katsonut luokkaan, kyllä opettajan tulee katsoa luokkaan... ja ne
paussit... no, se on tottumattomuudessa... kyllä te teitte yleensä
hyviä kysymyksiä... mutta olisi saattanut kysellä enemmän esimerkiksi
karhuntappajasta ja antaa poikain itsiensä selittää, mitä mikin
tiesi. Antakaa nyt vain harjoitustunti yhteenmenoon.

Ja hän erosi minusta kuten ennenkin komeasti rykäisten ja pontevasti
päätään keikauttaen.

Vähän alakuloisena ja ristiriitaisessa mielentilassa astuskelin
päivällispaikkaani. ”Minustako opettajaksi?”...

12. — Ja tänään oli kuin olikin ensimmäinen
harjoitustuntini (s.o. virallinen tunti). Samalla luokalla ja
samassa aineessa, missä eilen sain vapaehtoisen tunnin. Illalla
maatapannessani sen olin päättänyt ottaa, kävi miten kävi. Aamulla 8-aikaan
kiiruhdin koululle ja ilmoitin asian Rehtorille. Rector magnificus
suostui, mutta pyysi erityistä ohjelmaa. Tunti oli oleva
jo kello 12. Kiiruhdin kotiin, tempasin paperiarkin. Tahdotteko
kuulla tämän ohjelman?

Ohjelma harjoitustunniksi suomenkielessä suomal. normaalilys. I luok.

Tunnin alussa kuulustellaan kielioppia:

a) kuulustellaan läksynä-olevat uudet sijat: inessiivi, elatiivi,
illatiivi.

b) annetaan luetella kaikki tähänasti-opitut 12 sijaa.

Taivutetaan joku nomini opituissa sijoissa. Tämä suoritetaan siten
että opettaja ensin itse lausuu sijan nimen ja yksi oppilas erältään
vastaa yhden sijamuodon kerrallaan. Sitten käypi opettaja saman sanan
taivutuksen läpi päinvastaisessa järjestyksessä: lausuen itse jonkun
muodon ja tiedustelee muotoa vastaavan sijan nimeä.

c) opettaja valmistaa uudeksi läksyksi seuraavat kolme sijaa:
adessiivi, ablatiivi, allatiivi.

Senjälkeen annetaan oppilaiden kertoa maammekirjasta kappale ”Suomen maakunnat
”, joka on heillä kotiläksynä. Kun tämä on tehty, ryhtyy
opettaja valmistamaan uutta kappaletta: ”Lapinmaan tunturit”. Se
tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

a) opettaja lukee ääneen osan kerrallaan;

b) kyselee luetun ymmärtämistä tiedustellen mahdollisesti oudompien
sanojen merkitystä ja itse niitä selitellen; sallii oppilaan omin
sanoin kertoa mitä tämä milloinkin jostakin esilletulevasta asiasta
omasta kokemuksestaan tuntee.

c) lopuksi antaa oppilaiden vuorostaan lukea kirjasta täten
selvitetyn kappaleen.

Tällaista menettelytapaa jatkuu tunnin loppuun saakka.

Helsingissä 12 p. lokak. 1898.

N. N.
fil. kand.

                                                  ⸻

Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin
keltanokkasiltaan?

Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla
hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin
maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin
hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä,
kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin.
Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle
ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu
ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan:
”tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!” Aamiaista
syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle
kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni
Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman
ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin,
sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan
ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla
on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin
kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin
sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän,
söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin
kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo
kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: ”meillä
on nyt tänään puheena suomenkielen sijat... mitkä uudet sijat olette
täksi päiväksi oppineet?”...

Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani — läksin.
Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan
— oi jospa piru heidät veisi!

— Teillähän on nyt harjoitustunti?

— Onhan minulla...

Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu
aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.

Jo kilisi kello — hornan kello — se kutsui miestä tuliseen
pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o.
auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki
se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt
vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa
kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä;
tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan
eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan.
Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin.
Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin.
Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien
pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon
valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta
Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään,
tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja
aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala.
Kello kilahti, kilahti toistamiseen — minun täytyi lopettaa...
Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti. Paljon minua
huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään,
”paraita metoodeja” esiteltiin... olin ollut pari kertaa kuulinma
hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi ”ellatiivi” pro:
elatiivi ja ”taloa” pro: metsää. Kieliopin uusi läksy olisi ollut
havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt
käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa ”pikkaraisia”
lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten
että ”tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi” j.n.e.
Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva,
jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun
Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla
Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja
myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti,
jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan
yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa
aineessa.

— Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. — Ja
sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin... Jäin epäilevälle
kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko
pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet;
saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa...

P.S. — Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: ”Tule
vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla
runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun
täytyy!” — Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka
paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin,
kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa... kasvattaa nuorisoa,
istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta
nuoriin mieliin... edistää... kehittää... Se kaikki ei estäne sinua
Nuoren Suomen kannelta ”helkyttämästä, runoutta palvelemasta!...”
Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: ”Älä velikulta hylkää
sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on
opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin
on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja
runolliseksi kansaksi.”

Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen
lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: ”Hilppa se aina on
uneksinut että saisivat sinut Jatkoon — venäjänkielen opettajaksi!”

Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta — —?

— — — — —

28 p. Lokak. — Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa
muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko
jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa.
Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia
omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin
surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan
syvyyden vaiheilla...

1 p. marraskuuta. — Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan
suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja
helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa.
Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten
näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle
esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa
nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin
harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin
viitaten: ”opettaja! opettaja!” Hiljaa pojat! täytyi minun aina
vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello
kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen
päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. ”Kylläpä te
olette aika velikultia!” naurahdin poistuessani luokalta.

3:s päivä. — Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut
mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on
vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä — josta
muutoin tavattomasti pidän — astelin päivällä koululle ja annoin
ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla.
Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja,
tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja
venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä
oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi
jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut
esiintyminen reippaampana luokan edessä — huomautus, jonka tahtoisin
viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en
ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin tahallani —
erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo ”punapartainen tataari”
muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani... Minusta tuntuu
venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En
mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!...

11 päivä. — Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen
annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain
hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen
metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla
luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui
se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi
— ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että
teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki
skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon,
tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni
hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti
minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä
sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä
koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka
näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän
bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin
vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä — nähtävästi tahtoen
rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen
edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan
”kirja” sana on yksikön nominatiivissa muka librum eikä liber,
vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut
kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin
silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa
6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että
myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta
kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort
vozjmi! — ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan
selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi.
Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä
juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla
onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että
tuntini tiettävästi oli ”mennyt penkin alle”. Pari auskultanttia,
jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini ”aivan
päinhongikkoon” mennyt. ”Punapartainen tataari” antoi sitten minulle
”neuvoja” — herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua,
olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja
lyyrillinen runous. — —

15 p. marrask. — Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille
VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin
kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään
mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille,
mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli
loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta,
kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin,
kas — nyt se lähestyi, lähestyi... Venäjänkielen opettaja ei
näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun sekunnin
kuluttua astuikin — kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain
muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin
että ”kukahan meistä nyt huutaa smirnaa?” mutta samassa älysin
ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja
luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia
vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan
punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut
kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi.
Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan.
Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin
kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:

Kto napisal etu poovjestj?

Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.

Kto geroi etoi poovjesti?

Vastaus: Shilin... j.n.e.

Ja koska oppilaat olivat valmistetut ikäänkuin papukaijat, osasivat
he tietenkin lyhyesti jätkyttää tarvittavat vastaukset. Näin kului
vain pari kolme minuuttia ja samalla kello soi. Kenraalikuvernööri
lausui nyt istualtaan: davoljno — jo riittää! Ja kääntyen opettajaan
sanoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen mitä oli kuullut sekä käski
adjutanttinsa (mustapartaisen parooni von Kothenin) tulkita hänen
”tunteensa”. ”Venäjäksi eivät ymmärrä”, kuulesti minusta adjutantti
mutisevan.

— No, sanokaa se heille heidän kielellään! komensi Bobrikoff.

Adjutantti sopersi huonolla suomenkielellä ja ikäänkuin häpeissään
että täytyi tällä kielellä esiintyä:

— Kenraalkuvernöri tahto sanoa että hän on teiden kanssa hyvin
tytyväinen!

Yksi oppilas, joka ei ollut viitannut, oli herättänyt hänen
ylhäisyytensä huomion, ja Bobrikoff alkoi tiedustaa, eikö tämä mitään
osaakkaan.

— Hän on hyvin heikko, hyvin heikko oppilas! kuulin ryssänopettajan
selittävän (oppilasparka istui kalpeana ja häpeissään —
vähemmästäkin!).

— Millä kielellä te täällä opetatte venäjää! kysyi Bobrikoff.

... En saanut selvää, nakkasiko opettaja tässä paikassa hätävalheen
vai ei.

— Niin, on nimittäin hyvä, kun aineen opetus käypi venäjäksi! sanoi
kenraalikuvernööri. — Te tietysti puhutte venäjää?

— Puhun — ja myös suomea ja ruotsia, vastasi opettaja sangen
lipevästi.

Kenraalikuvernööri oli noussut ylös ja teki lähtöä. Hän kääntyi nyt
luokan puoleen ja sanoi mahtavasti:

Zshelaaju vam uspjeeha! sekä pyysi sitten tulkin kautta että ne, jotka
hänen sanansa ymmärsivät, nostakoot kätensä ylös.

Ei ainoatakaan kättä noussut!

Opettaja vähän hätääntyi ja koetti turhaan tingata oppilaita
arvaamaan.

— Onhan meillä ollut ”djeelatj uspjeehi”, huusi hän.

— No, sanokaa se heille suomeksi! komensi Bobrikoff kiusaantuneena.

— Kenraalikuvernööri toivoo että te edistyisitte! änkytti opettaja
turkinpunaisena ja hämillään ollen, nähtävästi keksimättä parempaa
käännöstä.

Oppilaat näyttivät hölmistyneiltä... Kannukset alkoivat kilistä ja
seurue poistui — eikä enää koskaan tullut takaisin.

19 p. — Viimeaikoina olen vastenmielisesti käynyt koululla. Nuo
vaaditut 100 tuntia ovat jo ansioluettelossani...

21 p. — Uskonnon tunti I luokalla.

Opettaja: Noo, mitäs olette täksi päivää lukeneet?

Oppilas: Iisakista ja hänen pojistaan.

Toinen oppilas (huutaa samalla): Minulta putosi nappi puserosta!

Opettaja: Vai putosi sinulta nappi. No ota se ylös! — minä näen sen
jo tänne asti, mihin se pyöri... Mitä se tietää että Rebekka oli
hedelmätön?

Oppilas (terveesti): Että hänellä ei ollut sikiöitä!

Paussi.

— Noo, minkälaisia poikia olivat nämät veljekset?

Oppilas: Jakob oli sivistyneempi kuin Esau. Esau oli kömpelömpi ja
karvaisempi.

Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika... Mutta mitä se
esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?

Oppilas Lindholm vastaa: Se on — keitetty lammas!

Yleinen nauru.

II. KEVÄTKAUSI.

VUONNA 1899.

Helsinki...

Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman
osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne
Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä
vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin.
Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon
tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin.
Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut
tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani
ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi
kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat
soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja
kirjoittaa... Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen
on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti
tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä
tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus
jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne... Voi
laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan,
mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli
runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi
minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin,
missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä
tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.

Niin, tänne taas.

Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni
ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata
suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman
kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen
pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin
kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja
yksinäiseksi... Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta
seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten
henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako
räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?... Ja mitä
tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä
hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta
näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello,
joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä
kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö
vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin
koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista
ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu
kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana,
mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi
sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen
asti kellon lyöntejä... ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa.
Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää
se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään... kummallinen
järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en
paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa...

On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea,
mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet
saada unta. Jo melkein nukahdin...

Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja
tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni,
sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa
varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen.
Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin:
eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama
harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni
ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan.
Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa.
”Katala paikka!” päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin
päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni
esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa
pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja
hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä,
teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni.
Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja
ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva
ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä
voisi piankin tottua?... Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan
sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat,
kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin
kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.

Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa.
Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista
halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa,
kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se
valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen
peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä,
mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on
laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton.
Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu
ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli).
Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen
tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin
tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen
vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa
pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun
minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin,
hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle,
joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut ”neidin”
piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa
kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille
omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli
iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani
ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla
pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea
etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone,
pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven
vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas.
Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä
on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on
tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu,
täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?... Tulee
jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä,
salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin
tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee,
rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani
kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla
että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti
on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla
järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa
korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei
tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan
suuhuni... Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan
kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu
nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä
autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille
”korukirjailijain” kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen
ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota
olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.

— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö
talossa ketään asukkaan?

— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.

— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä
kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista
— ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te
oikeastaan olette?

— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja
auttamassa.

— Mikä te sitten olette?

— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä...

— Ja kuka on sitten se neiti?

— Hän on oikea neulojatar.

— Mihinkä hän nyt on matkustanut?

— Ei hän mihinkään ole matkustanut...

— Mutta niinhän hän itse sanoi?!

— Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi... hän on
sairashuoneessa... lääkäri on määrännyt.

— Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle,
niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?

— On!

Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.

— Onko hän vaarallisestikin sairas?

— Ei!

Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää
urkkinut. Kysyin vielä:

— Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?

— Niin!

— Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö
oli aivan nuoren näköinen).

— Iitistä.

— Missä se on?

— Uudellamaalla.

— Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?

— Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä
huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan... lasipuodissa
Mikonkadulla.

— Mikä hänen nimensä on?

— Borgström tai jotain sinnepäin.

— Milloin hän on tänne muuttanut?

— 1 päivä helmikuuta.

— Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?

— On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin
lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.

— Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät
kiilloittamatta?

— Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.

— Entä lamppu?

Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki.
Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla
kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin
kylmä että hengitys näkyi...

3 p..

Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset
olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän
vastenmieliseksi.

Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä
lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista
ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että
jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin
maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En
saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki,
varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa
opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää...

4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana
mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja
omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa
huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia
kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät
ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon
kylmällä sydämmellä... ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on —
huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin
väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten
olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota
en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti
virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen
uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni:
Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas
huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä
muuttaakkaan tuon etumaksun tähden... Harmittaa että kerkesin purkaa
kaikki tavaralaatikkoni... Auskulteeraamisesta ei puhettakaan...

Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi
kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu
tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat
hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa
pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat
tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan
ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia
tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman
onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan
”minusta” välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun
käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä
ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta
kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä
en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi.
Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En
aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene ”kasvatusopillista” esitelmää
pitämään...

6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin
levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä;
mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne
aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin.
Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla
oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä,
mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta
ajattelevat? — tietysti luulevat...? Mutta mitä syytä minulla olisi
olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita... Ensi
rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä
Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan
vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen
neroon... — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska
aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana
ryssäksi ’vanha kauppias’ ’vanha koira’ ja ’vanha kynä’. Oppilaat
rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän
tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän
mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana?
ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla
ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään
kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa?
Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin
ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen
mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille
paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin
itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin
itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen
opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista
venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen
kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli
minulle on terra incognita.

7 p. helmik. — ”Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies”,
virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti,
joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia
viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu
häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain
sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen
sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja
hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta
hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että
”siivolla pojat”, niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.

                                                  ⸻

Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä
normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin
kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien
ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: ”Mikä on
tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin
sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee
väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti
tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää
tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu
ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut
elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka
säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas,
joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja
niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta
luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää
— eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että
edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen
olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti
ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut;
ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole
koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun,
yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes
kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja
tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut
maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä
seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni
pohjasta: ’Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta
minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja
virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun
ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas,
sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka
haluan elää korkeita tarkoituksia varten’...!”

Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile...
Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun
on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen
syvältä sisästäni kuiskaavan: ”Olet syntynyt herkkien tunteiden
lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun
elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos
et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta
pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta
tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä
tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan
kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä
ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä
on elämä, missä on luonto ja terveys!”...

Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta
oveltani ja kun olen vastannut ”astukaa sisään!” pistää sieltä ovesta
naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:

— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään
saliin?

Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on
palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt
kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä
salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain
näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on
oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?...

Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on
täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen
sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä
puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää
— totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea,
kolkutan — ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. — En kai voi
jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. — Minun täytyy tulla
teidän luoksenne, — sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja
niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani
myös olevan huvitettu asiasta.

— Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut
siinä ovea renkuttaessa.

— Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa
sairashuoneella.

— Olen aikonut muuttaa pois — huoneeni on kylmä...

— Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen — valitti neiti...

Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu
olleen ennen W:ssa, ”pahamaineinen” nainen. Sen olen sattumalta
kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma enää semmoinen ole.
— Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa
ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja
sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?... Koko lokaali niin autio. — —

7 p. helmik. — Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?

Oppilas: Aktiivi ja passiivi.

Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?...

Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja
imperatiivi.

Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin’ on
mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen
sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei
tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!...

(Sic!)

11 p. helmikuuta. — Lauvantai-. Lauhkea, pehmoinen
talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut ”kuritushuoneella” — neljäs osa
noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.

Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen
kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin
uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu.
Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista
päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista
ja tankkaamista... Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko
tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on
neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?...

Tämä kaikki se nyt kuuluu ”yleiseen sivistykseen”! Tätä tämmöistä
jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä.
Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein!
Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja
ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. ”Kun on kerran koulussa,
niin täytyy!”

                                                  ⸻

Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä
lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin
paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja
venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui
minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän
suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin
päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia päivänä kielioppeja — ja
tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun
oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta
sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni
kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä olin saanut
muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja.
Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi
kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden
lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle
naurettiin ja minua kummasteltiin. ”Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!”
sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia?
— Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä!
Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!

Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät
auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin
valehtelijaksi etten muka ollut lukenut... Oh, minä kärsin sisässäni
kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin
ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut
ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on
ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa
koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —

14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa.
Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee ”naisten
kera” Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja
Eläintarhan metsiin.

Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään
pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa,
”pitää hauskaa” luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten
mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä...

Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje
mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet
nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista,
joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään
julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen
— ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä
Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin
jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja
laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin
kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä ”tipojen”
kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös
laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan
Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti,
ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan
että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille
tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut,
pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain —
ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen
puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa
käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla
tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan,
hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin
tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään
huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja
iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias
ja avosydämminen... Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain
silmieni edessä häämöittävät...

Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet
tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä.
Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella
tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä
kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat
omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan
raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo
väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos!
Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve,
terve... — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä,
sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi...
ei meillä ole mitään ohjelmaa... minä olen kylmettynyt... en voi
mihinkään lähteä...

Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa
käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä
sopisi!

Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen
yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän
läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole
kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?...
Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala
käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole
minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä
luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään
asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma
kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka
aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten
kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi...

Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko
päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen
asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin.
Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen
suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet!
Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa
elää ja olla... Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle.
Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle...

15 p. helmikuuta. Kasarminkatu... vastapäätä Kaartin kasarmia.
Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä
majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin
kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu.
Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset
oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen
lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei!
minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin
siis ulos. ”Tulen tunnin päästä takaisin”, arvelin. Kävelin ympäri
kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin
heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä.
Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni!
Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut
levolle ja yön aamuna olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti
sattuakkin juuri viime! Kuljin torin sivu, josta aina ennen
olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa.
Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa.
Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti
mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun... koko päivänä.
Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea
humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin
tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa
terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa.
Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni
huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin
epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi
ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus,
otsa kiiltäväntumma... Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani
kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas
viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että
tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön
kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut?
Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään...

Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan
yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen
ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet
kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se
on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä
tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat.
Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet
mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan
kuolinilmoituksessa ”nuorena runoilijana”... tulen kuolemani kautta
enemmän huomatuksi kuin elämäni... Kuluu puoli tuntia; jos se olisi
ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan
kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos.
Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus
laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön
siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni,
kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.

Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin.
Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui
kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta,
sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle.
Läksin sieltä ennen muita...

                                                  ⸻

Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen.
Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee
heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta
emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua
miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä
saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos!
Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla
aina on kipuja!...

16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7.
Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta
astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti
venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan
heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa
kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä.
Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on
26 tuntia viikossa, luokat pienet...

Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos
sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä
kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena
maisterismiehenä ja ”nimen” saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan
se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä,
luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua
sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet
sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen
kuuluu lausuneen että: ”hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti
umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on
— hyvä sydän!” Minua hävettää... Ja ”Ropsa” maisteri, se rähisevä
matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen,
lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen
poliisisilmiään tokaisee: ”kä, kä, kä... kuules sinä veliveikkonen,
mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!” ja kaikki ”entiset välit”
kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut
tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan
illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin
ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: ”maisteri tekisi
niin hyvin ja ottaisi lisää... eikö maisteri halua silakkaa...
maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?”
Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja
kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja
sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se
nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut
supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: ”no etkös tiedä, sehän
on nuori maisteri... hän, joka on kirjoittanut... ja hänhän on minun
mieheni entisiä oppilaita”... ”Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän
se on: esitä minut hänelle!” Ja minut tietysti esitetään kaikille
kaupungin naisille...

Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat
huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren
maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän,
hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä
kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys
peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi
nenäkakkulain oppinut kiilto... Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin
ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen
kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan
tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin
sitä vastaan.

                                                  ⸻

Samana päivänä, illan tullen.

Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen
kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä
puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan
saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata,
että kansamme kaikki itsehallinto nyt
on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi
mielinmäärin ohjaa olemustamme...? Senaattirakennuksessa sanottiin
paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta
Julistusta... lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.

En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden
tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.

Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet
syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi
kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät
muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton!
Tuntoni se näin sanoo.

Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava
sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa
kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai
onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja
ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon
voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko
vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen
kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen
saatuaan hajoo pirstaleiksi?...

Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja
lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi,
jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja
aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys
upotettaisiin? Tuntoni sanoo: ”ollos huoleti, viel’ uusi päivä kaikki
muuttaa voi!”

17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle,
tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä.
Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi
oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä,
kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta,
sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän
vallitsi koululla erityinen ”stimmung” — kokoonnuttiin ryhmiin.
Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle
tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus
siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta...
— Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli
kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10
. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä
mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu
spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä
tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen ”Suomitiellä” erään
toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti
raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —

Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin
. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi
paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto,
unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin.
Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten
oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. ”Nyt
minä tiedän”, selitti emäntäni totisella naamalla, ”että uneni on
toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa
yksin seisoo läpikuultamattomana.” Häneen sanoi emäntäni luottavansa
”Siinä se on mies!” — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia,
jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän
nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät
Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan
sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta
senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme...

Tänä iltana menen Ibsenin ”” katsomaan Suomalaiseen teatteriin
taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen
piletin.

18. Pohjalaisten arpajaisjuhla suuri. Tulin kotiin
1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään
nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen
timanttisilmänsä...

19.II. MONOLOOGI.

(Sulkumerkkien välissä).

Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä
povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani
leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa
teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen
edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee.
Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä
hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa
ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu
heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole
syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että
hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa,
sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta
kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden
kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja
sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja:
elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin
hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset
käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja.
Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi
järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian
kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä
tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli
minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä...
Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita
paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu
seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa.
Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska
elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet
huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä
ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se
kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään
tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani
mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin,
sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja
tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa
keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte
olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin
herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden
hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon
pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen
kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja
salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla
piilee...

20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä,
jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä.
— Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa
lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia,
seisoi sinisillä kirjaimilla:

”Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!”

”Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!”

Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan.
Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa,
josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä
kirjotetussa tunnelmassa).

Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä,
joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää
lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä...

Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus
jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön:
enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi
tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin
hukkaan mennyttä.

21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin
äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs
nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa
niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet
heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko
käytös ja olemus niin ihmeen varma... ja kaikki sairaloiset mietteet
unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa... tulevaisuus... pohja, jolla
seisoo... arvo yhteiskunnassa... kunnon mies... kansalainen. Oikein
hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.

Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin
— on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa
vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa
tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten
tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin
äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin
että oikein kauhistaa... mitenkä olisikaan se altis totuuden
tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää?
Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska,
olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on
syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa
kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan
riemun aiheita — niin sehän on köyhää... sehän ei ole elämää!
Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä
sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin!
Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu...

24 p. helmikuuta. — ”Skakkus” on omituinen ilmiö lukumiesten
elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti,
kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä
auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen
harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa
levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei
ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt
kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat
katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan
valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa
äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä,
jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu
sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus... Se on onnettomimpia
tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat
oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa
korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan
edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai
esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti
ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis
alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!)
Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia
— ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja,
noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin
mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien
istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa
suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin
että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä
vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise
joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi
”parfaitement bien”, vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan
virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan
nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello
kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari minuuttia tunnin kärsivällistä
ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan
puoleen silmissä sellainen ilme että: ”niin, nyt se on tehty...
divide et impera!... herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä
ikinä tahtoo... minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä
tapahtunut on!” — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi,
nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia
oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui
keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin ”Aasi ja kettu”
kerrottiin kahdella kielellä; myös ”Korppi ja Kettu” saivat osansa
mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti
loppui kesken. ”Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli”,
virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti
ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan.
Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja
vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi
niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan
toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko
vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta
sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun,
hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan
silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä
ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa.
Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse
hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy
väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla
oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin
heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin
kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.

Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori,
täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella
katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä.
Tekipä mieli ”hypätä melkein kaulaan” ja nauraa, nauraa oikein
lämpimästi. Onnellinen auskultantti!

25. — Merkkipäivä elämässäni.
Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa,
päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas
Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti... Huomenna olisi jo
matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja
matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin.
Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi
— kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin
ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he
eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana.
”Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava.
Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!” Minuun
närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin,
olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin?
Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta
ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta
velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin...
Mikä on minun velvollisuuteni... Minun, joka olen se mikä olen...
Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus
tuntuu kuin en tietäisi...

Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät?
— toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää?
Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen
sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä
kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. ”Jumala käyttää usein halpoja
välikappaleita suuriin asioihin” muistan tässä. Koskeeko tämä asia
jotain sellaista. Ehkä...

Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni
alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta
joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty
yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin
maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui —
nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti
minua lähtemään sijaansa. ”Sinä kykenet siihen kuten muutkin!
Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka
porolla!...”

Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat,
kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne
peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla
rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia
asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä
pelillä ei kerkeä... Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa
lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi.
Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa
saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka
jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina
ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti
heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta
kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä
komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen.
Rovasti raottaisi etehisen ovea... Hämmästyisi hyvänpäiväisesti,
äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: ”Nå men i alla
tider!”... ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani
paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset —
soitattakaa kirkonkelloilla!... Minulla olisi tietysti hirmuinen
kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja... Ehkä matka
minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä —
auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin
tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee
äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi.
Entä huoneeni?... No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai.
Huomenna nähdään... Ikävää että asun yksin!

26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät... matkasivat ensin yhdessä
-luun, siellä hajaantuakseen.

Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut
jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä
tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos
minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu
sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja
riemulla suostunut.

Minäkin olisin matkustanut!

Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista
tahtoa!...

Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut
tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia
tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on
myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä
olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot,
kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —.
Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla
tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla
ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä
kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten
romantillisessa hohteessa... Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan
siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen
hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia
olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa
päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä...

Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista
”vähäverisyyttä” ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli
pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut,
niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen... olisinhan kuollut
kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka
eläväksi tekee...

Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien
kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä
menettelin kuin itsepäinen lapsi.

Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa,
sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin
kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani,
josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua,
toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä,
sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle
suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja
kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat,
joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla
kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä
yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus,
anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja
muuta en elämältäni vaadi!...

Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren ”Suomen
sorretulle maalle”...

                                                  ⸻

27 p. helmikuuta. — Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen
minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas
on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä.
Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois
sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa
suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut
että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat
käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen
linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa — ajat ovat epäluuloiset...
ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi... otetaan
kiinni... ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä...
Lempo tietää — ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena
ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla
vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin
tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa
ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle
tietenkin nauroivat... siitä on ehkä viisi vuotta.

Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu
vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin
käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se
tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle.
Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti.
Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti
kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole
lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on — Suomen merta! Täytä
virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille
kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on
pääsysana? Tshortta sinun ”proopuskisi” tietäköön, arvelin, mutta
sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä
joutua vankeuteen.

Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein —
kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki,
lumipeitto seljässä... kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita
ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos
osaat, pirun kissa!... Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin
Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.

Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti.
Kumma kyllä, ei vielä ole ”skakkusta”.

28 p. helmikuuta. — Harjoitustunnille menin melkein ilman
jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan
aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt.
Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta
hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman
näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin
Krylovin ”varista ja juustoa” sekä käännätin hiukan ”kvartettia”.
Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti
ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan —
minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8aa olin jo
ollut merellä hiihtämässä...

                                                  ⸻

1 p. maaliskuuta. — Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet
kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen
sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni
voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.

                                                  ⸻

Tohtori P. oli pyytänyt minut ”custodieeraamaan” VIII:tta luokkaa.
Heillä oli ainekirjotuksenaan ”Porvoon valtiopäivät v. 1809”.
Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat perustuslaeista,
jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II
vahvisti ja siten — ”korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon”.
Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä
valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että
”perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota, vaikka
ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa”. Poikain kirjoittaessa
— kolmen tunnin ajalla — ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin
lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli
kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri,
ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun — hän antaa
anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla...

                                                  ⸻

Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta.
Alaholvissa tapasin tutun ”taiteilijattaren” joka kovin sanoi
ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön.
Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: ”siksi ettei ole oikeita
ystäviä eikä kukaan minusta välitä”. Hän oli, kuten aina, minua
kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan
samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan.
Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka
olen — kihloissa tuon vanhan piian kanssa!

Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän
uutuus, nimeltä ”Pikku poikani”. Alku oli lapsekasta, keskikohdalta
lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan,
mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman.
Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin
ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni?
Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni — rahan
perkeleelle?!

Toisena uutuutena esitettiin Salmin tyttö. Kansanlaulut ja soreat
tytöt tietenkin kovin viehättivät. ”Soriall’, soriall’, sorialla
poijalla on niin monta heilaa!” ”Miss’ on mamman sinisilmä, kun ei
tule rinkiin?” Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He
sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani
olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat
kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä
viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna?
Luulee kai nyt ”tavalliseksi ihmiseksi”. Otaksuu olevani ahkerissa
kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen,
joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee
joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh...
Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua
välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena
ja vieroitettuna tuonmoisista ”ystävistäni”. Vieressäni istui
myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi
katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että
maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki
nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli
Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä
jostakin pyhästä lupauksestaan. ”Pitäisit itseäsi framilla!” sanoi
hän olkapäitään kohauttaen. ”Sanasta miestä, sarvesta härkää”
vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen.
Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus Kvantuksella
. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista,
käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi
oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin
on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös.
Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin
karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko
hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran
huudettiin: ”Suomelle on syntynyt suuri runoilija!” oli siellä. Hänen
tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R—fors
vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja
katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:

— Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen
kotipuoleesi...

Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun
matkustaneen... Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti.
Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös
muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin
ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään
että nyt antoivat ”arvon”... Oliko se ehkä sentähden että näkivät
minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään
näiden pitävän minua ”vertaisenaan”? Kummallinen, oikullinen on suhde
ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa
pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala.
Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski
nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä.
”Kakaduuvaa” saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin
suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten
ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde — minä hänenä luistaisin...

2. — Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen
tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska.
Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä
elukasta. Eräskin kertoi:

”Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun
mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok’ikisen napin
irti!”

Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket
hehkuen innosta.

Opettaja hymyili isällisesti.

Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun
päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä
kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi
kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!

Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä
että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.

Kolmas jutteli:

”Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun,
mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään.
Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä!
Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti
yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan.”

Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin.
Opettaja kysyi nauraen:

— No, mitenkä kävi sitten oravan?

— Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!

Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan kuluessa!
Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin
mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän
ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä
paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin
saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös
kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä
yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää
alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.

Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee
pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää — toinen
on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän
puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa.
Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.

3. — Kirjoitin pitkän kirjeen vanhaan kotiin.
Mutta koska siinä oli paljon nykyisiä juttuja, en uskaltanut sitä
tavallisessa kuoressa lähettää. (Huhutaan nimittäin jotakin pahaa
postilaitoksestamme.) Ostin sentähden ”pesänsytykkeitä”, ompelin
paketin ja kätkin 5 arkkia pitkän epistolani sisään. Tänäpänä
lauloivat molemmat ylioppilaslaulukunnat yhdessä Aleksanteri II:n
patsaalla, joka oli kauniisti kukitettu.

                                                  ⸻

Yöllä näin salamanleimauksen ja uneksuin sitten koko aamuyön pirusta,
joka tahtoi minut jousipyssyllä ampua... jossakin liukkaalla jäällä...

4 p. maalisk.... Päässä ankara särky — sellainen, jota en koskaan
ennen ole tuntenut. Se on lyijynraskas ja sen sisässä pihisee kuni
höyrykattila. Korvissa suhisee, silmissä mustenee ja kaadun kuin
kuollut takaisin vuoteelleni. Luulen viimehetkeni tulleen — tuskat
äärettömät. Miksi minua näin rangaistaan? Vai saanko nyt kylvää mitä
itse olen niittänyt? Kiroilen edellistä asuntoani. Sieltä tämän
kauhean päänsäryn olen perinnyt.

Koko päivänä en kykene mihinkään...

Saunassa käytyäni hoipertelen illan tullen kuitenkin teatteriin,
jossa menee ”Seitsemän veljestä” — Sanomalehdet kertovat jostakin
”Bjurbölen meteoorista”. Että se ei iskenyt parempaan paikkaan!...

5 p. — Sunnuntai talvipäivä. Olen terve taas. Läksin hiihtämään meritse
Siltasaareen, josta liuvuin Alppilan takalistoon. Kylmä, Kaunis
. Löysin ihanan paikan metsässä. Jos olisin taidemaalaaja,
saisinpa aiheen seuraavaan tauluun:

Yksinäinen, kookas, korkea, lumenpeittämä paasi metsässä, joka
kasvaa mäntyä ja kuusta. Vasemmalla kohoaa luminen kumpu. Taivas
helakansininen, aurinko paistaa hilpeästi lumeen, mutta puiden
varjot, jotka käyvät viistoon oikealle, ovat tummat. Paaden seljässä
istuu lepoasennossa täysikasvuinen nuorukainen nojaten vasemmalla
kädellään suksisauvaansa, joka seisoo pystynä kiven päällä;
toinen sauva makaa rentonaan kiven kyljellä. Nuorukaisen kasvot
ovat hiihdosta paahtavanpunaset; silmät tähtäävät puoliummessa ja
haaveellisenautuaallisesti paatta vastapäätä seisovaan männynrunkoon,
jota pieni lintu hiljaa pyristellen kiipeää ylöspäin. Paaden juurella
näkyvät hangella suipot pohjalaiset sukset. Yksi ainoa latu johtaa
hiukan kaartaen paaden luo puhtaan lumipinnan läpi. Taulun merkitys:
Hiihtäjän uinailu tai kuulttuuria paossa...

                                                  ⸻

Samana päivänä. Olen kirjoittanut runon ”Maakuntaylpeys”, joka
erityisellä tavalla koskee nyk. yht. olojamme.

Illalla: vieraissa ystävällisten ihmisten luona.

6 p. maalisk. — Aamulla varhain heräsin taas surkeaan päänsärkyyn.
En tohtinut nousta ylös ennenkuin olin lähettänyt palvelustytön
apteekiin antipyriiniä ostamaan, (en ole koskaan ennen moisia
lääkkeitä tarvinnut). Surkeassa tilassa horjahtelin sitten pöytäni
luo ja kirjoitin kansanlaulun tapaisen runon sairaasta tilastani;
luulisi että kun siinä tilassa tarttuu kynään, jokaisesta sanasta
pitäisi huokua tosikärsimystä ja teeskentelemätöntä tuskaa. Päivän
tullen aloin tointua ja läksin kaupungille. Normaalilyseolla lupa.
Kävin erästä tuttua mieshierojaa tiedustamassa. Illalla paahtelin
suksiani huoneessani.

7 p. maalisk. — Taas terve ja kolme tuntia koululla. Käväsin
Päivälehdessä... Kun iltapäivällä palasin huoneeseeni, löysin
pöydältäni kirjeen. Kirjeen kuoressa ei seisonutkaan fil. kand. eikä
mikään maisteri, vaan ”Runoilija”. Liitän tuon hellyyttä herättävän
kirjeen tähän päiväkirjaani ikuiseksi muistoksi.

Veikkoseni!

Terve! Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitan nyt heti vastauksen,
sillä sitten en enää jouda. Kenraalikokeet ovat jo alkaneet.
Toissa päivänä oli ruotsi ja eilen ainekirjoitus. Ruotsi lienee
mennyt aivan kohtuullisesti, mutta aineessa minulla on kaksi
facta-virhettä. Kirjoitin historiallisen aineen ja muistin
väärin. Huomenna on matematiikka ja se se on kamalinta kaikista;
Sitten on tiistaina latina ja saksa. Kyllä me tytöt kaikki
kirjoitamme saksassa ja se onkin ainoa aine, jossa me olemme
melkein varmat onnistumisesta.

Muuten on kaikki niin kummallista nykyään. Ei tule luetuksikaan,
kaikki on niin levotonta ja omituista. Mikähän tästä lopuksi
tulleneekaan. Mikset kirjoittanut mitään Helsingin oloista?
Täällä ollaan myös hyvin intreseerattuja valtiollisista asioista.
Ne ne pyörivät jokaisen mielessä ja siksi on kaikki keikahtanut
entisestä tasapainostaan.

Olisit tullut tänne venäjänmaisteriksi. Sehän olisi ollut niin
”fiksua”, kun meikäläisiä taas olisi tänne niin monta karttunut.
Sitä iloa tosin et olisi saanut että minut tentissä reputtaa,
sillä minä luen latinaa enkä venäjää, mutta kaksi tyttöä olisit
saanut tenttiä ja paljon hauskoja poikia. Heitä on kahdeksannella
luokalla 11 poikaa ja sitäpaitsi ottaa kirjoituksiin osaa yksi
privatisti T. ja muuan ennen reput-saanut. Meitä tyttöjä on
seitsemän, mutta paha kyllä: ei ketään meistä ole erittäin
nättiä. Fanny Sovelius — kenties — on parhainman näköinen
ja on muutenkin erinomaisen hauska ja fiksu. Muut ovat aivan
tavallisia, mutta kelpo tyttöjä kaikki, vaikkei sieviä. Panen
tähän muutaman runon, joka tosin jo on vuoden vanha, mutta siinä
on selitetty meidät kaikki. Onhan siinä muitakin, jotka jo ovat
lukemasta lakanneet, vaan annan niittenkin olla matkassa. Kenties
siitä saat heistä käsityksen edes jonkunlaisen. Obs! Ne, jotka
aikovat ylioppilaaksi, olen merkinnyt tähdellä. Yksi sieltä
puuttuu joukosta, nimittäin Lilli Himmelros: pieni, vaalea,
iloinen ja puhelias, mutta ei sievä hänkään, rikas. Niin että
siinä sinulla sitten on meidät kaikki. Kirjoitukset alkavat jo
maanantaina (13 p.). Kyllä on hyvä kun niistä pääsee, meni miten
meni. Jos läpäsee, niin on hyvä, jos ei, niin on hyvä sekin,
sillä silloin pääsee kotiin. ”Matti” ja ”Pekka” ja tädit voivat
hyvin. Heiltä tervehdys. Jää’ös hyvästi ja kirjoita joskus:

”Pyryharakalle”.

JATKO.

Runo tehty Jatkon penkinpainajaisiin 1814/5.

Talo on torin tykönä, Reunamuistutuksia:
Pytinki pyryn pitävä,
Siin’ on suuret opin ahjot, Vanhoja pulpetteja,
Tietopajat parahimmat. jotka eivät meille kelpaa.
Pulpeetit on puhtahimmat, Opettajan pöytä
Pelipöydät pienoisimmat. — entinen pelipöytä.

Kipikka on kieronlainen,
Remuvärkki reuhkamainen, Puhujatuoli, jossa
Laakerikin laihanlainen. rukoukset pidetään.

Kello aivan omituinen, Kellon viisareita tarpeen
Joskus eistää, joskus jättää. mukaan, milloin eteen,
Ei oo koskaan mitään ”hättää”. milloin taaksepäin.

Siell’ on suuret Suomen naiset
Aivan kuulut Jatkolaiset. Muutamilla opettajilla
Ne kun oppii, seinät ryskää, oli innostuessaan tapana
Liidut lentää, penkit jyskää. heittää liitu lattiaan.

                                                  ⸻

Yks on tyttö topranlainen,
Viisas, reipas, tarkkaavainen,
Koti-, koulu-vihkot laittaa Hanna Nordfors,
Eikä koskaan ketään haittaa. etevä, vakava.
(katso reunam.)

Entäs vieno Viipurista,
Neito kaunis Karjalasta, Heidi Tallberg sievä
Vilkkusilmä, hymyhuuli, ja iloinen — tanssii hyvin.
Tovereiden hyvä tuuli?

Sitten tyttö pienenlainen,
Aivan ehta ”oululainen”: Nanni Hanelius — hänen
Hän se aina fraasit fraasaa, sananparsiaan nämä.
”Broikkaillen” ei ”aikaa plaasaa”!

Vieressään on Jatkon kumma,
Se on kaiken opin summa, Magda Castrén, etevä ja
Varsin viisas, vakavainen, kaikinpuolin mallikelpoinen.
Tosi, suora suomalainen!

Mutta kukas tuolla virskuu,
Aina nauraa, tunnit tirskuu, Hellin Djupström — se, joka
Absenteeraa ahkerasti, eräänä kävi meillä.
Oppii ylen ankarasti?

Sitten ”poika” Pohjolasta,
Villikissa Kirkkolasta:
Tunnit tyyrää, renkut rustaa, Tämän runon tekijä
Eik’oo sydän syttä mustaa, ”Pyryharakka”.
Ihaileepi hevosia,
Vaan ei nukkeneitosia.

Mutta täällä! — Mikäs täällä?
Tyttö täällä, pysty päällä! Henne Saksa — suuret ajatukset
Miten neuvoja se sietää, itsestään. Aika sievä tyttö.
Joka aina läksyt tietää?

Tääll’ on sitten Jatkon helmi,
Joka milloinkaan ei telmi, Natta Glomerus, Maisteri
Hänestäpä Antti tykkää, Koskikaran suosikki.
Hälle kysymykset lykkää!

Perässä on perämiessä,
Kynsin-hampain opin tiessä Lienu Prutz -- hyväntahtoinen
Tyttö tyyni, tyttö tuima, mutta nykyään hermostunut
Ranskan kääntäjäinen huima, liiallisesta huolehtimisesta.
Monet kahvikupit kantaa,
Kaiken hyvän meille antaa.

Sitten seuraa jonkunlainen,
Ahtolasta aikahainen, Mandi Ahonius -- fiksu, pulska,
Ainekirjoittaja oiva, aika fiininnäköinen välistä,
Joll’ on kieli vallan soiva. mutta käyttää pinsettejä.

Ai! kas pieni, rouvamainen,
Tyttö soma, toimivainen, Jeffi Borenius —
Hänpä kutoo, keittää, paistaa, herttainen, käytännöllinen.
Ruuat laittaa, että maistaa!

Viimeinen on virkkamatta,
Kaikkein kummin kertomatta: Talja Gammelby.
Hento on, vaan kieli laulaa,
Vaikka tauti kalvaa kaulaa.

Siinä kaikki Jatkolaiset,
Nuoret, reippaat naiset,
Nyt on tullut eron hetki,
Edessä on elon retki;
Vaan jos joku sitä kysyy:
Kyllä Jatkon muisto pysyy!
Ilot, surut toveritten
Yhteiset on ystävitten.

                                                  ⸻

11 p. maalisk. lauvantaina. — Juuri kun tulen kotiin
Normaalilyseosta, ja rupean syömään einettä, joka huoneeseni
kannetaan, ilmoittaa palvelijatar että asunnossani on käynyt eräs
mies minua tavottamassa aikoen tulla uudestaan 10:ltä.

— Millainen mies se oli?

— Semmoinen vanhanpuoleinen mies... selitti piika.

— Varmaan joku maalainen, arvelin itsekseni, — joku kotipuolesta
lähetetty edustaja siihen suureen deputatsiooniin, jonka on
huomiseksi määrä saapua Helsinkiin, tai ehkä joku täällä olevista sen
puolen valtiopäivämiehistä...

Olin hädintuskin ehtinyt nylkeä pari perunaa, kun jo etehisen
kello soi. Ryyppäsin kiireesti maitoa palan paineeksi ja tapailin
salvettia, kun samassa heikosti kolkutettiin ovelle.

— Jaa-ah! äänsin minä ja se ääni merkitsi = astukaa kursailematta
sisään, kuolevainen!

Ovi aukeni ja kynnyksellä kumarsi vanhanpuoleinen mies silmälasit
päässä... tuiki tuntematon sielu.

— Ä’ de magister —?

— Jaa! kuului ääni kurkustani.

Jumala varjelkoon, ajattelin itsekseni, mitähän tuleman pitää,
sillä harvinaista on että puoleeni käännytään ruotsinkielellä, jota
puhekielenä näin Suomessa ollessa kaikin tavoin karttelen.

Mitt namn ä’ Liljeborg! äänsi vieras olento. Kumarsin syvään nimen
kuullessani, vähääkään vielä aavistamatta, minkä yhteiskunnallisen
arvohenkilön kanssa minulla oli kunnia puhella.

— Jag ville fråga magistern, sku’ icke magistern åtaga sig ett
vikariat i finska språket i en skola på landsorten?...

Jo älysin, mistä tuuli kävi! Sijaisopettajan tarjous n:o 2...
muutaman viikon kuluessa... tämähän on loistavaa... minua
pyydetään... minulle tarjotaan, tarjoamalla tarjotaan virkoja...
virkoja... oikeita herrasvirkoja... ja tiettävästi rahoja myös!

Tunsin silmänräpäyksessä arvoni nousevan rinnassani ja luulempa
rykäisseeni sen merkiksi:

— Vikariat... i finska språket... på landsorten... hm...? hamuilin
hämmästyneenä.

— Det vill säga i Nikolaistad svenska lyceum... selitti outo herra.

— Var så god och sitt ner! toimitin minä juhlallisesti kaapaten
käsiini keveän tuolin ja asettaen sen keskelle lattiaa. Mutta
suureksi ihmeekseni ei herrasmies siihen suvainnut istua, vaan
vetäytyi varovasti seinäviereen ja istahti pyytämättäni sohvaan,
jolla myös ruokatarjotin istui kanteleen vieressä.

— Ja, sku’ int’ herr magistern åta sig den tjänsten? kuulin taas
oudon herran huulilta.

— Nej! pääsi nyt tiukasti ja kuin parahtamalla suustani, sillä
tietenkin tahdoin heti kieltäytyä ettei minusta mitään ennätettäisi
toivoa. —

— Nej! Jag kan icke... för auskulterings skull... nej! O’ annars
också... det är icke sagdt att jag blir...

— Pedagog? auttoi sohvassa-istuja arvaten ovelasti ajatukseni.

— Ja, just så... det är icke ännu... så säkert...

— Jag förstår! Nå — jag ville bara fråga och föreslå... De’ ä’
en magister Halju som är lärare där i finska språket, men han har
insjuknat och ligger nu här på sjukhuset... Jag är Rektor i skolan,
men har nu blifvit öfverlärare här vid...

Tunsinpa respektini nousevan huimaa vauhtia kuullessani että olento,
joka tuossa istui nuoren kandidaatin luona, oli vanha paidagogos,
rector magnificus, obermeister-yliopettaja ja herraties mitä kaikkea
muuta — ehkäpä ritarikunnan jäsenkin...!

Olisin tarjonnut senjohdosta tupakkaakin, mutta minulla sattui
olemaan ainoastaan yksi Sevilla-paperossi — enkä voinut tietää,
polttavatko yliopettajat Sevillan paperosseja; piipputupakkaa
olisi kyllä ollut, ja ehkä olisi sopinutkin sitä tarjota vanhalle
ludi-magisterille...

Kun herra Yliopettaja näytti heti uskovan kieltoni todeksi, alkoi hän
kysellä, enkö tietäisi niitä, jotka mahdollisesti...

Niin, tunsinhan auskultantteja suomalaisessa normaalilyseossa.
Saatanhan heille sanoa...

Herra ”Öfverlärare” pyysi minun olemaan niin hyvän ja, jos joku
haluaisi viran, niin pitäisi hänen hetimiten ilmoittautua hänelle...
hänen luokseen sopii telefonoida... se on telefoonissa professori
Liljeborg — hän, herra ”Öfverlärare” näet asuu herra veljensä
luona...

Yhym, ajattelin yskän ymmärtäen, professorinkin veli... jumalaties
vielä jonkun senaattorin serkku?... ja arvonsa nousi alituisesti
silmissäni.

Luulen hiukan kumartaneeni oman halpa-arvoisuuteni osoitteeksi —
professorin veljelle.

Ovesta saatellessani herra Yliopettajaa, sopersin hänelle
kohteliaisuuksia:

Det var nu mycket ledsamt att... att... herr Ofverlärarn... Ja
mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata
lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös
näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin
jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin
kylmiksi jäähtyneet.

— — Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti
kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja
tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä
lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani
kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi,
vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän
paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty
aamusta iltaan ikäni selittämään ”supistuneesta ja typistyneestä
vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä”, niin on myös totta
että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi
minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos
mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei
tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla
opettajana?...

15:s päivä maaliskuuta. — Elämäni on äärettömän ristiriitaista.
Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento
mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla
tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen
ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket
ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei,
eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee
tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja
huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt
saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä
kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä
määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi...

Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien
asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja
niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!...

Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto
ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme
eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat
kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa
keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan.
Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka — ikävä vain ettei minun
kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän
aikaa P—n ja H—n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa
Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka
paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä
mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten
he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka
heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät!
Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää
sydäntä. ”Se vasta ääntä — mistä hurratahan?” Olin jo paripäivää ennen
innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille
ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia
vasta illalla — juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni
huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni
tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen
eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti
satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan
vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka
runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen
suustaan vilpitön arvostelu.

— Kukahan sen lienee sepittänyt!... kuiskasi neito.

— En tiedä... mitä piditte runosta?

— Se oli oikein hyvä!

— Niin... olihan tuo paikoin, — sanoin kylmästi.

— Niin, paikoin erinomaisen sattuva, — toisti neitikin.

— Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan — vieressänne.

— Te!?...

Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta.
Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan,
joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt kokonaan
hyvä!

Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella.
Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja
hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen ”Jumala ompi linnamme
!” Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen
kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo
ilmassa... Tietysti kotiintultuani tunsin olevani — ”rakastunut”.
Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta kuukautta
! — Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä
lähetin hänelle sen runon, jota hän oli arvostellut, ”pieneksi
muistoksi”. Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta:
sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo
samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: ”kuule, sinähän olet
kirjoittanut hyvän runon!” (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa
ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin
erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa,
juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin
taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa,
suurella innostuksella puhuneen runostani... Poeta inglorius on siis
tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on
puhuttu).

Toisiltana oli ”Sielujen seura” koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta
olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä
lukemattomana ”kansalliskielemme hymniä”, jonka sepitin samana
iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin
aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni
niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan ”objektiivisinta, mitä ikinä
olen kirjoittanut”. En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen
todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut...
Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen
kaikista muista.

                                                  ⸻

Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä)
läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika,
pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo
ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää
piruakaan, saati sitten... Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni,
että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla
moisia miehiä on. Ei! —

16 p. maaliskuuta. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi ”prässiä”
ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa
sukaissut. ”Torstaina” kuuluu ”kovasti reppuja pelkäävän”... ”Voi
sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo
uskaltaisi vähän huokaista!” — Minulta hän sitten kysyy että: ”miten
voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama
sinuunkin satu!” Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.

                                                  ⸻

Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani.
Kevään tuoksua ilmassa... Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden
itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?...

17 p. maaliskuuta. Tänään sanomalehdistä nähtyäni ylioppilaslaskut,
jotka eilen ovat olleet suoritettavina maan kaikissa kouluissa,
pääsee rinnastani huokaus: ”Pyryharakka parka!” Sillä laskut
näyttävät vaikeilta. Olen melkein patentti siitä että Pyryharakka
on laskenut itselleen repposet. Tänään lennätin hänelle varalta
lohdutuskirjeen. Lohdutin häntä sillä että nythän ”harakka” pääsee
kotiinsa, kerrankin näkemään korven kevättä! ”Kadehdin sinua!” niin
kirjoitin hänelle. ”Nähdä hankien sulavan, kuulla purojen lorisevan,
kiurun laulavan korkealla sinervässä ilmassa, tuntea havumetsien
huumaavan tuoksun!” —

                                                  ⸻

20 p. maaliskuuta.

VENI, VIDI, VICI!

Kolme voitonsankarin sanaa! Ne seisoivat postikortilla, jonka tänään
Pyryharakalta sain. Hän oli siis läpäissyt ylioppilaskokeet — ja
minä olin onnellisesti erehtynyt.

Riemuissani lähetin hänelle helsinkiläisen loistokortin, joka sekin
oli olevinaan latinaksi kirjoitettu. Panin siihen kaiken latinani,
mitä suinkin sillä hetkellä muistin. Se kuului seuraavasti:

Soror carissima!
Docta, clarissima!

Non dubito qvin verum sit. Vivant puellae Botnienses! Sint tibi
tentamina leves. Jubil... (päätettä en tiedä) coelum et terra, mare
silvaeque. Gaudeamus igitur... lopuksi taisi tulla ainoastaan qvi,
qvae, qvod — pax tecum! — ja munkkilatina oli täydellinen. Toivon
ettei kortti ikinä satu latinanprofessorin käsiin.

19 p. maaliskuuta (1899). Päivä kirottu! Mutta ei siunattu!
Suurlähetystöämme Pietarissa ei vastaanotettu. Se tämän päivän
uutinen...

Se oli kuin meteoori, joka hetken kirkkaasti valaisi Suomenmaata,
yhtäkkiä räjähti rikki, valo sammui — ja korven peittää synkkä
pimeys. Ja pimeydessä huokailevat toivottomina Suomen aallot — — —.

20 p. maaliskuuta. Kuutamoyö. Tulen saattamasta häntä johon
viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen
loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä — siellä pohdittiin
tärkeitä — kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan
pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan
talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä,
syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen
heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e...

Nyt, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle,
nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä — jotta se kestäisi ne
myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.

Me puhelimme hänen kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän
on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen
naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi,
sanoo hän ”puivansa nyrkkiä” sille — mutta ”Majanderilla”, tietää
hän, on ”kolmenkertaiset ikkunat”. Niiden läpi ei se näe nuoren
neidin nyrkinheristelyitä!

— Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä
minulta.

Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. — Eikö se ole
ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. — Semmoisen miehen
puolesta!

— Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että
rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja
suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.

— Ah niin, tosiaankin!...

— Joka yö, — jatkoi ihana neitoni, — uneksin jotakin kummaa.
Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt
tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas — tulisia kuulia!
Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?

— Hirveän paatunut! myönsin minä...

— Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt!
sanoi hän yhtäkkiä.

— Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko... en tahdo kuulla
sellaista teidän suustanne.

— Miksikä ette... minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!

— Ei, ei... en tahdo tietää... tulen sitte aina muistamaan sen
koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko
sitä kaunista kuvaa, jonka teistä... ymmärrättehän?

Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun,
näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi
hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin ”stopattu”
ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa...

Tätä naista saatellessa tunsin yht’äkkiä omituisen piston sydämessä.
Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa
tutustumaan, en saa... kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot
ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi... En saa,
vaikka sydämeni halu sanoo toisin... Tulin kovin murheelliseksi
mieleltäni. Ja — erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi
olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset
keskenämme? Kaksi nuorta — kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä,
jossa ei muita kulkijoita näkynyt... Saa nähdä, tapaanko hänet vielä
ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on
kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin
avioliittoon-johtaja?... Lienenkö rakastunut?... Lienenkö kipeä!
Mitähän hän ajattelee ja tuntee?...

22 p — Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla
oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle,
kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen
ääneen: ”kyyppari! — istuskella sain!” Ymmärsin heti mitä hän
noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen
persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt.
Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa
oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron
runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut
olla tuon ”kyypparin” sijassa...

                                                  ⸻

27 p. maalisk. — Latinankielen kokeita kuuntelemassa: —
Amabor, amaberis, amabitur — amabimur, amabimini, amabuntur...
Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori — Amabimini!
Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan
raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan
sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun ”Konstaapeli”
maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme
romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta
ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä... mutta
nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut
sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan
valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu
Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä
armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!...
Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua ”Integer vitae...”?
Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?

27 p. maalisk. —

Tyttöä saattamasta tultua:

Oi unelmani utuisin, ah armain ajatelma,
Sieluni puhtain punelma, ihanin ihannelma,
Ah milloinka
Taas sinua
Saan, impi, illoin kohdata?...

Sa kuljit kuni keijunen hohteessa kuutamaisen:
”Oi jos sais maata helmoissa tuon pilven hopeaisen!”
Niin lausuit Sa,
Vaan siihen ma
Noin lisäsin: oi varoppa!

”Ma, näet sen, soisin istuvain kuun kultareunustalla
Ja kanteletta soittavain sen lepopilves alla,
Niin sillonpa
Myös minulla
Ois onni Sullen kuiskailla!”...

Auskultantti parka! Taidat olla auttamattomasti Veenuksen verkoissa?

Runo?

Niin, runo — jahka se puhtaaksi kirjoitetaan ja viimeistellään —
on soma... Se ei ole ainoastaan soma, vaan myös... erinomainen... se
on hienonhieno Liebeslied, jonka vain... No, en tahdo itseäni kehua,
puhukoon runo puolestaan. Mutta siltä vain tällä hetkellä tuntuu.
Ehkä huomenna runo jo tuntuu huonolta — ja kymmenen vuoden päästä
ihan surkuteltavan kömpelöltä; mutta elkäämme nyt siitä huolehtiko.

Runo on myös siitä hyvä että se perustuu todellisuuteen. Juuri
tuollainen keskustelu oli minulla hänen kanssaan, jota nyt
kolmannen kerran saatoin kotiaan — sinne meren rannalle. Me olimme
tapautuneet jälleen Osakunnan kokouksessa... Mitähän varten hän
tuli Osakunnan kokoukseen? Yksikseen — ilman toisten naistoverien
seuraa! Kysyin häneltä, kirjoittaako hän päiväkirjaa nykyisistä
asioista. Ei kirjoita — sillä hänellä ei ole vielä lipasta, mihin
vihkon kätkisi, siksi ei kirjoita... Kertoi lukeneensa ”Gottlundin
päiväkirjaa”... nauroi sille... se oli kuulenma niin ihmeen hauska ja
lystikäs!

Kirjoittaakos hän runoja? Ei... ei, ei!... niin, no, tietysti on
kullakin entisellä koulutytöllä ollut omat hupinsa joskus kirjoittaa
”värssyjä”, mutta eihän se...

AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA

112

— Mutta oletteko huomannut, kuinka joku pieni laulun sävel johdattaa
muistoon jonkun rakkaan hetken menneiltä päiviltä? kysyi hän.

— Niin, olenhan minäkin jotain samansuuntaista huomannut...

Tyttö sanoi matkustavansa pääsiäiseksi maalle metsien helmaan
ajelemaan...

Toivotin hauskaa retkeä! —

                                                  ⸻

Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni
päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla
piirretty seuraavat sanat:

”Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme
sen suloisimman mitä on sieluissamme?”

— Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut
sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, jos toisiimme
saisimme paremmin tutustua... Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa
saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: ”Oi jospa minäkin saisin
viettää kesäni siellä, missä te!... Siellä missä te noin kuljitte
hajahapsin rannan kivillä... avojaloin...”

Mutta — minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta
yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt — hänen kanssaan.
Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan
kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni — myöntää... aivankuin myöntäisi.

Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin
luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat...

Olisimme tietysti ensin salakihloissa... kuukauden verran. Sitten...
vapunpäiväksi sen julkaisisimme... sitä ei siihenasti tietäisi kukaan
muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien
luettavaksi:

Kihloissa:
Impi Inkeri Intomo Bom —
Antero — — — — —

Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi.
Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme,
minulla kaksi etunimeä... Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä
tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi
luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä
menneet — se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua,
sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)—hm. Jaa, jaa,
”risum teneatis amici!” — muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole
leikin sijaa!

Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas
ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne
merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi
ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen
nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät...
Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä
tuntea voi. Ja noutaisin hänet sieltä. Hän olisi minua jo
vartomassa... seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko
kädessä ja ylioppilaslakki päässään... niillä pehmeillä kiharoilla...
ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena...

Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän
tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi — tuoksuvat kielot hänen
povelleen painaisin minä... vai päinvastoinko olisi sopivinta? —
Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina... tulisimme
kaupunkiin ylioppilastalon edustalle... siellä olisivat jo kaikki
koolla... tulomme huomattaisiin... meihin luotaisiin erityisiä
silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten:
”katso, tuossa tulevat — — — Olethan nähnyt tämän aamun
Päivälehdestä että ovat kihloissa?”

Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:

— — ”joka rinta riemastuupi,
laulu, lausu sydämille:
Eespäin...”

Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla
— edeltäpäin Alppilaan... Ja siellä... Niin: siellä sitten
kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan
meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin... joku
tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi... Me vastaisimme
onnentoivotuksiin — simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman,
piano-pianissimon lemmenlaulunsa... vähän niinkuin meidän
kunniaksi...

Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta,
murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut
onnellisin, kadehdittavin olento... olisin suvannon suuri sulho, hän
— Kalevan ihanin morsian...

                                                  ⸻

28 p: maaliskuuta. Isänmaallinen innostus maamme polttavassa
kohtalossa on minutkin vallannut. Vaikka en yleisiä asioita vielä
paljon tunne enkä ymmärrä, enkä niistä ole huvitettukaan, niin
uskallanpa väittää että on minulla kuitenkin syvä myötätunne
kotimaani ja kansani kansallisuuden pelastamiseksi venäläisten
uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Ja kun en muuta pysty tekemään isänmaani
varjelemiseksi, niin tahdon osaltani sitä laululla puolustaa.
Olen viettänyt suuria hetkiä silloin kun todellinen laulutuuli on
päälleni puhaltanut. Tuntuupa kuin tässä kuussa olisin sepittänyt
pysyväisimmät runoni... Ehkä tunne kuitenkin on liian tulvainen
ja ehkä jo vuoden perästä ankarammin arvostelen tämänkin ajan
tuotantoa. Ihanat ovat ne hetket, joina tuntee pontevan runon soivan
sielussaan. Astelenpa silloin huoneessani vahvana kuin jättiläinen,
joka ei ketään pelkää. Ja jos minut silloin siitä työstä väkisin
poisvietäisiin, olisi se kuin murha, kuin kuolema... Sillä silloin
vain todella elän!

Mistä syystä on minulle nykyään mahdollinen pontevain runojen
kirjoittaminen? Siitä syystä että olen nykyään ollut terveempi kuin
ennen. Kun tuntee rintansa leveäksi ja lihaksensa vahvoiksi sekä
tuntee nuoruuden suonissaan virtailevan — silloin on mahdollinen
tämmöinen työ. ”Veressä on ihmisen sielu!”...

                                                  ⸻

29 p. maalisk. — Pääsiäislupa alkaa kouluilla. Olen tänään
istunut sadannen kevätkausituntini normaalilyseossa. Mitta on täysi!
Syntikuorma kannettu. Yhden tunnin kiirastuli on vain jäljellä,
nimittäin harjoitustunti suomenkielen alalla.

                                                  ⸻

30 p.. — Pitkänperjantain aatto. Koko päivän olen sateessa
ja liassa juossut ympäri kaupunkia rahaa lainatakseni joltakin
toverilta. Turha vaiva! — Kaikilla matti taskussa. Ainoastaan
maakuntatovereilta tahdoin lainata: tiesinhän saavani joltakin
pätevältä koulumieheltä, mutta ”paraiden ystävien” luo en ensinkään
kehdannut. Jotakin saatavaa olisi ollut sanomalehdiltä, mutta en
niidenkään puoleen iljennyt kääntyä. Kello läheni jo 4:jää j.pp. —
kuljin katua 35 penniä taskussani. Täytyi ensi kertaa elämässään
mennä syömään päivällisensä — velaksi. Päivällispaikasta ulostultua
ryntäsi iso koira kimppuuni ja oli vähällä purra sääreen... ajattelin
silloin että varmaan koira vainusi kurjuuteni, miksi se juuri minun
kimppuuni kävi? kulkihan kadulla muitakin! Vihdoin sain hyvältä
tuttavaltani ”Strutsilta” yhden punasen lainaksi kahdeksi viikoksi.

Ei ole hauska olla rahatta. Elämä tuntuu kovin tyhjältä ja on
kuin kulkisi aseettomana aseellisten joukossa. Jospa voisi ottaa
rahapulan humoristiselta kannalta kuten niin monet muut! — Tänään
lähetin Päivälehdelle runoni ”Alas sortajan valta!” Saa nähdä,
läpäiseekö eheänä senssorin kiirastulen? Ujostelin itse viemästä sitä
toimitukselle...

HUHTIKUU.

2 p. Pääsiäissunnuntai. Päivälehdessä runoni Alas sortajan valta
— kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. — Kävin Alppilassa
naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä,
mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä
vihlaisi... — Deus ex machina — kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla
tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta
ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella
äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:

Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen?
Enpä olisi uskonut että olette noin — ilman karaktääriä?

— Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin
vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat
toisillemme selkämme... Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta
sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä
naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta
asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä
kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut
seuraavantapaisia teesejä:

— Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!

— Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!

— Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen
ennenaikaista kuolemaa!

Alla oli seisonut:

Edellinen hyyryläinen.

Tämä ”pommi”, joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt
ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta
oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen
johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken
pois. Miksi? — siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta
tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä
edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias
tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut?
Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas...

Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa:
Kun saapuu Sodan Jumala... Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi
Herra siunaa Suomen kansa!

... Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on
tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?

Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus
ympärillä, ilma raskas ja painostava...

                                                  ⸻

Toinen Pääsiäispäivä. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi.
Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää
”arvoisasta lähetyksestä” ja toivoo että vastakin... niin, sitähän ne
kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.

Runo näyttää herättäneen ”yleistä huomiota”. Olen saanut seuraavia
tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta
ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.

— Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan
siitä runosta... ”että kun laupias Jumala on antanut herralle
niin korkeat lahjat”. Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen
poetalle ”suurta tulevaisuuttakin”. Niin, kuten näkyy, on minulla
patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.

Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta
kertaa kättäni: ”kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!”

— Sinä sanot sen?

— Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan.
Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon... olen
lukenut sen monta kertaa läpi!

Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen
(Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan heistä ei sanallakaan
koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava
sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan ”kiittää lastusta”.
Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin
kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:

— Gratulor! — sinähän kirjoitit hyvän runon!

— Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.

— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire
jonnekkin sanomalehden toimistoon.

Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain
myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: ”Kuulutte kirjoittaneen hyvän
runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar...”

Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin
varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa
elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla
kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: ”kas vaan: hän,
joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin
saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!”

Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin
keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty!
Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä.
Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle
merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani
niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä,
joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala!
ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia?
Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden
päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta
kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä
pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen
ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta
murhelmani ja epätoivoni!... Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän
sen. Tämä oli valhetta vain...

4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä —
sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kirjastossa
kuva. Yliopiston. Ylioppilastalolla... Pääsiäisloma
loppuu. Huomenna alkavat koulut.

... Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja
olen taas hermostunut...

Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat
kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään
tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen
sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa...

Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss’ eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?

Minä kuljin siellä ja kuuntelin —
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta...

Minä astelin autiolla rannalla
Sua muistellen, ystäväinen;
mun sydämeni kävi niin suruiseks
että olin niin yksinäinen!

Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan ”licentia poetica’a”, sillä en
eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä
tammipuita kasvaakaan. Mutta ”Musat” minut ymmärtävät.

Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä
— sinne vain askeleeni aina vievät... huomaamatta. Kyyhkyseni,
valkoinen kyyhkyseni... Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö
koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi... Olen
niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun
kanssasi olisin onnellinen... Olen taas kadottanut päiväni, olen
taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva?
Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni
aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn
ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista
virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto
kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki
tietää, mitä todellisuudessa olen... Jumala, lapsuuteni Herra, etkö
anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —

5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään
saanut näin kuuluvan epistolan:

Veikko hyvä!

Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna
juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta ”yli lukemaan”
saarnaani.

En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä
kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain
sanan kaksi noin vain päällisin puolin.

Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni;
Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa,
että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli
paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja
tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta
vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut,
että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti
arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein
ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot
arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja
ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan
ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös
ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo,
mitä sanoin. Se siitä vain.

Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin
sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon
ensimäisten joukossa ”kirjailija-looshissa”, mutta en minä
puolestani sittenkään tuota ”kirjailijan” titteliä hyväksy,
(voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita
arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo
osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään
yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin
ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset,
Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan
kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman
maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin
ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään
muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan
ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla
toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut
kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen
seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine
useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa.
Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme,
joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka
ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista
kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi
opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin ”kirjailijan alaa”.
— — — — —

Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! — — —.

Petrus.

7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään,
istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani...

Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys?
Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän
olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko,
joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa,
on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa
ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan...

Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko
kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille...

10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui ”keskimäinen veljeni”
odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri
suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään.
Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata...
”Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!” huomautti
hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni
”kiinailemaan”. Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin
olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan,
tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä.
Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä
hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja
käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä
kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä
alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy
kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus
täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki
kuuluu. ”Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!”
tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.

— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?

— Ei mitään; olen aivan vapaa.

Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän
keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on
niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää
Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja,
käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä
käymässä... Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa
täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei
siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista
suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti
märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin
ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen,
kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä
väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on
hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan...

Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä...
Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme
hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt
semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se
ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus
”meidän Matin” elämänvaiheissa...

Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme
pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti
tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla
on tuommoinen... ja tuolla on tuommoinen... tuolle sopii hyvin tuo...
tuota pukee... jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin... juuri
tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua
miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään...
ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei
saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri... sen täytyy olla
keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata —
vatupassilla?

— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.

Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla
tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset
kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia
meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä,
joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän
kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta,
vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja...

— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni
avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin
että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.

Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä
seisoi.

”Kovan hatun” matkin minä mutisten, ”nimitetäänkö sitä kovaksi
hatuksi?”

— ”Kovan hatun”, matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien
kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.

— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.

— Jahah, kyllä,... mikähän numero?

Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa.
Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja
sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa
perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.

— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä,
mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan
suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä
kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti
neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä
jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli
suorittanut silkkihattututkinnon.

Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi.
Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen
meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra
veljelläni oli pyöreä pää.

— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten
ryökkynälle.

— Ah, herralla on pyöreä pää!... huudahti neiti toistaen... mutta
ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin... meillä on
sellainen kone!

— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis
voidaan pyöristää...

Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.

Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra
veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten
tiukasti suureen seinäpeiliin.

— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla
olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka
en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun
suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että
herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut
että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä
henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten
vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani
huomattavana oli arvellut että ”kyllä minä sinunkin kanssasi
uskallan...” Ja mistäpä niitä nyt yht’äkkiä olisi ottanutkaan
asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä
tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut
ainoatakaan tuttua kaljupäätä.

Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana
edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.

— Niin... kyllähän tuo... mikseikäs... hm... (En käsitä mikä lempo
tässä pyrki naurattamaan).

— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.

— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea:
semmoisia nykyään käytetään!

— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin
asianymmärtäväisen äänellä.

— Ei, meillä ei ole... vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.

(Sanoiko hän ”herroille” — luuleeko tuo että minäkin ostan?)

— Jaa, no... ehkä nämätkin nyt soveltuvat...

Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni
huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän
hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.

En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa
vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani ”komean” niinkuin
minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja
nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen
voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen
herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa
matkustelleen taulukauppiaan... varsin elegantin...

Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi
yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt,
samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa... Me kävelisimme yhdessä
kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan... minusta puhuttaisiin ehkä
”kaunoklikin” piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja
näyttää... Non plus ultra... Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin
osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se... kun
on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut... Ja muutamat
pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy...

Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei
ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä.
Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —

Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että
himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti
varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.

— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita,
sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi
pysähtyen samaa hattua hypistelemään.

— Jaa, meillä on pyöristyskone... sanoi neiti ennen lausutut sanansa.

— Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi
herra veljeni.

— Viisi minuuttia, vastasi neiti.

— Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu... me odotamme täällä.

Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa
kulissien taa.

Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.

Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin
tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt,
sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia
rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin
elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä — joko se
sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä
määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä
herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut
että hänen ”sopi” todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että
hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin ennenkuin
myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.

— Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.

Koetteleminen alkoi jälleen.

Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:

— Mikä tällä on hintana?

— Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla
neidin suusta.

— Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta
ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja
koetteli...

— Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso:
hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.

— Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole
tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa.
Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.

— Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.

— Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, — sinun on ostaminen
silmälasit samalla.

— Mitä varten?

— Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset,
joita estetiikka vaatii.

— Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?

— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!

Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.

Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin
kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti
niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset,
hienot, seitsemän.

— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.

Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.

—... me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla
ostetaan.

Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.

— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö
sinulla jo ennestään ole harja?... ja muistelen kuulleeni että
kenkäharjallakin vallan hyvin...

Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä
laskea!

Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan
pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus
n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin
hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.

Eikö herralla ole pienempää?

— Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?

— Ei.

Seurasi hiukka neuvottomuus.

— Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni
yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.

Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut
moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia.
Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että ”ei ole tällä kertaa”.

— Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan
lähettää? Mikä herran nimi on?

— Nimeni on ———, olen asuntoa Kasarminkatu 26.

— Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi
nyt neiti.

— Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli
rehellinen herra veljeni. — Olen näet matkustavainen...

Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen
mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle.
Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta
pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme...

Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin
ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen
kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään
kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu
tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset
silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan
kieppui herra veljeni sormessa... Mitä hän siitä katsoi, aavistiko
ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä
joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä,
minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut
silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha,
halpa hatunreuhka.

Kuni häipyvää ihannetta jäi hän pökkelöä jälkeemme katsomaan, mutta
me riensimme nopein askelin maallista kotiamme kohti...

Silkkihatun osto tapahtui, kuten veljeni itsekkin huomautti (ja
taisi muistiallakkaansa kirjoittaa) armon 10:ntenä p:nä huhtikuuta kello 5 ja 30 min. .
jälk. puol päiv. samana vuonna jona
Nikolai II istui Venäjän valtaistuimella ja Nikolai Bobrikoff alkoi
beelsebub-pelinsä Suomalaisten maassa. Minä itse ja Joh. Wecksellin
puotineitsyt olemme sen tapahtuman kaksi todistajaa.

                                                  ⸻

Mutta tämä päivä oli, paitsi herra veljeni elämän merkkipäivä,
muistettava päivä minullekkin. Samana iltana näet minulle tohtori
Ikivarma ylen auliisti kaupitteli sanomalehdentoimittajan paikkaa
yhdeksi vuosikaudeksi noin neljäntuhannen markan tuloilla.

— Miksi et sinä siihen vallan hyvin sopisi? tyrkytti hän. — Sinä
sovit siihen mainiosti. Sinä olet tyylitaiteilija — sinun ei
tarvitse muuta kuin päästellä menemään siihen suuntaan että mihin
päätoimittaja haluaa. (Sic.) Ole vaiti! sinulla on tavallinen terve
järki! Se on hyvä ettet itseesi luota, niinkuin väität, liika paljon.
Siinä vaurastut, siinä harjaannut, siinä perehdyt yleisiin ja
yhteiskunnallisiin asioihin. Kyllä maar sinä kykenet! Lempo-soi sinä
kykenet! Minulla ei ole ketään parempaa ehdokasta kuin sinä. Ota pois
— kun saat — tällainen virka!

Minä kieltäydyin jyrkästi.

Jospa ne tietäisivät...

Seuraavana aamuna.

Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella
vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja... Vai
niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen
— pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu
luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja ”edessäni”.

12 p. — Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan
kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin
ja syöneeksi illallisen ”Gambrinissa”. Meikäläiset teatterissa. En
mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä...

13 p. huhtik. — Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti
Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin,
huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti
ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita.
En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia
talvella. Minäkö — minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä
täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että
jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa!
Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren
rinteellä, rattailla ajetaan... Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti!
Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!

Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N
lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen...

Illalla ”populäärissä”.

14 p. — Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan
maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle
antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt
ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi
(lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn
kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin
poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se
on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra
maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut
maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.

Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi
sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa.
Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi
s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti.
Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa.
Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin... Istuessaan sohvalla tuli
hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän
kummallinen poika — lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen
hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi:
monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? ”Oletteko nähnyt kuvia
Eddasta?” kysyi sitten yhtäkkiä minulta. ”Ne ovat hyviä”, selitti hän
etehisessä mennessään. ”Kenenkä rintakuva tuo on?” muistan hänen myös
kysässeen kesken opetusta... Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän
minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan.
Ja opettajan pitäisi — tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään
siunausta minulle? Vieroittaako se... siitä?

Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli
olla runoilija... Sen olen havainnut...

15 p. huhtikuuta. — Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi
kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta
kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä... Maltshik tshitaet —
Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? — Njet, on pishet
— Ei, hän kirjoittaa. Zdjes — täällä. Kuda? — minne?... Onhan
se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa
tunteille valtaa.

Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta.
Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi
oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti
huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?

— Se on eräs upseeri. — Kuka upseeri? — Serkkuni — Eikö hän ole
täällä Helsingissä? Aivan oikein: hän on Helsingissä nykyään. —
Minä olen hänet nähnyt! huudahti poika. — Vai niin, mutta jos nyt
sentään jatkettaisiin tätä lukemista...

Alussa tuntia oli hän jonkunlaisella riemulla ilmoittanut minulle sen
uutisen että olimme olleet yhdessä tänään parturituvassa, siellä
Kluuvikadun varrella, vaikka en kuulenma häntä ollut huomannut.
Hänen tukkaansa oli juuri leikattu silloin, kun minä olin astunut
sisään!...

”Jasnaja Poljana!” — ajattelin Leo Tolstoin kyläkoulua muistaen.

16 p. huhtik. — Sukulaisteni seurassa en näy olevan sitä, mitä
voin olla ventovierasten seurassa. Sukulaisteni seurassa en ole
vapaa, vaan olen kuin orja ja minua vaivaa tuskastuttava tunne,
jonka saan peitetyksi vaan välinpitämättömäksi heittäytymisellä.
Sukulaisteni seurassa katoaa minusta kaikki ihanteellisuus enkä
heidän piirissään oltuani saattaisi kirjoittaa esimerkiksi
ainoatakaan runoa. Sukulaisteni parissa en ole oikea minä. Jos
tahdon näyttää ja kehittää todellista minuani, näkyy siis olevan
välttämätöntä että niin vähän kuin mahdollista olen persoonallisessa
tekemisissä omaisteni kanssa... Tämä on rehellinen tunnelma. Mutta
kuka tietää: eikö heillä kullakin ole samallaisia vieromistunteita
minun läsnäollessani?... Lieneeköhän muissa suvuissa sama
surullinen suhde? Tai kuuluuko tämä luonnon järjestykseen?... Siinä
on miettimistä yllinkyllin...

17 p. huhtik., p. — Hän matkusti pois, tuo verevä
veijoni. Olin häntä saattamassa asemalle (tätä kirjoittaessani
soittaa vanha ukko ovella ja pyytää rahaa — annan hänelle
kymmenpennisen, sillä markkaa, joka myös on kukkarossa, pidän
liikana). Emme vaihtaneet monta sanaa. Ei minkäänlaista liikutusta.
Tavallinen kädenpuristus ja sanat ”hyvästi nyt” sekä tuo kuiva ”ja
kiitoksia...” — siinä kaikki.

Ja kuitenkin! — mikä merkitys erolla? Eihän tiedä, mitä kummallekkin
saattaa tapahtua. Eihän tiedä, näemmekö enää toisiamme koskaan...
Voi! surullinen se suhde, jossa ei ikinä osaa toistaan lähestyä...

Tyhjyyden tunne rinnassa palasin asuntooni.

Saman päivän iltana - myöhään.

Nyt tulen taas saattamasta häntä. Pitkästä ajasta oli minulla
siihen tilaisuus...

Ah! olisinhan valmis heittäytymään hänen kaulaansa ja sanomaan
hänelle koko totuuden. Minua itkettää ja sielussani on kuvailematon
kärsimys. Tiedän että rakkauden tuskalle mailma nauraa, mutta
rinnassani on tällä hetkellä totisesti sellainen tuska...

Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita
siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen
lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä.
Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota...

Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen
väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on
väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa
iltamassa oli hän lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka
ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka
niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että
runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi.
Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?... tunteenihan
niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle
näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä
näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat...

Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä
yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet
tapaisin... miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä
vastedes tavata? —

Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen
tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en
siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut
että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin
sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! — Minä, jos
ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En
sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa
nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä
neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla
nimellä, mikä hänellä on).

                                                  ⸻

Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä
olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi
kuinka kipeä — nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää
ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään
vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi
hyvänsä... ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä... kun
hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja
onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää...

Sairaloinen haaveksija... olen tänään lueskellut onnettoman
venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa... sieluni tuntee samaa
mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä...

Lemmityiseni!

Jos uskaltaisin hänelle tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan
hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt
pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista... olen
myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat
irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään,
pitäisi minua puolihulluna... pitäisi minua koulupoikamaisena... ja
joutuisin ehkä naurunalaiseksi...

19 p. huhtik. klo 3,20 aamuyöllä... Tulen Alppilasta. Siellä
toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen
laiha. Tyhjyyden tähden joimme — juomisesta saimme valheinnostusta
ja laulun ja melun halua. ”Pohjalaiset! pohjalaiset!” Mutta minä
sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit
traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi
ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on?
Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme.
Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.

... Ihana yö! Tuuli tohisi puissa. Taivaanrannalla vaalasti varhainen
päivä. Omituinen hämärä, joka levittää läpikuultavan hunnun
ympärilleen... Täysin rinnoin hengitämme ilmaa. Oi luonto, sinä
iäti nuori, sinua vastaan me rikomme, jos yöt juomme ja valvomme
juhlissa...

Minä kuljin erään ystävän huvilan sivu. Minun teki mieleni hiipiä
hänen makuuhuoneensa ikkunan alle ja virittää kaihomielinen sävel
nuorukaisen elämästä ja tummasta tulevaisuudesta. Onnettoman? Niin...
sillä en ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, tunnen itseni niin
kelvottomaksi vertaisteni joukossa. Milloinka heitän päältäni tämän
valhenaamarin ja sanon tovereille koko totuuden...

Rakkautta ja hellyyttä minä kaipaan, ne minut parantaisivat
ja mieheksi tekisivät. Hän ei siellä ollut — ei ollut
siellä ainoatakaan suloista olentoa... Olen aivan selvä tätä
kirjoittaessani. Istun kynttilän hohteessa, ikkuna raollaan,
ulkoa kuuluu yhä tuulen tohina. Kummallinen on mieleni tämän yön
helmassa... Romantillisen surullinen... Elämän kipinä? Antakaa
minulle elämän kipinä! — —

19 p. myöh. ill. Huhtikuinen kuutamoyö! Tulen taaskin Alppilasta,
jossa ”Ystävän” kanssa kävimme tilaamassa huoneen meidän seuraamme
varten. Suloista on kun on semmoinen tuttava. Kuinka monta ihanaa
hetkeä olenkaan hänen kanssaan viettänyt! Ei se ole valhetta, vaikka
sitä synkkinä hetkinä luulottelen... Olen siellä kuin kotonani
ja niin minun tahdotaankin olevan. Istuin salissa, hämärässä
ja soittelin kannelta. Sillä aikaa oli toverini ujostelematta
kylpemässä. Kuutamo paistoi kukkien takaa. Olin iloinen että olen
käsittänyt suhteeni ”Ystävään”. Se on herttainen, veljellinen ja
puhdas.

Venäjänkielen professori kuuluu eräälle tuttavalleni lausuneen
kummastuksensa auskulteerauksestani. ”Aikooko hän opettajaksi?”
kuuluu nuhtelevasti kysyneen. Hän nimittäin pilkkasi tietojani
silloin kun minut päästi. En siis saisi täydentää tietojani enkä
antautua opettajaksi ”häpäisemään professoria”?

Kiusallisia muistoja!

Itse en puolestani tiedä, miten käy. Nytkin on kukkaro melkein tyhjä
ja rahaa olisi tarvis. Olisi sentään ihanaa, jos olisi vakinainen
palkka ja rahalähde. Mutta se hiuduttava työ se ikävä työ, nuot
määrätyt tunnit! Ei, en sitä tuskaa kärsi Läkähdyn, jos hädän tähden
täytyy pedagoogiksi tulla. En ole kone, olen luonnon helmassa
häilyvä nurmen korsi, joka janoaa virvoittavaa sadetta ja lämmintä
päivänpaistetta. Elkää minua tallatko, vaan sallikaa minun vapaasti
kasvaa, jotta saisin hempeänä kesäpäivänä länsituulen lietseessä
heilua... ja vasta kylmä talvi elonnesteeni hyytäköön. Kahleita
vapisen ja kammon...

— — —

Seur. aam.

En pysty mihinkään. Aikani menee hukkaan. Suru, viha, kateus,
rakkauden kaipuu, tunnontuskat kalvavat ja kuluttavat... Painaneeko
minua joku kirous?...

20 p. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla.
Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä
olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut
korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä
siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista
palkkiota sepittäessäni nämät — ainoat laatuaan minulta —
isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas,
kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle — ja ne molemmat runot ovat nyt
erityisiin kirjasiinkin painetut — Suomen kansalle levitettäviksi —
niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.

Taas minulle tarjottiin toimi — venäläisten lehtien referoiminen
sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin — onneton, johon ihmiset
varmaan luottavat sentähden että olen ”filosofian kandidaatti”.
Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän
rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta
yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan
hänessä ”sepittelemisen” kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen
kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen
niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja... Mutta en edes sitä
kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut
oikeata runoa!

Saman päivän iltana klo 11.

Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut
käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan...

Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa...
Keski-ikäinen pari...

He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit,
nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän
luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka
valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin
henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä
päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä
oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja
merkkihenkilöistä...

Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin
raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset
hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja
turnajaiset...! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se
on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista
nurkkaa huumauneena katseleisin!...

”Se kuuluu sivistykseen”? ”Oletkos ainoa muukalainen, joka et
tiedä...”

Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin
paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin
tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta
kivimöhkäleestä?

Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön
tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä
tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi
siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan,
sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut... ilman
mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja
Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin
merkkitapauksiin — niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä
sodan syistä tai seurauksista — mitä ne minua liikuttavat?
(vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).

Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen
pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä
menesty...

Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa
ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä
kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki
kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta
kirjallisuutta... ”Sivistys” on sentään jotakin kauheaa, sillä
sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. ”Sivistys” on turmiollista,
sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta
kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä — ne kaikki ovat tuoneet
mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat
kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman
kehitys?... Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja
uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut
tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella
”viisaustieteellisen” maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja
uus elämä?... (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko
kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka
sunnuntai joutuu, niin siihen tartun — nyt en jouda.)

21 p. huhtikuuta. Kävin Normaalissa. Ah sentään!

Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin
maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa
yksissä ylioppilaiksi tulleet — hän siellä jo suorittelee lehtorin
näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.

Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten
täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan
korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja
Napoleonista: ”niinkuin kevättulva, joka...” Hänen sanansa olivat
punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine,
kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.

Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: ”voi sinuas
miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt valmiina
tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa...”
Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä
lauvantaipäivinä on tapani tällainen.

Tragikomedia on elämä.

22 p. huhtikuuta. Olen nähnyt — hänet! Hän tuli minua vastaan
Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä
kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä
ja olin mietteisiini vaipunut... niin juuri silloin hän ohitseni
sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät
kiharat... Säpsähdin ja haparoin lakkiani... minä narri!... Hän oli
nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet — ja minusta
näytti että hänkin säpsähti... mutta minusta näytti myös ikäänkuin
olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin
naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun
kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan... Hän meni menoaan
enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku
outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa
ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle — ensimmäinen ajatukseni
oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan
hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä — saattamaan...

Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani
naurettavan surkealta ja koomilliselta: — tämmöisellä säällä olla
lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja —
minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni...

Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä?
Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen
päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että
”sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!”

Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan!
Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että
hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti
tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin
kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia
rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: saanko hänelle kirjoitella
kirjeitä? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme
ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki... Ja minä kysyn
häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme
toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi!
Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto... ja luulen että hän on
salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut...

Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi,
mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu,
vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on
hellyyttä täynnä!... Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta
rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia...

23 p. Sunnuntai. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi.
Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s.
Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: ”Siell’on lapsen
lysti olla...” Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan,
viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua
kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin,
vieraillut huvilassa ”Talven pulmu”... Olen niin terve ja voimakas
että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä
ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa
raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä
edessä avoinna!

Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään
tapahtunut.

Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja
katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan.
Sisään astui — entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli
ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita,
joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole
pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin
pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä
kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet
joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta,
jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja
naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä.
Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä
dekadenttina.

Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:

Sinä tulet luokseni — sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin
ajaa?

Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen
irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos
vastaan?

Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella
ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta
tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen.
Tulonsa syyksi virkkoi hän: ”Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu
ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä
kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä.”

— Vai niin, sanoin, painappas puuta... Mitä sinun mailmaasi nyt
kuuluu?

— Minunko mailmaani?...

— Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma
maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää... Se entinen
toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut
omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta
ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään
sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?

Hän sanoi huomanneensa samaa.

— Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta
jäänyttä kysymystäni. — Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu
siihen yhtä ja toista... Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? —
vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? Mihinkä nä niillä
luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla,
joka aina oli minua kiusannut) se turhuus... Et sinä niillä rauhaa
saavuta... ainoa lohdutus ainakin minulle on — raamattu siitä minä
olen rauhan löytänyt?

Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut
astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin,
vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti
nyt tutkineensa raamattua!

— Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?

— Niin... se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa
lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!

Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen
sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: ”Tuuli
puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä,
kusta hän tulee ja kuhunka hän menee — niin on myös jokainen, joka
uudesta syntyy.”

Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen
painon sanalle niin.

Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.

Lausuin iloni että hänessäkin nyt oli herännyt vakavampia
elämänharrastuksia ja että hänkin nyt oli ruvennut ajattelemaan
kaikkia tekojansa, hän, se entinen...

— Mutta onko sinussa nyt todella tapahtunut oikea kääntymys? kysyin.

Hän ei oikein tahtonut sitä kehua. Hän selitti vain mitä hänelle
oli tapahtunut:

Maaseudulla ollessa oli hänelle lähetetty lahjaksi raamattu. Häntä
oli hävettänyt, hän ei ollut kehdannut siitä kenellekään puhua,
sillä hän vihasi raamattua. Mutta hän otti sen vastaan ja kirjoitti
lahjoittajalle: ”Ainoastaan siitä syystä että te sen minulle
lahjoititte, suostun ottamaan raamatun vastaan.” Joutohetkinään
rupesi hän sitä katselemaan, aluksi halveksien ja ylenkatseellisesti.
Mutta erään kerran sai hän ikäänkuin sähköniskun, joka tunki läpi
sielun ja ruumiin... Hän alkoi rukoilla Jumalaa: ”älä hylkää minua,
älä hylkää minua!” Nyt alkoi hän lukea Raamattua joka aamu ja ilta.
Nyt ymmärsi hän, mitä siinä sanotaan... hän löysi alituisesti uutta,
mikä valaisi hänen entistä elämäänsä. Ja hänestä tuli vähitellen —
muuttunut mies.

— Minä olen suuri raukka, sanoi hän: minä epäilen vielä paljon,
mutta joka-päivä saan minä lisätodistuksia siihen että olen oikealla
tiellä. Minä rukoilen joka-päivä jotakin. Ja minä olen ihmeekseni
huomannut että rukoukseni auttavat... Kerran, näin puolisilta
palatessani, tuli minulle entinen paha halu mennä juomaan... lähdin
kävelemään alas Korkeavuoren katua keskikaupungille päin. Silloin —
yhtäkkiä — tapahtui kuin olisi maa jalkani alta poikkilyöty... ja
silmissäni kaikki musteni... silloin minä ymmärsin mitä olin aikonut
tehdä ja minä palasin kotiini ja aloin entistä hartaammin rukoilla
Jumalaa.

— Kuka olisi tällaista sinustakin uskonut! huudahdin minä. — Felix Köykäinen
?

— Niin, minä olen ollut huono ihminen, mutta varmaan Jumala
armossaan on tahtonut minut pelastuksen tielle johdattaa.

— Mutta jos sinä vielä vaivut entiseen elämäntapaasi? Entä jos vielä
lankeat?

— Sitähän ei osaa sanoa. Mutta jos minä lankean, niin lankean vielä
pahemmin kuin ennen.

— Juuri sitä minäkin pelkään.

Hetken päästä olimme väittelyssä. Huomasin että hän alkoi minua
ikäänkuin käännyttää ja se hieman suututti minua (kokematonta).

Minä vastasin hänelle että jokaisella on oma sisällinen elämänsä
eikä pidä toista tuomita ennenkuin tämän sisällisen elämän tarkemmin
tuntee.

— Niin, sinähän olet kyllä aina ollut siisti poika, ”mamman poika”,
mutta sinä et tahdo tunnustaa Kristusta. Luetko sinä koskaan
raamattua? Onko sinulla ensinkään raamattua?

Minä näytin hänelle.

— Olen sen itse itselleni ostanut, sanoin.

— Eikö sinua hävettänyt, kun menit raamattua ostamaan?

— Ei, ostin sen kuten muunkin arvokkaan henkituotteen... sehän on
hebrealaisen runouden helmikimppu...

— Ja oletko lukenut myös?

— Silloin tällöin, en minä kovinkaan paha pakana ole. On minullakin
uskonnollisia hetkiä.

— Mutta ne syntiset runosi?

— Oletko niitä koskaan lukenut?

— En...

— Mistäs siis tiedät että ne ovat ”syntiset”? Sinä — joka et
runoutta muutenkaan ikinä ole käsittänyt etkä siitä osannut nauttia
etkä sitä tunne!

Hän myönteli. Vedin hyllyltä esiin ”salatun kammioni” ja pyysin hänen
sieltä lukemaan runot ”Huokaus” ja ”Hetket heikot”. Hän luki ne
läpi puoliääneen. — Mitäs arvelet, sanoin, — eikö minullakin ole
sisälliset taisteluni ja jonkunlainen kristinusko hetkellisesti?

Toveri nosti päätänsä kirjasta: ”Näistä päättäen luulis sinun olevan
hyvinkin lähellä Kristusta!”...

Lähdimme yhdessä ulos, sillä minun oli kiiruhtaminen Y.L:n
konserttiin. Kadulla vielä puhelimme samoista asioista. Kehoitin
muuttunutta toveriani nyt rupeamaan harrastamaan muutakin
kirjallisuutta yhtärintaa uskonnollisen kanssa. Sanoin että hän
muuten kehittyy yksipuoliseksi. Hän pudisti päätänsä ja arveli ettei
hän jouda maailman turhia kirjoja lukemaan sekä kehoitti puolestaan
minua lukemaan ”Augustinuksen tunnustuksia”, jonka kirjan hän sanoi
maksavan ainoastaan 75 penniä.

Ylioppilastalon vestibyylissä eksyin toveristani, niin ettemme
tulleet toisillemme hyvästiä sanoneeksi.

                                                  ⸻

Pieni lisähuomautus vuosien perästä:

Sen jälkeen en ole tätä toveria tavannut enkä häntä ikinä tavata voi.
Parin vuoden perästä kääntymyksensä jälkeen kuulin hänen tehneen
itsemurhan. Sitä ennen muistan häneltä postissa saaneeni järjettömän
ja aiheettoman kirjeen. Muistan etten sanallakaan osannut vastata
siihen. Nähtävästi oli Felix toverini niitä, joita uskon lääke ei
paranna, vaan myrkyttää. Synnintunto ruumiillisesta turmeltumuksesta
oli surmannut häneltä elämänhalun. Rauha tomulleen!...

25 päivä huhtikuuta. Jumalankiitos! nyt se on ohi — viimeinen
harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä...
Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi.
Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset,
jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin.
”Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi
järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään... tunteita,
tunteita vaan!” Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin
nähnyt hänet eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan
yksin, keskellä paistavaa päivää... ja minä, minä hullu en nytkään
kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni
sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä... sitten vasta
käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen
kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) —
hän meni tuolla... juopa suureni...

Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli hänkin.
Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui... Miksi
en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet...
he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla
välinpitämätönkin tuosta tytöstä... Koko yön lepäsin yksinomaan
häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka
ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut.
Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua,
koetin olla häntä muistamatta... ei, minä muistin hänet joka sekunti.
Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin ”skakkus” —
ja rakastumisen ahdistus — yhtaikaa.

Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut
itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt
mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta
auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti
alkoi — ja tunti loppui. Seurasi kritiikki... tehtiin huomautuksia,
enimmäkseen vähäpätöisiä... myönsin kaikki vikani... Rehtorin
arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi
muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen
puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin:
Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti... Loppu oli epäselvää
mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra
Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane
ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin
seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan
arvostelevat kovin kuivaksi).

Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen julkisessa
oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole
pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni
toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä
nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa
on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän
kilvoituksen... ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton.
Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle...

Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni
tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar
mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.

— — Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen
nimeltä ”Epäilyksestä”. Sen lähettäjäksi ”epäilen” tuonoin
luonani käynyttä toveria...

Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman
sielunsa ”pelastetuksi”, alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin,
jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää...

Sam. pnä j.pp. klo 3...

Turhaan käveltyäni Espiksellä häntä kohdatakseni, palasin pois
poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli hän vastaan —
ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli — herrasmies. Minä
tervehdin ja hän. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen
näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi
olla? Taivas varjelkoon, eihän hän vain liene jo — kihloissa?
Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku,
jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen...

Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni
neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla
oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti
hänen sivumentyään.

Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi
mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin...

Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee
kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee
siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku
kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon
naiseen. ”Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi —
sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta,
joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?” — Niin,
minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: — tiedän itsekkin että
jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.

”Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää
hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla mies!”

— Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä... kidun ja läkähdyn ilman
sitä...

Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja
sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan
yhdessä puulaakissa hänen kanssaan, niin saisin muka nähdä,
kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento hänkin, tuo ihanteeni,
oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää häneen ja
viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi...

Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään
tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa
kohtaan.

Yöllä...

Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen
”ihanteellisten” illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni ”Kuin virta vilpas uurtaa uraa !
suomenkieli” Tantus Kvantus sanoi sen
johdosta arvoni suuresti alentuneen hänen silmissään. Vahinko ettei
se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti hänen
arvonsa aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä
tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää
hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!...

26 p. huhtikuuta. — — —

Ei! en kestä tätä! En kestä... Taas hänet vilahdukselta näin
seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi
ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin hänen
hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain
erikoista... hän ei minua voinut huomata... Miksi minun pitääkin
hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka
vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?...
Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti
rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön...

Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö
rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle
tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja
miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia
haaveita ja suruja.

Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella,
niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä
olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi...

Vähän myöhemmin...

Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:

Hellytä Herra mun mieli,
Immen, jota ma ikävöin,
Jota ma illat ihaillen itken,
Jota ma muistan päivin ja öin!

Elämäni tuki, elämäni turva,
Sieluni lohdutus ainoinen!
Hänet jos saisin, elämän ma saisin —
En olis iäti murheinen...

Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin
vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti
klo 12—1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä
pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen täytyy
saada tietää jotain oikeasta suhteestani...

Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita
siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä
ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa
sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa... Kello osoitti 10 minuuttia yli 12
. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan
toista puolta katua — yksin.

Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun
kirkkaat silmänsä... ”Hyvä neiti”, taisin sanoa päästäkseni
johonkin keskusteluun, ”olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä...
vilahdukselta... mutta tavannut en teitä ole!”

— Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.

— Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään
lasioven läpi...

Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.

Niin lähdin häntä saattamaan meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja
hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä
me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää.
Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa
sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun
johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan
hellän, sääliväisen sydämmen... Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän
ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen,
jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi
viipyvänsä vain neljännestunnin... Odotin valtiatartani jossakin
tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa
välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä
ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen
ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!

Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!

Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo
kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä
oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa
kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?...
Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä...

Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi
ansaitakseni hänen hyvyyttänsä... Olisinko siis kelvollinen hänelle?
Ansaitsisinko hänet?... Hyvä Jumala...

Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan
hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni,
että hänellä on — kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen
koko nimensä... Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää.
Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä
vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin
ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän
höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa
hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin
paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. ”Elkää
sanoko mitään! voi elkää sanoko!” huudahti hän. ”Sitten puhuimme
vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut
ylioppilaslakkiansa ’pesettää’. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen
puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin
vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?”
tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa
osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin.
Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni
sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti
mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta — se
jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä
syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle
kirjoittaa...

Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi...
Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat...

Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme
juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan.
Palaa sitten Hankoon ”kylpemään päältään kesän tomut”. Itsekullakin
ovat omat polkunsa.

                                                  ⸻

Saman päivän iltana.

Ihanaa! Taas olen ollut hänen seurassaan, istunut hänen
rinnallaan ylioppilastalolla kansansivistysesitelmää kuulemassa,
(tosin en kuullut enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan) saattanut
hänet konserttiin Yliopistoon... kääntynyt palatakseni asuntooni,
mutta saanut itsekkin piletin vastaantulevalta säveltäjältä sekä
palannut konserttiin. Mahtava simfonia! Sävelten humussa ajattelin
häntä... En keksinyt missä hän istui. Kun konsertti loppui ja
seisoin holvissa, olin jälleen näkevinäni hänet ihmisjoukosta...
hänkin varmaan huomasi minut, ajatteli kai että olin tullut häntä
konsertista onkimaan saadakseni taas luotsata kotiin... piti miestä
jo hulluna tungeksijana... arvasi että olin hänen tähtensä ”pääni
palelluttanut”? Sentähden käänsinkin ”paleltuneen pääni” poispäin,
vaikka viima siihen viilsikin... ”Minä saatteleisin hänet maailman
ääriin... enkä väsyisi!”...

Silloin olin jälleen näkevinäni hänen tummat silmänsä ja hienon
hipiänsä: hän oli portaita alasmenemässä ja hänen rinnallaan oli
mieshenkilö... he näyttivät iskevän silmää keskenään ja ikäänkuin
vetävän suitaan nauruun, joka kai tarkoitti minun olemustani
(se nauru oli sanovinaan: ”katso, tuossa hän taas töllöttää se
hajamielinen magister lyricus, joka on pikeentynyt...”) Sitten he
katosivat väkijoukkoon ja minä tunsin sydämmessäni piston. Ehkä
olin nähnyt väärin? Ehkä kaikkea vain kuvittelin? Kaihomielisellä
sydämmellä läksin saattelemaan kotiaan kahta muuta tuttua neitiä,
jotka samalla tapasin... Olen väsynyt, mutta tämä päivä on minulle
ihana, jos kohta siihen liittyy levottomuutta ja tuskaa...

Seuraavana päivänä.

Pilvinen on päivä ja vettä vihmoo, tuuli lauhasti etelästä
puhaltelee. Tämä sade tekee hyvää: pian nousee viheriä nurmi ja
jäät irtaantuvat. Ah, milloinka rinnastani lähtevät jäät? Milloinka
sulanevat sydämmet yhdeksi hymyileväksi, kevätauringon loisteessa
välkehtiväksi lammeksi?

... Kuljen kaupungilla vaaleansinervässä sadeviitassani (muisto
ensimmäiseltä ulkomaaretkeltäni), se sopii minulle, sanovat
asiantuntijat, minua käännytään silloin tällöin katsomaan kadulla...
luullaan toisinaan ulkomaalaiseksi... mutta olen ylpeä siitä että
puhun suomea, juuri kun joku on ulkolaiseksi otaksumassa.

                                                  ⸻

Tänään kysyi eräs tuttava juristi kadulla, onko totta että olen
”rakastunut neiti __” ja arveli että ”pidä vain kiinni siitä
plikasta... ei se ole hullumpi”...

Sietämättä hänen neuvojaan huudahdin suutahtaen:

”Sinun kaavojesi mukaan en rupea rakastelemaan!”

Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää
ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät
suloisimmille tunteilleni!...

Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni.
Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet,
voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En
tahdo koettaakkaan.

28 . huhtikuuta p.

Onnetar soi minun taas hänet tavata! Istuimme ylioppilastalon
juhlasalissa... Silloin tuli ”ystäväni” Teuvo Tuohinen seuraamme. En
totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi hänet... Minussa
on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo
tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme
minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden
häntä saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on hänellä
oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten
niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli
kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää,
jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se
oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. Hän, saatettavamme, oli eilen illalla
ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon... ja
sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä.
”Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!” huudahti neito. ”Hän on
kirjoittanut kovin epähienosti!” Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja
neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä
tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: ”todellakin oli Tantus Kvantus
kirjoittanut kovin karkeasti!” Ihmeekseni huomasin että
ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa hänen ylitsensä:
neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa
edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa.
Ilta iltaa hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä
ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen
tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta
kohti. ”Tämä on kaunein paikka Helsingissä”, virkkoi neito, ”tämä
on runollinen paikka”. Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla
niemen nenässä, kuutamossa... syksyllä, kun ei ollut ihmisiä
liikkeessä, kun sai olla rauhassa... Hän katseli avovettä, jonka
liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita... kaikki me
ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui
kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. Hän oli Laatokan
rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa!
Hän kuvaili erästä elokuun. Kuutamossa soutivat he saaren
ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä
kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei
Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa...

Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen
ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. ”Ensi kesänä,
ensi kesänä!” arveli hän. ”Tulkaa, voi tulkaa!” kehoitin
minä. ”Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?” ”En minä
uskaltaisi — venhe kaatumaan sattuisi!” ”Vielä mitä — laskumiehet
siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin
julma että juuri te osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku
vahinko tapahtuu!” ”Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?”,
puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan
minulta. ”En”. ”Ah siellä teidän pitäisi käydä!”

Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen
arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden
kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt
ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella
ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme
joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin
osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas
on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat
ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja
naisia puuttuu... j.n.e.

29 p. huhtikuuta.

Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet
näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani,
kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa,
joita aina iltahämärissä siellä tapaa.

Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella.
Tiesin ja tunsin että hän tätä tietä kulkee. Siinä istuessani
ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen
tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5...
Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä
toimitettava... hän kulki sivuitseni — eikä minua huomannut. Hän
kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla.
Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin häntä kohtaamassa,
miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi...? Hän katosi
ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä
nähnyt, vaan kyllä hänet... Mutta hänellä oli naisseuraa, hän ei
minua huomannut... olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista
katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain —
hänen äitinsä.

”Ave, ora pro nobis!”

Ei! minä en rupea tähän päiväkirjaani enää kirjoittamaan mitään
lempiseikoistani. Herrajumala, jos joku tämän näkisi? Ikuisen pilkan
ja takanaurun osakseni saisin!

Kun iltapimeässä tulin huoneeseeni, odotti minua kirje pöydällä. Se
oli S:lta, päätoimittajalta. Hän kirjoitti että hän ”mielihyvällä
olisi painanut kauniin ja voimakkaan runon” lehteensä, mutta koska
olin pannut ehdoksi ettei se saisi tulla takasivulle, niin täytyi
hänen — hän kirjoitti — ”valitettavasti lähettää se takaisin”.
Lähetin runoni uudestaan hänelle vielä samana iltana vieden sen
postilaatikkoon ja korjasin tuhmuuteni.

Tuskin olin päässyt uneen, kun minut äkisti herätti kova
kanuunanlaukaus... oli kuin ilma ikkunani edessä olisi revennyt...
aina vähänpäästä uudistui pamahdus... kuulin kellojen helvetillistä
helinää — ja ymmärsin että nyt oli venäläisten pääsiäisyö. Kristus
oli heille noussut ylös... Ylioppilaita oli kielletty menemästä ulos
tänä yönä... Nukuin rauhattomasti.

30 p. huhtik., sunnuntai.

Noustessa sepitin pari pientä runoa: toinen aiheutui hänestä,
toinen eräästä toverista, jolta aamun lehdessä näin runon
”Kevätkukkasia”.

Iltahämärissä veivät askeleeni sinne päin. Käväsin Kaivopuiston
ravintolassa ja tarkastelin paikkoja, jotka odottivat osakuntaa
huomista vapunpäivän-viettoa varten. Löysin pitkän pöydän, jolle
oli kiinnitetty lippu kirjoituksineen: ”För österbottningar, 200
personer.” Siis tässä tulemme istumaan. Kun kovassa vesisateessa
palasin kaupunkiin, näytti minusta kuin hän olisi toista puolta
katua tullut vastaan. Kuljin surullisin mielin asuntooni. Tuntuu
niin yksinäiseltä. Ajattelen huomista päivää. Minkähänlaiseksi se
minulle muodostunee? Onnistuneeko päästä hänen viereensä siinä
suuressa joukossa? Onhan varsin luultavaa että hän joutuu toiseen
päähän pöytää, minä sorrun jonnekin kauvas, muut hakkailevat
häntä... minä näen hänet hymyilevän henkilöiden seurassa, jotka ovat
minulle vastenmieliset. — Oi kuinka kipeästi se tulee koskemaan
sydämmeeni! Vappuiltani on vaarassa muuttua salaiseksi kärsimykseksi,
ristintieksi, tulen pahalle tuulelle tovereiden seurassa... ja koko päivä
on tuntuva hukkaan menneeltä? Mutta ehkäpä kestänkin nämät
mustasukkaisuuteni puuskat, kun näin edeltäpäin varustaudun. Hei!
Menkää repaleiksi hienoimmat, hellimmät tunnelmani! Jos niin käy
kuten pelkään, koetan olla kahta iloisempi. Nauran, lasken leikkiä
tovereini kanssa, ehkä hurjastelenkin... en ole näkevinänikään
mitä hänen ympärillään tapahtuu... vaikka suuteleisivat häntä!
Juon pullon simaa, syön tippaleipää, heiluttelen keppiäni laulun
tahdissa. Repeä lempeni, painu matalaksi tunteeni punatuli, minun
täytyy kestää, minun täytyy olla mies, vaikka puukko sydämmeen
työnnettäisiin...

Härmästä poikia kymmenen,
Hurraamme pois, hurraa...

Oi! olen heikko, tunnen sen. Jos voisin, rukoilisin Jumalaa tänä yönä
satuttamaan niin että huomenna pääsen hänen kanssaan rinnakkain.
Lapsellinen rukous, mutta ”joka paljon rakastaa, sille paljon
anteeksi annetaan”. Hyvää yötä nyt, sinä ikilevoton päiväkirjani —
huomenna on vappu.

Huomenna en kirjoita päiväkirjaani sanaakaan!

Vapunpäivän jälkeisenä aamuna.

Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on
liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee
lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua
hänen rinnallaan ja olla suurimman osan päivää hänen seurassaan.
Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista
tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta
häneen rakastunut!

Ja olen nyt varma siitä että — jos kohtalo sen suo — minun on
mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella
tavalla. Huomaan, mikä olen — puhtaan, hienon naisen rinnalla.
Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut
kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa
tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta
elämää...

En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja
hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä —
kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi,
niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on
ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa...

Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen
hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on
minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni
ja lämpimään sydämmeeni.

Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista,
mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot
esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman,
hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni...
uudestasyntymiseni...

— — — — —

Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen
sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni
hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä
minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään
lahjaksi 100 markkaa...

                                                  ⸻

Kevätkirje ylioppilaskokelaalle.

Helsingistä 2 p. toukok. 1899.

Pyryharakka kulta!

Niin, tietysti ”kulta”, sillä satun olemaan tällä hetkellä niin
kultaisella tuulella.

Eilen oli meillä vapunpäivät! Ensi kertaa elämässään olivat nyt
kaikki ylioppilaat, kielistä ja mielistä huolimatta, yhdessä
viettämässä tätä kevään merkkipäivää. Aamusella marssittiin meren
rannalle, Kaivopuistoon. Oli se harvinainen näky! Jos tietäisit
kuinka pitkä on esplanaadikatu täällä Helsingissä niin voisit
tämän näyn ymmärtää, kun sanon että tuo lumivalkolakkinen joukko
ulottui päästä päähän tuon Helsingin komeimman kadun, vaikka
vähintään neljä ylioppilasta kulki rivissä. Edellä kulkivat
molemmat laulukunnat Y.L. ja Akademiska sångförening-lippuineen.
Kaivohuoneella istahdettiin pitkien pöytien ääreen ja juotiin
simaa. Väkeviä ei siellä maistettu. Minä sain paikkani meidän
kauneimpain naisylioppilaidemme seurassa. Herranterttu kuinka
ihanalta muutamat hienohelmat näyttävät valkolakki päässä!...

Me istuimme kaikki, paitsi laulajat, taivas-alla. Vähät siitä
ettei päivä paistanut ja että vettä riputteli. Alussa tosin
”stemninki” oli huono, kun saatiin odottaa kauvan simaa,
Kaivohuoneelta palattiin kaupunkiin ja täytyi erota tyttölapsista
iltaan asti. Nyt pisti meillä kolmella pohjalaisella: Pentti Flinkillä,
Antti Järviluodolla sekä allekirjoittaneella
päähän pistäytyä myös Alppilassa, jonne aina muina vappuina
oli vaellettu jo aamulla (Alppila on paljon kauniimpi ja
runollisempi paikka kuin Kaivohuone). Hyppäsimme kolmin miehin
samaan ajuriin, jonka gummipyörät äänettöminä vierivät itäistä
viertotietä. Mäntymäen ohitse ajaessamme soitettiin maammelaulua
torvilla. — Ajoimme ohitse paljastetuin päin. Siellä olivat näet
juomalakkolaiset juhlimassa.

Alppilassa istuimme juomaan kylmää punssia (avec aqva vita).
Olihan tosin ylioppilaskunta lausunut toivomuksen, jotta
oltaisiin raittiita tänä vappuna, mutta koska ilman paino oli
kova ja sää sateinen, niin se aina vaikuttaa nautinnonhalua.
Sanon sen tässä että mainio asia on olla raitis, mutta paljon
mainiompi — osata juoda, juoda nimittäin silloin kun ”henki
päälle tulee”, juoda sielunsa ja ruumiinsa virkistykseksi! Sillä
kaikki yksipuolisuus kuolettaa vähitellen ihmisen. Pane sinäkin
tämä mieleesi, rakas Pyryharakka. Joimme kolmeen Pekkaan pari
pulloa hyvää punssia ja niin pääsimme mainiolle vapputuulelle.
Tulimme avomielisiksi, lempeiksi ja samalla rohkeiksi, puhelimme
sellaista mitä ei selvillä ollessa saa sanotuksi. Kun olimme
tämän kohtuullisen viftin lopettaneet, lähdimme taas kaupunkiin,
jalkaisin, ja ylioppilastalolla käytyämme nousimme Kämppiin. Nyt
alkoivat juhlapäivällisemme, joita syötiin monessa huoneessa,
ovet välillä avoinna. Syödessä laulettiin yhteen ääneen
isänmaallisia lauluja. Reipas kuraattorimme piti puheen j.n.e.
Iltapäivällä kävin kotona puolen tuntia levähtämässä ja sitten
taas hyökkäsin uudestaan kaupungille, saattelin muutaman kiltin
tyttölapsen kotiinsa ja lähdin ylioppilastalolle. Hyvät ystävät
olivat pitäneet huolta istumapaikastani parhaassa seurassa.

Olipa pulska näky, mikä kohtasi silmää ylioppilastalolla!
”Kilometrin pituisia” pöytiä oli valmiiksi katettu monta kymmentä
ja joka-ikiseen sivu- ja lehterihuoneeseenkin. Kiittää saivat
onneaan ne, jotka omistivat sijansa itse suuressa juhlasalissa,
jossa koko ohjelma tapahtui, jossa koko klubi-iltaman loisto
enin tuli esiin. Täällä olivat näet laulukunnat, täällä kaikki
arvokkaimmat cives academici ja — cae, yliopiston opettajat,
joista useimmilla oli valkolakki päässä.

Ajatteleppas, toista tuhatta valkolakkista istumassa
kimaltelevissa riveissä, kukkia ja ruusuja rinnoissa,
valkoisten pöytien ääressä, sali koristettu kaikkien osakuntien
kunnia-lipuilla, jotka riippuivat aistikkaasti laipion rajasta.

Ja koko illan ja koko yön olivat lakit päässä eikä niitä
otettu pois muulloin kuin Maamme-laulua ja muita kansallisia
lauluja laulettaessa tai eläköötä kajahuttaessa eri puhujille tai
ilohuutoja päästeltäessä niiden sähkösanomien johdosta, joita
tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsinmaalaiset ylioppilaat olivat
lähettäneet tähän vapunjuhlaamme, lausuen myötätuntoisuutensa
maamme nykyisessä asiassa ja asemassa.

Oli se kaunista katseltavaa, oli siinä nuoruutta ja voimaa.
Olisitpa kuullut miten esim. porilaistenmarssia päästeltiin.
Kun tuhat paria jalkoja yhtäaikaa laulun tahdissa iskee lattiaa
ja kun säestykseksi nuot kilometrin pituiset pöydät laseineen
pannaan heläjämään, niin on vaikutus niin tärisyttävä että jos
semmoista Bobrikoffin edessä esitettäisiin, luulisi viimeisenkin
p—n hänestä huudolla lähtevän ulos ja jumalaisen innostuksen
hänetkin täyttävän!...

Minä olin onnellinen tänä vappu-iltana, sillä sainpa istua
suloisen impilapsen vieressä, jonka pehmeillä kiharoilla
lyyrylakki hohtaa kuni hopeainen jäkälä hymyilevien sammalten
keskellä. Minusta tuntui kuin nyt vasta minäkin olisin ollut
nuori ja ymmärtänyt nuoruuden arvon ja minusta oli kuin
minullekin, syksyn kolkon kuutamopojalle, elämän kevätaurinko
olisi säteitään näyttänyt ja kuin minäkin olisin saanut oikeuden
elää, minä — kuollut sielu. Ja minusta tuntui että minäkin
vielä voisin muuttua ja tulla hyväksi, erinomaisen hyväksi, jos
minun sieluni toivot täyttyisivät — jos saisin olla suloisten
henkilöjen seurassa enkä tarvitsisi nähdä pahuutta, kurjuutta,
likaisuutta.

Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä — ja minustakin
tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen
kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta — ja
minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja
luonnollisuutta — ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä
että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää...

Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun,
minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan
ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja
ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin — minä rakastan valkoista
ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja
laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas
sydämmeni! — Sinä yksin sen voit tehdä! — —

Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin —
ehkä meren rannalle... niissä näkyi istuvan hennosti uupunut
nuori nainen ja eräs mieshenkilö. ”Minusta tuntuu kuin meistä
voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme”
sanoi se saattelija. ”Niin minäkin luulen” taisi se hennosti
väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja
sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi
kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi...

Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on
lempi... ”Hullusti rakastunut!” huudahdat sinä, siukkuseni.
Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa
etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta
toivottavasti — viime kerta.

Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä
tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille
ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et
vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle
tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele.
Se on hyvä nimi!...

Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se
on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25 vuotista
olemassa-olo-juhlaani.

Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön
perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana päivänä
katuu...

Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään
pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.

Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet
saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p. kesäkuutahan
näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat
ja keltanokat.

Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua
odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan
vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai
saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten
ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte,
ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin
mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä,
mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme.
Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä
ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään.
Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa.
Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän
etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja
koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle,
jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä
matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston.
Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten
muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä
saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua
”spirituksesta”.

Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät
kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne
tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen
sanon että koetan hyväksesi parastani. Tiedätkö mikä sinua
odottaa kotiin tultuasi? Ynnä minua? — Kansansivistystyö!!!
Olen ilmoittanut pakosta sinutkin päätoimikunnalle. Jokaisen
ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla
sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä
kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin,
neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa — se on tekevä hyvää sinun
”aristokratiiallesi” ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä,
jos ei muuta... Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri
koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun
täytyy sellainen tilata itsellesi.

Terveeksi nyt.

Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora
et labora.

Frater.

4 p. toukokuuta. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden
ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt
itseäni kirjoittamasta hänelle kirjettä, jota sydämmeni vaatii.
Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: ”ole varovainen, odota
vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa —
ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!” Olen koettanut
viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen
syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin
yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle?
Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!

Miks salaan mä sanat sydämmen,
jotka hänelle lausua voisin?
Joilla onneni päivyen ikuisen
ehkä itselle iloksi loisin?

Ne polttavat tässä mun povellain,
ne huokuvat huulillani —
Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain
ja kiusaan mun tuntehiani!

Oi miksikä hävetä hyvyyttään,
jonka toiselle vain voi antaa?
Ah miksikä lisätä kärsimystään
ja yhä vain kaihoa kantaa?

Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä
johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En
voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on
— järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä
sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen
oikean...

Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu
rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa...

Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos
hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise
itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani
ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen
luonnollisesti, jos tunnustan.

Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt,
saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää
rajattoman ikäväni ja ihastukseni!

                                                  ⸻

... Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa
olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen
palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. ”Sinä olet rakkaudesta
kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!” nauravat he. ”Tai osta hanuri
ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa
koetellut?”

Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet
näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet
seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän
oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu,
käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin
nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta
juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin
toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli
pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi
taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo
hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa
ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen
täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi
vihdoinkin yksikseen tulemaan.

Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista
käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään
juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella
sekä harmitti että hävetti...

Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen
likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen
kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja
syntyi: huomasin olevani suuri hölmö... En saanut sitä kysytyksi mitä
varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä:
nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.

— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito
sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.

— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät
tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.

— — Te olette hassu! — huudahti hän.

Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän...

Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme
— hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi
seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.

Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat
lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut
tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin
alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? ”Ehkä olenkin hänelle
sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen
vastalempeään?”

Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!...

5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa
itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin
näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki
hän nyt eri tietä kotoaan... Olen joutunut ikävään asemaan: —
hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi
omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).

... Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä
on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina
on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei
kuolemakseenkaan tiedä... Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut
johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani
hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen
että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: ”mitä se
tekee? — mihinkä on kiire!” Kolmannella ja neljännellä luokalla
sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja
häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa...

                                                  ⸻

Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan
vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme
takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi
allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon.
Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen
kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka
pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku,
kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä
sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin... Kirurgilla käynti:
muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa.
Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä,
mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja
kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki
tovereitaan auttaa. ”Auttaa?” Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja
kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.

— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. ”Vai elämää, tämäkö
on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua
noihin viheliäisiin vekseleihin?”

Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.

Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän
lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan
puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa
lienee minua aina pidetty ”huonona toverina”...

6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan,
jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja
sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on
syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai
kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä..., syöttäisin appelsiineja
ja juottaisin viiniä?... Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli
päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, —
ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän
minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä
etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut
ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja
jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä
koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa
tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa
liikkuu...

Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä
Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta ”debyteerasi”.

Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa
valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista
päästyä poikkesimme Kappeliin ”suklaata juomaan”. Kun sitten piti
lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja
päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa.
Syöksyimme kaikki ”Kleihneen”, kaksi naisylioppilasta tilattiin
telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat,
esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin
puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli
sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta:
ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin.
Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät
rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka
rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi
ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana
tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen
serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan
asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta ”menee
ohi”. Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot.
Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia
elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas
toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: ”Semmoinen mies, joka antaa
onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle
elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on”, väitti tämä
kolmas, ”jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!” Keskustelu oli
todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani
häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta
sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä
vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein
loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin
tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta
vuotamaan: ”en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi”.
Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä,
Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen
kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme
kaikki neitoset koteihinsa.

(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).

7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan
Oksasen runon mukaan:

Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin...

Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua
yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan.
Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne
että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos
ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja
tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni...

                                                  ⸻

Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma.
Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta
tuntui että meidät ”huomattiin”. Siellä oli paljon tuulottelijoita
Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti
näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen.
Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan.
Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla.
Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului
metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta —
kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me
olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä
levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti
mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari
istui rotkon toisella puolella. ”Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!”
huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua,
jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa
paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen,
posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa
hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta.
Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko
kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka
häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan
hiiskunut...

8 p, toukok. — On sentään suloista että on oikeus kantaa
valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun
aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen
tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!... Kun ei ole mitään
pakottavaa työtä... koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani...
kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin
voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä... Reinin vihreille
rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville... Naiset leijuvat jo
keveissä kesäpuvuissaan... torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen
avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta...
Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja.
Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa
ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä
vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin
ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat
päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on
kevättä sentään pääkaupungissakin!...

10 p. toukok. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa
ihanaa aikaa.

Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole
kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää
onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän...

Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä
päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun
sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani
Juhani Ahon uuden teoksen ”Katajainen kansani”. Saan tällätavoin
tehdyksi kolme tärkeää asiaa: primo: hengitän raitista ilmaa
keuhkoihini! secundo: luen uusinta kirjallisuutta; tertio:
varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?... Entä nämät hempeät
illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma
on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät
peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon
rusko... hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan
kaupungin... Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista
tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä
kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne?
Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin
perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä...

Nuori mies on kaikkialle tervetullut!

Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan...

Samana päivänä: Tapasin hänet. Hän on nyt minua kohtaan
kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi
tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota
hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua
kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin
paljon muuta lukemista... ja saapihan hän sen itse kirjastosta,
jos haluaa. ”Kuten suvaitsette” soperran minä kohteliaasti, mutta
sydämmessä tunnen kovaa kipua.

Illalla: Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää
kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. Hän oli myös siellä ja me
tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä
minusta.

— Tunnetteko Hamsunia, neiti?

— Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa — se mies on kärsinyt
paljon.

Mitähän hän tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?

— En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa
höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä
sivistymättömyys.

— Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.

— Ymmärsinpä tietenkin... olenhan lukenut norjaa.

— Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua
sattui nukuttamaan ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata...
Tuntui terävältä mieheltä!

Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet
Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin
kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni
runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada
tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin...

11 p. toukok helatorstai.. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin
ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan
takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v... Kieltävä vastaus.
Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy
tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista
blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.

I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan
oikein laulanut yksinäisestä mielestä.

12 p. toukok. — Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta
hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen
tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan
auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden
osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja
varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä,
tuleeko tänne enää tuloakaan.

Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on
paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko
”sijaiseksi”? — kauheaa!...

Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt
sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa.
Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä...

Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan,
saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja
tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla
enää toivoa vastarakkautta?...

13 p. toukok. Yö... Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta,
jossa olen viipynyt koko siten laiminlyöden yhden
yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä...

Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren
kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia
purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa,
tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat...
paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa...

Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys...
Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja,
kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä,
myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine —
niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä
hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.

Siellä oli ”höga berg och djupa dalar”. Siellä oli syvä laakso, jossa
lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.

Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja...

14 p. sunnuntai. Iltayö... Tulen M M:n konsertista. Olen
väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta — elämän haluni
on taas sairas... olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni
tänäpäivänä... huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani
tuttaviin.

Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni häneen.
Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten häneen vakavammin
voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän
hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään...
Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi,
että olen tunneihminen?

Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet
käydä tiedustamassa ”siellä”, saanko asuntoa. On nimittäin aikomus
asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut
meren saarilla...

Häntä en ole nähnyt moneen päivään.

                                                  ⸻

15 . toukokuuta p.

Yöllä klo 1/2 1...

Yö tumma, kaunis, toukokuun
Ja meri tyyni niin!
Me hiljaa soutain soljuttiin
Venheessä kaupunkiin.

Ol’ ilta ollut ihana,
Nyt nousi öinen kuu...
Oi moisen hetken helmassa
Maailma unhoittuu!

Ol’ yöhyt täynnä tunnelmaa
Ja laulun hyminää...
Ma haudoin yhtä unelmaa
Ja yhtä elämää.

Se vieno istui vierelläin,
Ma hälle kuiskailin,
Mut kylmäks, kylmäks hänet näin
Ja salaa huokasin.

Yö tumma, tyyni, keväinen,
Sä tuutu tunnelmain...
Liet muille muisto riemujen,
Mut mulle — tuskan vain!

Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän
laulun varaan...

16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen
tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään...
Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi,
jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni
valossa... minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen
tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole
mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan
toimintaan... tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota
povellani kantelen... en huuda, olen tyyni...

Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä
elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät
minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea...

Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla
pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen.
Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.

Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista
hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa
sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää,
jotakin suurempaa, korkeampaa...

Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos
tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa
voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa
lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä?
Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta,
parhainta, puhtainta ja jalointa?...

17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi.
Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa
ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan
voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja...
Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen
pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: ”sinä raukka, jolla ei teoreettisia
tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan”.

Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin.
Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin
paheksuvan katseen ja muistan että minut vain ”armosta” päästettiin
läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan
publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa
Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje
poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te
olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan
muita runoilijoita?]

Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka
siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.

Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin
kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain
uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta...
ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään
kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä
johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin
naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja
mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?

Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan,
hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä
apurahaa himoitsette? te, joka... muistatteko miten tutkinto meni? ja
muistatteko että jotain lupasittekin?...

                                                  ⸻

Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5 iltapäivällä
on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut
jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon.
Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos... Saanhan nähdä meren
loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden
puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä,
Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä
merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne
kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena,
ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut
vastarakkautta.

Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani.
Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä
saaressa...

Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.

18 p. toukokuuta. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä
salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja
suruissa! Nyt upotan sinut — sukkien sekaan ja lähetän sinut
kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani
huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. — Jää hyvästi
Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta
tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä
täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää,
mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua
omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi
ja lemmenhölmöksi — siitä että minä olen ollut lemmensairas ja
lemmenhölmö...

Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden
nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla
taivasta meidän molempien puolesta...

                                                  ⸻

1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla...

’Hyvä Neiti.

Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä
omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta...

Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän
silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden
Teidän puheistanne. ”Hänellä on jalo ja hellä sydän”, sanoin
itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. ”Hänessä on
se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on
hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti
hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri
sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi.”

”Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja”...

”Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa”...

”Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista”...

”Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta...

”Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen...

”Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa”.

”Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää”...

”Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen”...

”Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä
ehkä hyvin hyvät ystävät!” — muistatteko näitä sanojani,
kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä
vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: ”niin”... Ne eivät olleet
kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut
palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me
nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita,
jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme
kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?

Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta
niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin
myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain
hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni
leikkikaluna.

Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin
kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka
kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta
se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki
tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä
lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne
näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on
kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!

Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta
tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin
vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että
minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta
tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!

Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin
Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: ”saisinko ruveta
kirjevaihtoon?”

Mutta — ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne
pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan
sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja
suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada
itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla
Teitä rakastan enemmän kuin muita.

Mutta! — minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi
matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville
hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia
aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät
nähdä?

Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta
mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: — Teidät oli
toinen valloittanut!...

Luin sen sanomalehdestä.

Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas
peittyi murheen mustiin pilviin.

”Myöhäistä! myöhäistä!” huusi ääni sielussani.

Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu...
hiljaiset unelmani usvana haihtuneet... Minun toivoni ja
pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt,
särjetty!...

”Myöhäistä! myöhäistä!”

Jääkää hyvästi.

A.A.

P.S.

Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane
pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja
sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.

Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin
näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se,
jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne
tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä
väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa.
Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät
ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen
ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta
erämaan korvessa kasvaa.’

EPILOOGI.

Kohta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani
kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa.
Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen
”hävetä”, osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä.
Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista
niinsanottua ”kirjallista arvoa”. — Mitä lemmentarinaan tulee, niin
se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa — olemassa-olollaan.
Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin
romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!... Joku muu
sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi — joutavana
roskana, lapsellisena renkutuksena?

Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten
luettavaksikin.

Johtosääntöni on tämä: Mitä ihminen oikeastaan pahenee siitä että
toiset ihmiset saavat hänen tunteidensa tilikirjaan kurkistaa?
Ilkeät vain siitä voivat pilaa tehdä, mutta kaikki hyvänsuovat
koettavat sitä ymmärtää. Ja jos yksi löytää yhden, toinen toisen
”kultajyväsen”, niin siitähän tietää avomielinen kirjoittaja että
hänen päiväkirjallaan sentään on arvoa ihmissydämmien edessä. Enempää
ei saata vaatiakkaan.