HUHTIKUU.

2 p. Pääsiäissunnuntai. Päivälehdessä runoni Alas sortajan valta
— kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. — Kävin Alppilassa
naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä,
mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä
vihlaisi... — Deus ex machina — kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla
tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta
ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella
äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:

Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen?
Enpä olisi uskonut että olette noin — ilman karaktääriä?

— Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin
vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat
toisillemme selkämme... Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta
sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä
naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta
asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä
kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut
seuraavantapaisia teesejä:

— Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!

— Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!

— Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen
ennenaikaista kuolemaa!

Alla oli seisonut:

Edellinen hyyryläinen.

Tämä ”pommi”, joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt
ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta
oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen
johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken
pois. Miksi? — siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta
tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä
edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias
tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut?
Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas...

Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa:
Kun saapuu Sodan Jumala... Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi
Herra siunaa Suomen kansa!

... Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on
tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?

Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus
ympärillä, ilma raskas ja painostava...

                                                  ⸻

Toinen Pääsiäispäivä. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi.
Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää
”arvoisasta lähetyksestä” ja toivoo että vastakin... niin, sitähän ne
kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.

Runo näyttää herättäneen ”yleistä huomiota”. Olen saanut seuraavia
tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta
ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.

— Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan
siitä runosta... ”että kun laupias Jumala on antanut herralle
niin korkeat lahjat”. Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen
poetalle ”suurta tulevaisuuttakin”. Niin, kuten näkyy, on minulla
patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.

Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta
kertaa kättäni: ”kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!”

— Sinä sanot sen?

— Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan.
Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon... olen
lukenut sen monta kertaa läpi!

Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen
(Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan heistä ei sanallakaan
koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava
sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan ”kiittää lastusta”.
Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin
kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:

— Gratulor! — sinähän kirjoitit hyvän runon!

— Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.

— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire
jonnekkin sanomalehden toimistoon.

Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain
myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: ”Kuulutte kirjoittaneen hyvän
runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar...”

Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin
varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa
elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla
kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: ”kas vaan: hän,
joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin
saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!”

Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin
keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty!
Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä.
Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle
merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani
niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä,
joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala!
ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia?
Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden
päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta
kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä
pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen
ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta
murhelmani ja epätoivoni!... Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän
sen. Tämä oli valhetta vain...

4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä —
sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kirjastossa
kuva. Yliopiston. Ylioppilastalolla... Pääsiäisloma
loppuu. Huomenna alkavat koulut.

... Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja
olen taas hermostunut...

Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat
kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään
tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen
sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa...

Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss’ eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?

Minä kuljin siellä ja kuuntelin —
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta...

Minä astelin autiolla rannalla
Sua muistellen, ystäväinen;
mun sydämeni kävi niin suruiseks
että olin niin yksinäinen!

Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan ”licentia poetica’a”, sillä en
eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä
tammipuita kasvaakaan. Mutta ”Musat” minut ymmärtävät.

Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä
— sinne vain askeleeni aina vievät... huomaamatta. Kyyhkyseni,
valkoinen kyyhkyseni... Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö
koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi... Olen
niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun
kanssasi olisin onnellinen... Olen taas kadottanut päiväni, olen
taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva?
Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni
aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn
ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista
virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto
kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki
tietää, mitä todellisuudessa olen... Jumala, lapsuuteni Herra, etkö
anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —

5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään
saanut näin kuuluvan epistolan:

Veikko hyvä!

Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna
juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta ”yli lukemaan”
saarnaani.

En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä
kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain
sanan kaksi noin vain päällisin puolin.

Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni;
Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa,
että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli
paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja
tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta
vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut,
että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti
arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein
ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot
arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja
ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan
ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös
ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo,
mitä sanoin. Se siitä vain.

Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin
sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon
ensimäisten joukossa ”kirjailija-looshissa”, mutta en minä
puolestani sittenkään tuota ”kirjailijan” titteliä hyväksy,
(voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita
arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo
osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään
yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin
ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset,
Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan
kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman
maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin
ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään
muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan
ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla
toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut
kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen
seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine
useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa.
Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme,
joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka
ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista
kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi
opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin ”kirjailijan alaa”.
— — — — —

Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! — — —.

Petrus.

7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään,
istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani...

Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys?
Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän
olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko,
joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa,
on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa
ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan...

Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko
kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille...

10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui ”keskimäinen veljeni”
odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri
suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään.
Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata...
”Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!” huomautti
hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni
”kiinailemaan”. Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin
olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan,
tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä.
Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä
hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja
käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä
kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä
alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy
kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus
täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki
kuuluu. ”Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!”
tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.

— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?

— Ei mitään; olen aivan vapaa.

Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän
keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on
niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää
Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja,
käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä
käymässä... Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa
täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei
siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista
suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti
märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin
ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen,
kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä
väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on
hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan...

Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä...
Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme
hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt
semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se
ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus
”meidän Matin” elämänvaiheissa...

Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme
pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti
tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla
on tuommoinen... ja tuolla on tuommoinen... tuolle sopii hyvin tuo...
tuota pukee... jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin... juuri
tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua
miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään...
ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei
saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri... sen täytyy olla
keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata —
vatupassilla?

— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.

Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla
tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset
kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia
meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä,
joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän
kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta,
vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja...

— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni
avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin
että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.

Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä
seisoi.

”Kovan hatun” matkin minä mutisten, ”nimitetäänkö sitä kovaksi
hatuksi?”

— ”Kovan hatun”, matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien
kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.

— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.

— Jahah, kyllä,... mikähän numero?

Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa.
Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja
sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa
perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.

— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä,
mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan
suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä
kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti
neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä
jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli
suorittanut silkkihattututkinnon.

Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi.
Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen
meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra
veljelläni oli pyöreä pää.

— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten
ryökkynälle.

— Ah, herralla on pyöreä pää!... huudahti neiti toistaen... mutta
ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin... meillä on
sellainen kone!

— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis
voidaan pyöristää...

Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.

Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra
veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten
tiukasti suureen seinäpeiliin.

— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla
olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka
en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun
suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että
herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut
että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä
henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten
vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani
huomattavana oli arvellut että ”kyllä minä sinunkin kanssasi
uskallan...” Ja mistäpä niitä nyt yht’äkkiä olisi ottanutkaan
asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä
tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut
ainoatakaan tuttua kaljupäätä.

Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana
edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.

— Niin... kyllähän tuo... mikseikäs... hm... (En käsitä mikä lempo
tässä pyrki naurattamaan).

— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.

— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea:
semmoisia nykyään käytetään!

— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin
asianymmärtäväisen äänellä.

— Ei, meillä ei ole... vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.

(Sanoiko hän ”herroille” — luuleeko tuo että minäkin ostan?)

— Jaa, no... ehkä nämätkin nyt soveltuvat...

Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni
huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän
hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.

En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa
vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani ”komean” niinkuin
minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja
nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen
voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen
herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa
matkustelleen taulukauppiaan... varsin elegantin...

Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi
yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt,
samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa... Me kävelisimme yhdessä
kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan... minusta puhuttaisiin ehkä
”kaunoklikin” piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja
näyttää... Non plus ultra... Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin
osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se... kun
on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut... Ja muutamat
pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy...

Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei
ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä.
Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —

Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että
himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti
varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.

— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita,
sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi
pysähtyen samaa hattua hypistelemään.

— Jaa, meillä on pyöristyskone... sanoi neiti ennen lausutut sanansa.

— Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi
herra veljeni.

— Viisi minuuttia, vastasi neiti.

— Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu... me odotamme täällä.

Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa
kulissien taa.

Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.

Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin
tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt,
sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia
rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin
elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä — joko se
sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä
määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä
herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut
että hänen ”sopi” todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että
hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin ennenkuin
myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.

— Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.

Koetteleminen alkoi jälleen.

Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:

— Mikä tällä on hintana?

— Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla
neidin suusta.

— Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta
ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja
koetteli...

— Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso:
hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.

— Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole
tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa.
Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.

— Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.

— Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, — sinun on ostaminen
silmälasit samalla.

— Mitä varten?

— Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset,
joita estetiikka vaatii.

— Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?

— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!

Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.

Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin
kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti
niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset,
hienot, seitsemän.

— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.

Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.

—... me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla
ostetaan.

Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.

— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö
sinulla jo ennestään ole harja?... ja muistelen kuulleeni että
kenkäharjallakin vallan hyvin...

Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä
laskea!

Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan
pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus
n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin
hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.

Eikö herralla ole pienempää?

— Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?

— Ei.

Seurasi hiukka neuvottomuus.

— Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni
yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.

Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut
moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia.
Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että ”ei ole tällä kertaa”.

— Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan
lähettää? Mikä herran nimi on?

— Nimeni on ———, olen asuntoa Kasarminkatu 26.

— Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi
nyt neiti.

— Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli
rehellinen herra veljeni. — Olen näet matkustavainen...

Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen
mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle.
Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta
pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme...

Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin
ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen
kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään
kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu
tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset
silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan
kieppui herra veljeni sormessa... Mitä hän siitä katsoi, aavistiko
ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä
joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä,
minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut
silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha,
halpa hatunreuhka.

Kuni häipyvää ihannetta jäi hän pökkelöä jälkeemme katsomaan, mutta
me riensimme nopein askelin maallista kotiamme kohti...

Silkkihatun osto tapahtui, kuten veljeni itsekkin huomautti (ja
taisi muistiallakkaansa kirjoittaa) armon 10:ntenä p:nä huhtikuuta kello 5 ja 30 min. .
jälk. puol päiv. samana vuonna jona
Nikolai II istui Venäjän valtaistuimella ja Nikolai Bobrikoff alkoi
beelsebub-pelinsä Suomalaisten maassa. Minä itse ja Joh. Wecksellin
puotineitsyt olemme sen tapahtuman kaksi todistajaa.

                                                  ⸻

Mutta tämä päivä oli, paitsi herra veljeni elämän merkkipäivä,
muistettava päivä minullekkin. Samana iltana näet minulle tohtori
Ikivarma ylen auliisti kaupitteli sanomalehdentoimittajan paikkaa
yhdeksi vuosikaudeksi noin neljäntuhannen markan tuloilla.

— Miksi et sinä siihen vallan hyvin sopisi? tyrkytti hän. — Sinä
sovit siihen mainiosti. Sinä olet tyylitaiteilija — sinun ei
tarvitse muuta kuin päästellä menemään siihen suuntaan että mihin
päätoimittaja haluaa. (Sic.) Ole vaiti! sinulla on tavallinen terve
järki! Se on hyvä ettet itseesi luota, niinkuin väität, liika paljon.
Siinä vaurastut, siinä harjaannut, siinä perehdyt yleisiin ja
yhteiskunnallisiin asioihin. Kyllä maar sinä kykenet! Lempo-soi sinä
kykenet! Minulla ei ole ketään parempaa ehdokasta kuin sinä. Ota pois
— kun saat — tällainen virka!

Minä kieltäydyin jyrkästi.

Jospa ne tietäisivät...

Seuraavana aamuna.

Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella
vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja... Vai
niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen
— pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu
luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja ”edessäni”.

12 p. — Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan
kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin
ja syöneeksi illallisen ”Gambrinissa”. Meikäläiset teatterissa. En
mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä...

13 p. huhtik. — Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti
Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin,
huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti
ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita.
En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia
talvella. Minäkö — minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä
täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että
jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa!
Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren
rinteellä, rattailla ajetaan... Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti!
Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!

Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N
lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen...

Illalla ”populäärissä”.

14 p. — Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan
maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle
antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt
ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi
(lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn
kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin
poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se
on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra
maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut
maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.

Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi
sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa.
Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi
s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti.
Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa.
Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin... Istuessaan sohvalla tuli
hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän
kummallinen poika — lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen
hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi:
monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? ”Oletteko nähnyt kuvia
Eddasta?” kysyi sitten yhtäkkiä minulta. ”Ne ovat hyviä”, selitti hän
etehisessä mennessään. ”Kenenkä rintakuva tuo on?” muistan hänen myös
kysässeen kesken opetusta... Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän
minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan.
Ja opettajan pitäisi — tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään
siunausta minulle? Vieroittaako se... siitä?

Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli
olla runoilija... Sen olen havainnut...

15 p. huhtikuuta. — Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi
kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta
kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä... Maltshik tshitaet —
Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? — Njet, on pishet
— Ei, hän kirjoittaa. Zdjes — täällä. Kuda? — minne?... Onhan
se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa
tunteille valtaa.

Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta.
Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi
oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti
huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?

— Se on eräs upseeri. — Kuka upseeri? — Serkkuni — Eikö hän ole
täällä Helsingissä? Aivan oikein: hän on Helsingissä nykyään. —
Minä olen hänet nähnyt! huudahti poika. — Vai niin, mutta jos nyt
sentään jatkettaisiin tätä lukemista...

Alussa tuntia oli hän jonkunlaisella riemulla ilmoittanut minulle sen
uutisen että olimme olleet yhdessä tänään parturituvassa, siellä
Kluuvikadun varrella, vaikka en kuulenma häntä ollut huomannut.
Hänen tukkaansa oli juuri leikattu silloin, kun minä olin astunut
sisään!...

”Jasnaja Poljana!” — ajattelin Leo Tolstoin kyläkoulua muistaen.

16 p. huhtik. — Sukulaisteni seurassa en näy olevan sitä, mitä
voin olla ventovierasten seurassa. Sukulaisteni seurassa en ole
vapaa, vaan olen kuin orja ja minua vaivaa tuskastuttava tunne,
jonka saan peitetyksi vaan välinpitämättömäksi heittäytymisellä.
Sukulaisteni seurassa katoaa minusta kaikki ihanteellisuus enkä
heidän piirissään oltuani saattaisi kirjoittaa esimerkiksi
ainoatakaan runoa. Sukulaisteni parissa en ole oikea minä. Jos
tahdon näyttää ja kehittää todellista minuani, näkyy siis olevan
välttämätöntä että niin vähän kuin mahdollista olen persoonallisessa
tekemisissä omaisteni kanssa... Tämä on rehellinen tunnelma. Mutta
kuka tietää: eikö heillä kullakin ole samallaisia vieromistunteita
minun läsnäollessani?... Lieneeköhän muissa suvuissa sama
surullinen suhde? Tai kuuluuko tämä luonnon järjestykseen?... Siinä
on miettimistä yllinkyllin...

17 p. huhtik., p. — Hän matkusti pois, tuo verevä
veijoni. Olin häntä saattamassa asemalle (tätä kirjoittaessani
soittaa vanha ukko ovella ja pyytää rahaa — annan hänelle
kymmenpennisen, sillä markkaa, joka myös on kukkarossa, pidän
liikana). Emme vaihtaneet monta sanaa. Ei minkäänlaista liikutusta.
Tavallinen kädenpuristus ja sanat ”hyvästi nyt” sekä tuo kuiva ”ja
kiitoksia...” — siinä kaikki.

Ja kuitenkin! — mikä merkitys erolla? Eihän tiedä, mitä kummallekkin
saattaa tapahtua. Eihän tiedä, näemmekö enää toisiamme koskaan...
Voi! surullinen se suhde, jossa ei ikinä osaa toistaan lähestyä...

Tyhjyyden tunne rinnassa palasin asuntooni.

Saman päivän iltana - myöhään.

Nyt tulen taas saattamasta häntä. Pitkästä ajasta oli minulla
siihen tilaisuus...

Ah! olisinhan valmis heittäytymään hänen kaulaansa ja sanomaan
hänelle koko totuuden. Minua itkettää ja sielussani on kuvailematon
kärsimys. Tiedän että rakkauden tuskalle mailma nauraa, mutta
rinnassani on tällä hetkellä totisesti sellainen tuska...

Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita
siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen
lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä.
Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota...

Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen
väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on
väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa
iltamassa oli hän lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka
ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka
niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että
runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi.
Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?... tunteenihan
niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle
näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä
näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat...

Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä
yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet
tapaisin... miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä
vastedes tavata? —

Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen
tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en
siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut
että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin
sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! — Minä, jos
ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En
sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa
nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä
neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla
nimellä, mikä hänellä on).

                                                  ⸻

Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä
olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi
kuinka kipeä — nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää
ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään
vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi
hyvänsä... ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä... kun
hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja
onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää...

Sairaloinen haaveksija... olen tänään lueskellut onnettoman
venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa... sieluni tuntee samaa
mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä...

Lemmityiseni!

Jos uskaltaisin hänelle tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan
hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt
pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista... olen
myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat
irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään,
pitäisi minua puolihulluna... pitäisi minua koulupoikamaisena... ja
joutuisin ehkä naurunalaiseksi...

19 p. huhtik. klo 3,20 aamuyöllä... Tulen Alppilasta. Siellä
toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen
laiha. Tyhjyyden tähden joimme — juomisesta saimme valheinnostusta
ja laulun ja melun halua. ”Pohjalaiset! pohjalaiset!” Mutta minä
sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit
traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi
ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on?
Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme.
Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.

... Ihana yö! Tuuli tohisi puissa. Taivaanrannalla vaalasti varhainen
päivä. Omituinen hämärä, joka levittää läpikuultavan hunnun
ympärilleen... Täysin rinnoin hengitämme ilmaa. Oi luonto, sinä
iäti nuori, sinua vastaan me rikomme, jos yöt juomme ja valvomme
juhlissa...

Minä kuljin erään ystävän huvilan sivu. Minun teki mieleni hiipiä
hänen makuuhuoneensa ikkunan alle ja virittää kaihomielinen sävel
nuorukaisen elämästä ja tummasta tulevaisuudesta. Onnettoman? Niin...
sillä en ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, tunnen itseni niin
kelvottomaksi vertaisteni joukossa. Milloinka heitän päältäni tämän
valhenaamarin ja sanon tovereille koko totuuden...

Rakkautta ja hellyyttä minä kaipaan, ne minut parantaisivat
ja mieheksi tekisivät. Hän ei siellä ollut — ei ollut
siellä ainoatakaan suloista olentoa... Olen aivan selvä tätä
kirjoittaessani. Istun kynttilän hohteessa, ikkuna raollaan,
ulkoa kuuluu yhä tuulen tohina. Kummallinen on mieleni tämän yön
helmassa... Romantillisen surullinen... Elämän kipinä? Antakaa
minulle elämän kipinä! — —

19 p. myöh. ill. Huhtikuinen kuutamoyö! Tulen taaskin Alppilasta,
jossa ”Ystävän” kanssa kävimme tilaamassa huoneen meidän seuraamme
varten. Suloista on kun on semmoinen tuttava. Kuinka monta ihanaa
hetkeä olenkaan hänen kanssaan viettänyt! Ei se ole valhetta, vaikka
sitä synkkinä hetkinä luulottelen... Olen siellä kuin kotonani
ja niin minun tahdotaankin olevan. Istuin salissa, hämärässä
ja soittelin kannelta. Sillä aikaa oli toverini ujostelematta
kylpemässä. Kuutamo paistoi kukkien takaa. Olin iloinen että olen
käsittänyt suhteeni ”Ystävään”. Se on herttainen, veljellinen ja
puhdas.

Venäjänkielen professori kuuluu eräälle tuttavalleni lausuneen
kummastuksensa auskulteerauksestani. ”Aikooko hän opettajaksi?”
kuuluu nuhtelevasti kysyneen. Hän nimittäin pilkkasi tietojani
silloin kun minut päästi. En siis saisi täydentää tietojani enkä
antautua opettajaksi ”häpäisemään professoria”?

Kiusallisia muistoja!

Itse en puolestani tiedä, miten käy. Nytkin on kukkaro melkein tyhjä
ja rahaa olisi tarvis. Olisi sentään ihanaa, jos olisi vakinainen
palkka ja rahalähde. Mutta se hiuduttava työ se ikävä työ, nuot
määrätyt tunnit! Ei, en sitä tuskaa kärsi Läkähdyn, jos hädän tähden
täytyy pedagoogiksi tulla. En ole kone, olen luonnon helmassa
häilyvä nurmen korsi, joka janoaa virvoittavaa sadetta ja lämmintä
päivänpaistetta. Elkää minua tallatko, vaan sallikaa minun vapaasti
kasvaa, jotta saisin hempeänä kesäpäivänä länsituulen lietseessä
heilua... ja vasta kylmä talvi elonnesteeni hyytäköön. Kahleita
vapisen ja kammon...

— — —

Seur. aam.

En pysty mihinkään. Aikani menee hukkaan. Suru, viha, kateus,
rakkauden kaipuu, tunnontuskat kalvavat ja kuluttavat... Painaneeko
minua joku kirous?...

20 p. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla.
Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä
olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut
korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä
siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista
palkkiota sepittäessäni nämät — ainoat laatuaan minulta —
isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas,
kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle — ja ne molemmat runot ovat nyt
erityisiin kirjasiinkin painetut — Suomen kansalle levitettäviksi —
niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.

Taas minulle tarjottiin toimi — venäläisten lehtien referoiminen
sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin — onneton, johon ihmiset
varmaan luottavat sentähden että olen ”filosofian kandidaatti”.
Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän
rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta
yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan
hänessä ”sepittelemisen” kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen
kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen
niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja... Mutta en edes sitä
kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut
oikeata runoa!

Saman päivän iltana klo 11.

Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut
käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan...

Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa...
Keski-ikäinen pari...

He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit,
nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän
luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka
valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin
henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä
päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä
oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja
merkkihenkilöistä...

Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin
raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset
hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja
turnajaiset...! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se
on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista
nurkkaa huumauneena katseleisin!...

”Se kuuluu sivistykseen”? ”Oletkos ainoa muukalainen, joka et
tiedä...”

Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin
paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin
tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta
kivimöhkäleestä?

Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön
tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä
tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi
siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan,
sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut... ilman
mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja
Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin
merkkitapauksiin — niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä
sodan syistä tai seurauksista — mitä ne minua liikuttavat?
(vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).

Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen
pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä
menesty...

Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa
ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä
kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki
kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta
kirjallisuutta... ”Sivistys” on sentään jotakin kauheaa, sillä
sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. ”Sivistys” on turmiollista,
sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta
kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä — ne kaikki ovat tuoneet
mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat
kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman
kehitys?... Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja
uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut
tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella
”viisaustieteellisen” maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja
uus elämä?... (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko
kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka
sunnuntai joutuu, niin siihen tartun — nyt en jouda.)

21 p. huhtikuuta. Kävin Normaalissa. Ah sentään!

Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin
maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa
yksissä ylioppilaiksi tulleet — hän siellä jo suorittelee lehtorin
näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.

Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten
täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan
korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja
Napoleonista: ”niinkuin kevättulva, joka...” Hänen sanansa olivat
punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine,
kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.

Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: ”voi sinuas
miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt valmiina
tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa...”
Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä
lauvantaipäivinä on tapani tällainen.

Tragikomedia on elämä.

22 p. huhtikuuta. Olen nähnyt — hänet! Hän tuli minua vastaan
Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä
kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä
ja olin mietteisiini vaipunut... niin juuri silloin hän ohitseni
sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät
kiharat... Säpsähdin ja haparoin lakkiani... minä narri!... Hän oli
nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet — ja minusta
näytti että hänkin säpsähti... mutta minusta näytti myös ikäänkuin
olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin
naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun
kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan... Hän meni menoaan
enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku
outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa
ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle — ensimmäinen ajatukseni
oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan
hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä — saattamaan...

Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani
naurettavan surkealta ja koomilliselta: — tämmöisellä säällä olla
lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja —
minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni...

Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä?
Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen
päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että
”sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!”

Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan!
Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että
hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti
tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin
kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia
rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: saanko hänelle kirjoitella
kirjeitä? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme
ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki... Ja minä kysyn
häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme
toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi!
Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto... ja luulen että hän on
salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut...

Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi,
mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu,
vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on
hellyyttä täynnä!... Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta
rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia...

23 p. Sunnuntai. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi.
Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s.
Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: ”Siell’on lapsen
lysti olla...” Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan,
viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua
kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin,
vieraillut huvilassa ”Talven pulmu”... Olen niin terve ja voimakas
että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä
ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa
raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä
edessä avoinna!

Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään
tapahtunut.

Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja
katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan.
Sisään astui — entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli
ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita,
joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole
pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin
pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä
kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet
joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta,
jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja
naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä.
Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä
dekadenttina.

Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:

Sinä tulet luokseni — sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin
ajaa?

Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen
irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos
vastaan?

Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella
ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta
tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen.
Tulonsa syyksi virkkoi hän: ”Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu
ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä
kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä.”

— Vai niin, sanoin, painappas puuta... Mitä sinun mailmaasi nyt
kuuluu?

— Minunko mailmaani?...

— Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma
maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää... Se entinen
toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut
omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta
ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään
sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?

Hän sanoi huomanneensa samaa.

— Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta
jäänyttä kysymystäni. — Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu
siihen yhtä ja toista... Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? —
vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? Mihinkä nä niillä
luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla,
joka aina oli minua kiusannut) se turhuus... Et sinä niillä rauhaa
saavuta... ainoa lohdutus ainakin minulle on — raamattu siitä minä
olen rauhan löytänyt?

Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut
astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin,
vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti
nyt tutkineensa raamattua!

— Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?

— Niin... se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa
lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!

Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen
sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: ”Tuuli
puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä,
kusta hän tulee ja kuhunka hän menee — niin on myös jokainen, joka
uudesta syntyy.”

Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen
painon sanalle niin.

Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.

Lausuin iloni että hänessäkin nyt oli herännyt vakavampia
elämänharrastuksia ja että hänkin nyt oli ruvennut ajattelemaan
kaikkia tekojansa, hän, se entinen...

— Mutta onko sinussa nyt todella tapahtunut oikea kääntymys? kysyin.

Hän ei oikein tahtonut sitä kehua. Hän selitti vain mitä hänelle
oli tapahtunut:

Maaseudulla ollessa oli hänelle lähetetty lahjaksi raamattu. Häntä
oli hävettänyt, hän ei ollut kehdannut siitä kenellekään puhua,
sillä hän vihasi raamattua. Mutta hän otti sen vastaan ja kirjoitti
lahjoittajalle: ”Ainoastaan siitä syystä että te sen minulle
lahjoititte, suostun ottamaan raamatun vastaan.” Joutohetkinään
rupesi hän sitä katselemaan, aluksi halveksien ja ylenkatseellisesti.
Mutta erään kerran sai hän ikäänkuin sähköniskun, joka tunki läpi
sielun ja ruumiin... Hän alkoi rukoilla Jumalaa: ”älä hylkää minua,
älä hylkää minua!” Nyt alkoi hän lukea Raamattua joka aamu ja ilta.
Nyt ymmärsi hän, mitä siinä sanotaan... hän löysi alituisesti uutta,
mikä valaisi hänen entistä elämäänsä. Ja hänestä tuli vähitellen —
muuttunut mies.

— Minä olen suuri raukka, sanoi hän: minä epäilen vielä paljon,
mutta joka-päivä saan minä lisätodistuksia siihen että olen oikealla
tiellä. Minä rukoilen joka-päivä jotakin. Ja minä olen ihmeekseni
huomannut että rukoukseni auttavat... Kerran, näin puolisilta
palatessani, tuli minulle entinen paha halu mennä juomaan... lähdin
kävelemään alas Korkeavuoren katua keskikaupungille päin. Silloin —
yhtäkkiä — tapahtui kuin olisi maa jalkani alta poikkilyöty... ja
silmissäni kaikki musteni... silloin minä ymmärsin mitä olin aikonut
tehdä ja minä palasin kotiini ja aloin entistä hartaammin rukoilla
Jumalaa.

— Kuka olisi tällaista sinustakin uskonut! huudahdin minä. — Felix Köykäinen
?

— Niin, minä olen ollut huono ihminen, mutta varmaan Jumala
armossaan on tahtonut minut pelastuksen tielle johdattaa.

— Mutta jos sinä vielä vaivut entiseen elämäntapaasi? Entä jos vielä
lankeat?

— Sitähän ei osaa sanoa. Mutta jos minä lankean, niin lankean vielä
pahemmin kuin ennen.

— Juuri sitä minäkin pelkään.

Hetken päästä olimme väittelyssä. Huomasin että hän alkoi minua
ikäänkuin käännyttää ja se hieman suututti minua (kokematonta).

Minä vastasin hänelle että jokaisella on oma sisällinen elämänsä
eikä pidä toista tuomita ennenkuin tämän sisällisen elämän tarkemmin
tuntee.

— Niin, sinähän olet kyllä aina ollut siisti poika, ”mamman poika”,
mutta sinä et tahdo tunnustaa Kristusta. Luetko sinä koskaan
raamattua? Onko sinulla ensinkään raamattua?

Minä näytin hänelle.

— Olen sen itse itselleni ostanut, sanoin.

— Eikö sinua hävettänyt, kun menit raamattua ostamaan?

— Ei, ostin sen kuten muunkin arvokkaan henkituotteen... sehän on
hebrealaisen runouden helmikimppu...

— Ja oletko lukenut myös?

— Silloin tällöin, en minä kovinkaan paha pakana ole. On minullakin
uskonnollisia hetkiä.

— Mutta ne syntiset runosi?

— Oletko niitä koskaan lukenut?

— En...

— Mistäs siis tiedät että ne ovat ”syntiset”? Sinä — joka et
runoutta muutenkaan ikinä ole käsittänyt etkä siitä osannut nauttia
etkä sitä tunne!

Hän myönteli. Vedin hyllyltä esiin ”salatun kammioni” ja pyysin hänen
sieltä lukemaan runot ”Huokaus” ja ”Hetket heikot”. Hän luki ne
läpi puoliääneen. — Mitäs arvelet, sanoin, — eikö minullakin ole
sisälliset taisteluni ja jonkunlainen kristinusko hetkellisesti?

Toveri nosti päätänsä kirjasta: ”Näistä päättäen luulis sinun olevan
hyvinkin lähellä Kristusta!”...

Lähdimme yhdessä ulos, sillä minun oli kiiruhtaminen Y.L:n
konserttiin. Kadulla vielä puhelimme samoista asioista. Kehoitin
muuttunutta toveriani nyt rupeamaan harrastamaan muutakin
kirjallisuutta yhtärintaa uskonnollisen kanssa. Sanoin että hän
muuten kehittyy yksipuoliseksi. Hän pudisti päätänsä ja arveli ettei
hän jouda maailman turhia kirjoja lukemaan sekä kehoitti puolestaan
minua lukemaan ”Augustinuksen tunnustuksia”, jonka kirjan hän sanoi
maksavan ainoastaan 75 penniä.

Ylioppilastalon vestibyylissä eksyin toveristani, niin ettemme
tulleet toisillemme hyvästiä sanoneeksi.

                                                  ⸻

Pieni lisähuomautus vuosien perästä:

Sen jälkeen en ole tätä toveria tavannut enkä häntä ikinä tavata voi.
Parin vuoden perästä kääntymyksensä jälkeen kuulin hänen tehneen
itsemurhan. Sitä ennen muistan häneltä postissa saaneeni järjettömän
ja aiheettoman kirjeen. Muistan etten sanallakaan osannut vastata
siihen. Nähtävästi oli Felix toverini niitä, joita uskon lääke ei
paranna, vaan myrkyttää. Synnintunto ruumiillisesta turmeltumuksesta
oli surmannut häneltä elämänhalun. Rauha tomulleen!...

25 päivä huhtikuuta. Jumalankiitos! nyt se on ohi — viimeinen
harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä...
Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi.
Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset,
jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin.
”Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi
järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään... tunteita,
tunteita vaan!” Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin
nähnyt hänet eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan
yksin, keskellä paistavaa päivää... ja minä, minä hullu en nytkään
kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni
sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä... sitten vasta
käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen
kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) —
hän meni tuolla... juopa suureni...

Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli hänkin.
Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui... Miksi
en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet...
he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla
välinpitämätönkin tuosta tytöstä... Koko yön lepäsin yksinomaan
häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka
ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut.
Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua,
koetin olla häntä muistamatta... ei, minä muistin hänet joka sekunti.
Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin ”skakkus” —
ja rakastumisen ahdistus — yhtaikaa.

Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut
itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt
mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta
auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti
alkoi — ja tunti loppui. Seurasi kritiikki... tehtiin huomautuksia,
enimmäkseen vähäpätöisiä... myönsin kaikki vikani... Rehtorin
arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi
muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen
puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin:
Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti... Loppu oli epäselvää
mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra
Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane
ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin
seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan
arvostelevat kovin kuivaksi).

Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen julkisessa
oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole
pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni
toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä
nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa
on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän
kilvoituksen... ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton.
Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle...

Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni
tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar
mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.

— — Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen
nimeltä ”Epäilyksestä”. Sen lähettäjäksi ”epäilen” tuonoin
luonani käynyttä toveria...

Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman
sielunsa ”pelastetuksi”, alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin,
jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää...

Sam. pnä j.pp. klo 3...

Turhaan käveltyäni Espiksellä häntä kohdatakseni, palasin pois
poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli hän vastaan —
ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli — herrasmies. Minä
tervehdin ja hän. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen
näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi
olla? Taivas varjelkoon, eihän hän vain liene jo — kihloissa?
Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku,
jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen...

Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni
neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla
oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti
hänen sivumentyään.

Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi
mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin...

Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee
kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee
siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku
kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon
naiseen. ”Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi —
sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta,
joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?” — Niin,
minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: — tiedän itsekkin että
jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.

”Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää
hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla mies!”

— Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä... kidun ja läkähdyn ilman
sitä...

Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja
sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan
yhdessä puulaakissa hänen kanssaan, niin saisin muka nähdä,
kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento hänkin, tuo ihanteeni,
oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää häneen ja
viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi...

Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään
tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa
kohtaan.

Yöllä...

Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen
”ihanteellisten” illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni ”Kuin virta vilpas uurtaa uraa !
suomenkieli” Tantus Kvantus sanoi sen
johdosta arvoni suuresti alentuneen hänen silmissään. Vahinko ettei
se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti hänen
arvonsa aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä
tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää
hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!...

26 p. huhtikuuta. — — —

Ei! en kestä tätä! En kestä... Taas hänet vilahdukselta näin
seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi
ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin hänen
hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain
erikoista... hän ei minua voinut huomata... Miksi minun pitääkin
hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka
vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?...
Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti
rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön...

Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö
rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle
tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja
miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia
haaveita ja suruja.

Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella,
niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä
olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi...

Vähän myöhemmin...

Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:

Hellytä Herra mun mieli,
Immen, jota ma ikävöin,
Jota ma illat ihaillen itken,
Jota ma muistan päivin ja öin!

Elämäni tuki, elämäni turva,
Sieluni lohdutus ainoinen!
Hänet jos saisin, elämän ma saisin —
En olis iäti murheinen...

Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin
vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti
klo 12—1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä
pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen täytyy
saada tietää jotain oikeasta suhteestani...

Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita
siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä
ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa
sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa... Kello osoitti 10 minuuttia yli 12
. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan
toista puolta katua — yksin.

Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun
kirkkaat silmänsä... ”Hyvä neiti”, taisin sanoa päästäkseni
johonkin keskusteluun, ”olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä...
vilahdukselta... mutta tavannut en teitä ole!”

— Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.

— Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään
lasioven läpi...

Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.

Niin lähdin häntä saattamaan meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja
hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä
me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää.
Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa
sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun
johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan
hellän, sääliväisen sydämmen... Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän
ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen,
jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi
viipyvänsä vain neljännestunnin... Odotin valtiatartani jossakin
tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa
välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä
ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen
ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!

Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!

Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo
kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä
oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa
kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?...
Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä...

Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi
ansaitakseni hänen hyvyyttänsä... Olisinko siis kelvollinen hänelle?
Ansaitsisinko hänet?... Hyvä Jumala...

Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan
hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni,
että hänellä on — kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen
koko nimensä... Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää.
Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä
vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin
ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän
höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa
hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin
paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. ”Elkää
sanoko mitään! voi elkää sanoko!” huudahti hän. ”Sitten puhuimme
vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut
ylioppilaslakkiansa ’pesettää’. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen
puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin
vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?”
tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa
osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin.
Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni
sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti
mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta — se
jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä
syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle
kirjoittaa...

Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi...
Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat...

Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme
juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan.
Palaa sitten Hankoon ”kylpemään päältään kesän tomut”. Itsekullakin
ovat omat polkunsa.

                                                  ⸻

Saman päivän iltana.

Ihanaa! Taas olen ollut hänen seurassaan, istunut hänen
rinnallaan ylioppilastalolla kansansivistysesitelmää kuulemassa,
(tosin en kuullut enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan) saattanut
hänet konserttiin Yliopistoon... kääntynyt palatakseni asuntooni,
mutta saanut itsekkin piletin vastaantulevalta säveltäjältä sekä
palannut konserttiin. Mahtava simfonia! Sävelten humussa ajattelin
häntä... En keksinyt missä hän istui. Kun konsertti loppui ja
seisoin holvissa, olin jälleen näkevinäni hänet ihmisjoukosta...
hänkin varmaan huomasi minut, ajatteli kai että olin tullut häntä
konsertista onkimaan saadakseni taas luotsata kotiin... piti miestä
jo hulluna tungeksijana... arvasi että olin hänen tähtensä ”pääni
palelluttanut”? Sentähden käänsinkin ”paleltuneen pääni” poispäin,
vaikka viima siihen viilsikin... ”Minä saatteleisin hänet maailman
ääriin... enkä väsyisi!”...

Silloin olin jälleen näkevinäni hänen tummat silmänsä ja hienon
hipiänsä: hän oli portaita alasmenemässä ja hänen rinnallaan oli
mieshenkilö... he näyttivät iskevän silmää keskenään ja ikäänkuin
vetävän suitaan nauruun, joka kai tarkoitti minun olemustani
(se nauru oli sanovinaan: ”katso, tuossa hän taas töllöttää se
hajamielinen magister lyricus, joka on pikeentynyt...”) Sitten he
katosivat väkijoukkoon ja minä tunsin sydämmessäni piston. Ehkä
olin nähnyt väärin? Ehkä kaikkea vain kuvittelin? Kaihomielisellä
sydämmellä läksin saattelemaan kotiaan kahta muuta tuttua neitiä,
jotka samalla tapasin... Olen väsynyt, mutta tämä päivä on minulle
ihana, jos kohta siihen liittyy levottomuutta ja tuskaa...

Seuraavana päivänä.

Pilvinen on päivä ja vettä vihmoo, tuuli lauhasti etelästä
puhaltelee. Tämä sade tekee hyvää: pian nousee viheriä nurmi ja
jäät irtaantuvat. Ah, milloinka rinnastani lähtevät jäät? Milloinka
sulanevat sydämmet yhdeksi hymyileväksi, kevätauringon loisteessa
välkehtiväksi lammeksi?

... Kuljen kaupungilla vaaleansinervässä sadeviitassani (muisto
ensimmäiseltä ulkomaaretkeltäni), se sopii minulle, sanovat
asiantuntijat, minua käännytään silloin tällöin katsomaan kadulla...
luullaan toisinaan ulkomaalaiseksi... mutta olen ylpeä siitä että
puhun suomea, juuri kun joku on ulkolaiseksi otaksumassa.

                                                  ⸻

Tänään kysyi eräs tuttava juristi kadulla, onko totta että olen
”rakastunut neiti __” ja arveli että ”pidä vain kiinni siitä
plikasta... ei se ole hullumpi”...

Sietämättä hänen neuvojaan huudahdin suutahtaen:

”Sinun kaavojesi mukaan en rupea rakastelemaan!”

Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää
ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät
suloisimmille tunteilleni!...

Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni.
Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet,
voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En
tahdo koettaakkaan.

28 . huhtikuuta p.

Onnetar soi minun taas hänet tavata! Istuimme ylioppilastalon
juhlasalissa... Silloin tuli ”ystäväni” Teuvo Tuohinen seuraamme. En
totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi hänet... Minussa
on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo
tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme
minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden
häntä saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on hänellä
oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten
niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli
kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää,
jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se
oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. Hän, saatettavamme, oli eilen illalla
ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon... ja
sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä.
”Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!” huudahti neito. ”Hän on
kirjoittanut kovin epähienosti!” Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja
neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä
tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: ”todellakin oli Tantus Kvantus
kirjoittanut kovin karkeasti!” Ihmeekseni huomasin että
ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa hänen ylitsensä:
neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa
edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa.
Ilta iltaa hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä
ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen
tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta
kohti. ”Tämä on kaunein paikka Helsingissä”, virkkoi neito, ”tämä
on runollinen paikka”. Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla
niemen nenässä, kuutamossa... syksyllä, kun ei ollut ihmisiä
liikkeessä, kun sai olla rauhassa... Hän katseli avovettä, jonka
liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita... kaikki me
ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui
kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. Hän oli Laatokan
rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa!
Hän kuvaili erästä elokuun. Kuutamossa soutivat he saaren
ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä
kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei
Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa...

Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen
ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. ”Ensi kesänä,
ensi kesänä!” arveli hän. ”Tulkaa, voi tulkaa!” kehoitin
minä. ”Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?” ”En minä
uskaltaisi — venhe kaatumaan sattuisi!” ”Vielä mitä — laskumiehet
siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin
julma että juuri te osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku
vahinko tapahtuu!” ”Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?”,
puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan
minulta. ”En”. ”Ah siellä teidän pitäisi käydä!”

Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen
arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden
kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt
ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella
ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme
joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin
osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas
on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat
ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja
naisia puuttuu... j.n.e.

29 p. huhtikuuta.

Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet
näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani,
kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa,
joita aina iltahämärissä siellä tapaa.

Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella.
Tiesin ja tunsin että hän tätä tietä kulkee. Siinä istuessani
ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen
tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5...
Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä
toimitettava... hän kulki sivuitseni — eikä minua huomannut. Hän
kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla.
Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin häntä kohtaamassa,
miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi...? Hän katosi
ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä
nähnyt, vaan kyllä hänet... Mutta hänellä oli naisseuraa, hän ei
minua huomannut... olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista
katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain —
hänen äitinsä.

”Ave, ora pro nobis!”

Ei! minä en rupea tähän päiväkirjaani enää kirjoittamaan mitään
lempiseikoistani. Herrajumala, jos joku tämän näkisi? Ikuisen pilkan
ja takanaurun osakseni saisin!

Kun iltapimeässä tulin huoneeseeni, odotti minua kirje pöydällä. Se
oli S:lta, päätoimittajalta. Hän kirjoitti että hän ”mielihyvällä
olisi painanut kauniin ja voimakkaan runon” lehteensä, mutta koska
olin pannut ehdoksi ettei se saisi tulla takasivulle, niin täytyi
hänen — hän kirjoitti — ”valitettavasti lähettää se takaisin”.
Lähetin runoni uudestaan hänelle vielä samana iltana vieden sen
postilaatikkoon ja korjasin tuhmuuteni.

Tuskin olin päässyt uneen, kun minut äkisti herätti kova
kanuunanlaukaus... oli kuin ilma ikkunani edessä olisi revennyt...
aina vähänpäästä uudistui pamahdus... kuulin kellojen helvetillistä
helinää — ja ymmärsin että nyt oli venäläisten pääsiäisyö. Kristus
oli heille noussut ylös... Ylioppilaita oli kielletty menemästä ulos
tänä yönä... Nukuin rauhattomasti.

30 p. huhtik., sunnuntai.

Noustessa sepitin pari pientä runoa: toinen aiheutui hänestä,
toinen eräästä toverista, jolta aamun lehdessä näin runon
”Kevätkukkasia”.

Iltahämärissä veivät askeleeni sinne päin. Käväsin Kaivopuiston
ravintolassa ja tarkastelin paikkoja, jotka odottivat osakuntaa
huomista vapunpäivän-viettoa varten. Löysin pitkän pöydän, jolle
oli kiinnitetty lippu kirjoituksineen: ”För österbottningar, 200
personer.” Siis tässä tulemme istumaan. Kun kovassa vesisateessa
palasin kaupunkiin, näytti minusta kuin hän olisi toista puolta
katua tullut vastaan. Kuljin surullisin mielin asuntooni. Tuntuu
niin yksinäiseltä. Ajattelen huomista päivää. Minkähänlaiseksi se
minulle muodostunee? Onnistuneeko päästä hänen viereensä siinä
suuressa joukossa? Onhan varsin luultavaa että hän joutuu toiseen
päähän pöytää, minä sorrun jonnekin kauvas, muut hakkailevat
häntä... minä näen hänet hymyilevän henkilöiden seurassa, jotka ovat
minulle vastenmieliset. — Oi kuinka kipeästi se tulee koskemaan
sydämmeeni! Vappuiltani on vaarassa muuttua salaiseksi kärsimykseksi,
ristintieksi, tulen pahalle tuulelle tovereiden seurassa... ja koko päivä
on tuntuva hukkaan menneeltä? Mutta ehkäpä kestänkin nämät
mustasukkaisuuteni puuskat, kun näin edeltäpäin varustaudun. Hei!
Menkää repaleiksi hienoimmat, hellimmät tunnelmani! Jos niin käy
kuten pelkään, koetan olla kahta iloisempi. Nauran, lasken leikkiä
tovereini kanssa, ehkä hurjastelenkin... en ole näkevinänikään
mitä hänen ympärillään tapahtuu... vaikka suuteleisivat häntä!
Juon pullon simaa, syön tippaleipää, heiluttelen keppiäni laulun
tahdissa. Repeä lempeni, painu matalaksi tunteeni punatuli, minun
täytyy kestää, minun täytyy olla mies, vaikka puukko sydämmeen
työnnettäisiin...

Härmästä poikia kymmenen,
Hurraamme pois, hurraa...

Oi! olen heikko, tunnen sen. Jos voisin, rukoilisin Jumalaa tänä yönä
satuttamaan niin että huomenna pääsen hänen kanssaan rinnakkain.
Lapsellinen rukous, mutta ”joka paljon rakastaa, sille paljon
anteeksi annetaan”. Hyvää yötä nyt, sinä ikilevoton päiväkirjani —
huomenna on vappu.

Huomenna en kirjoita päiväkirjaani sanaakaan!

Vapunpäivän jälkeisenä aamuna.

Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on
liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee
lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua
hänen rinnallaan ja olla suurimman osan päivää hänen seurassaan.
Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista
tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta
häneen rakastunut!

Ja olen nyt varma siitä että — jos kohtalo sen suo — minun on
mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella
tavalla. Huomaan, mikä olen — puhtaan, hienon naisen rinnalla.
Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut
kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa
tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta
elämää...

En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja
hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä —
kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi,
niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on
ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa...

Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen
hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on
minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni
ja lämpimään sydämmeeni.

Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista,
mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot
esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman,
hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni...
uudestasyntymiseni...

— — — — —

Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen
sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni
hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä
minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään
lahjaksi 100 markkaa...

                                                  ⸻

Kevätkirje ylioppilaskokelaalle.

Helsingistä 2 p. toukok. 1899.

Pyryharakka kulta!

Niin, tietysti ”kulta”, sillä satun olemaan tällä hetkellä niin
kultaisella tuulella.

Eilen oli meillä vapunpäivät! Ensi kertaa elämässään olivat nyt
kaikki ylioppilaat, kielistä ja mielistä huolimatta, yhdessä
viettämässä tätä kevään merkkipäivää. Aamusella marssittiin meren
rannalle, Kaivopuistoon. Oli se harvinainen näky! Jos tietäisit
kuinka pitkä on esplanaadikatu täällä Helsingissä niin voisit
tämän näyn ymmärtää, kun sanon että tuo lumivalkolakkinen joukko
ulottui päästä päähän tuon Helsingin komeimman kadun, vaikka
vähintään neljä ylioppilasta kulki rivissä. Edellä kulkivat
molemmat laulukunnat Y.L. ja Akademiska sångförening-lippuineen.
Kaivohuoneella istahdettiin pitkien pöytien ääreen ja juotiin
simaa. Väkeviä ei siellä maistettu. Minä sain paikkani meidän
kauneimpain naisylioppilaidemme seurassa. Herranterttu kuinka
ihanalta muutamat hienohelmat näyttävät valkolakki päässä!...

Me istuimme kaikki, paitsi laulajat, taivas-alla. Vähät siitä
ettei päivä paistanut ja että vettä riputteli. Alussa tosin
”stemninki” oli huono, kun saatiin odottaa kauvan simaa,
Kaivohuoneelta palattiin kaupunkiin ja täytyi erota tyttölapsista
iltaan asti. Nyt pisti meillä kolmella pohjalaisella: Pentti Flinkillä,
Antti Järviluodolla sekä allekirjoittaneella
päähän pistäytyä myös Alppilassa, jonne aina muina vappuina
oli vaellettu jo aamulla (Alppila on paljon kauniimpi ja
runollisempi paikka kuin Kaivohuone). Hyppäsimme kolmin miehin
samaan ajuriin, jonka gummipyörät äänettöminä vierivät itäistä
viertotietä. Mäntymäen ohitse ajaessamme soitettiin maammelaulua
torvilla. — Ajoimme ohitse paljastetuin päin. Siellä olivat näet
juomalakkolaiset juhlimassa.

Alppilassa istuimme juomaan kylmää punssia (avec aqva vita).
Olihan tosin ylioppilaskunta lausunut toivomuksen, jotta
oltaisiin raittiita tänä vappuna, mutta koska ilman paino oli
kova ja sää sateinen, niin se aina vaikuttaa nautinnonhalua.
Sanon sen tässä että mainio asia on olla raitis, mutta paljon
mainiompi — osata juoda, juoda nimittäin silloin kun ”henki
päälle tulee”, juoda sielunsa ja ruumiinsa virkistykseksi! Sillä
kaikki yksipuolisuus kuolettaa vähitellen ihmisen. Pane sinäkin
tämä mieleesi, rakas Pyryharakka. Joimme kolmeen Pekkaan pari
pulloa hyvää punssia ja niin pääsimme mainiolle vapputuulelle.
Tulimme avomielisiksi, lempeiksi ja samalla rohkeiksi, puhelimme
sellaista mitä ei selvillä ollessa saa sanotuksi. Kun olimme
tämän kohtuullisen viftin lopettaneet, lähdimme taas kaupunkiin,
jalkaisin, ja ylioppilastalolla käytyämme nousimme Kämppiin. Nyt
alkoivat juhlapäivällisemme, joita syötiin monessa huoneessa,
ovet välillä avoinna. Syödessä laulettiin yhteen ääneen
isänmaallisia lauluja. Reipas kuraattorimme piti puheen j.n.e.
Iltapäivällä kävin kotona puolen tuntia levähtämässä ja sitten
taas hyökkäsin uudestaan kaupungille, saattelin muutaman kiltin
tyttölapsen kotiinsa ja lähdin ylioppilastalolle. Hyvät ystävät
olivat pitäneet huolta istumapaikastani parhaassa seurassa.

Olipa pulska näky, mikä kohtasi silmää ylioppilastalolla!
”Kilometrin pituisia” pöytiä oli valmiiksi katettu monta kymmentä
ja joka-ikiseen sivu- ja lehterihuoneeseenkin. Kiittää saivat
onneaan ne, jotka omistivat sijansa itse suuressa juhlasalissa,
jossa koko ohjelma tapahtui, jossa koko klubi-iltaman loisto
enin tuli esiin. Täällä olivat näet laulukunnat, täällä kaikki
arvokkaimmat cives academici ja — cae, yliopiston opettajat,
joista useimmilla oli valkolakki päässä.

Ajatteleppas, toista tuhatta valkolakkista istumassa
kimaltelevissa riveissä, kukkia ja ruusuja rinnoissa,
valkoisten pöytien ääressä, sali koristettu kaikkien osakuntien
kunnia-lipuilla, jotka riippuivat aistikkaasti laipion rajasta.

Ja koko illan ja koko yön olivat lakit päässä eikä niitä
otettu pois muulloin kuin Maamme-laulua ja muita kansallisia
lauluja laulettaessa tai eläköötä kajahuttaessa eri puhujille tai
ilohuutoja päästeltäessä niiden sähkösanomien johdosta, joita
tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsinmaalaiset ylioppilaat olivat
lähettäneet tähän vapunjuhlaamme, lausuen myötätuntoisuutensa
maamme nykyisessä asiassa ja asemassa.

Oli se kaunista katseltavaa, oli siinä nuoruutta ja voimaa.
Olisitpa kuullut miten esim. porilaistenmarssia päästeltiin.
Kun tuhat paria jalkoja yhtäaikaa laulun tahdissa iskee lattiaa
ja kun säestykseksi nuot kilometrin pituiset pöydät laseineen
pannaan heläjämään, niin on vaikutus niin tärisyttävä että jos
semmoista Bobrikoffin edessä esitettäisiin, luulisi viimeisenkin
p—n hänestä huudolla lähtevän ulos ja jumalaisen innostuksen
hänetkin täyttävän!...

Minä olin onnellinen tänä vappu-iltana, sillä sainpa istua
suloisen impilapsen vieressä, jonka pehmeillä kiharoilla
lyyrylakki hohtaa kuni hopeainen jäkälä hymyilevien sammalten
keskellä. Minusta tuntui kuin nyt vasta minäkin olisin ollut
nuori ja ymmärtänyt nuoruuden arvon ja minusta oli kuin
minullekin, syksyn kolkon kuutamopojalle, elämän kevätaurinko
olisi säteitään näyttänyt ja kuin minäkin olisin saanut oikeuden
elää, minä — kuollut sielu. Ja minusta tuntui että minäkin
vielä voisin muuttua ja tulla hyväksi, erinomaisen hyväksi, jos
minun sieluni toivot täyttyisivät — jos saisin olla suloisten
henkilöjen seurassa enkä tarvitsisi nähdä pahuutta, kurjuutta,
likaisuutta.

Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä — ja minustakin
tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen
kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta — ja
minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja
luonnollisuutta — ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä
että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää...

Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun,
minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan
ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja
ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin — minä rakastan valkoista
ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja
laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas
sydämmeni! — Sinä yksin sen voit tehdä! — —

Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin —
ehkä meren rannalle... niissä näkyi istuvan hennosti uupunut
nuori nainen ja eräs mieshenkilö. ”Minusta tuntuu kuin meistä
voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme”
sanoi se saattelija. ”Niin minäkin luulen” taisi se hennosti
väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja
sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi
kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi...

Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on
lempi... ”Hullusti rakastunut!” huudahdat sinä, siukkuseni.
Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa
etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta
toivottavasti — viime kerta.

Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä
tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille
ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et
vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle
tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele.
Se on hyvä nimi!...

Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se
on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25 vuotista
olemassa-olo-juhlaani.

Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön
perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana päivänä
katuu...

Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään
pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.

Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet
saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p. kesäkuutahan
näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat
ja keltanokat.

Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua
odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan
vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai
saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten
ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte,
ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin
mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä,
mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme.
Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä
ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään.
Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa.
Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän
etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja
koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle,
jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä
matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston.
Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten
muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä
saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua
”spirituksesta”.

Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät
kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne
tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen
sanon että koetan hyväksesi parastani. Tiedätkö mikä sinua
odottaa kotiin tultuasi? Ynnä minua? — Kansansivistystyö!!!
Olen ilmoittanut pakosta sinutkin päätoimikunnalle. Jokaisen
ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla
sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä
kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin,
neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa — se on tekevä hyvää sinun
”aristokratiiallesi” ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä,
jos ei muuta... Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri
koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun
täytyy sellainen tilata itsellesi.

Terveeksi nyt.

Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora
et labora.

Frater.

4 p. toukokuuta. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden
ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt
itseäni kirjoittamasta hänelle kirjettä, jota sydämmeni vaatii.
Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: ”ole varovainen, odota
vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa —
ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!” Olen koettanut
viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen
syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin
yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle?
Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!

Miks salaan mä sanat sydämmen,
jotka hänelle lausua voisin?
Joilla onneni päivyen ikuisen
ehkä itselle iloksi loisin?

Ne polttavat tässä mun povellain,
ne huokuvat huulillani —
Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain
ja kiusaan mun tuntehiani!

Oi miksikä hävetä hyvyyttään,
jonka toiselle vain voi antaa?
Ah miksikä lisätä kärsimystään
ja yhä vain kaihoa kantaa?

Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä
johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En
voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on
— järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä
sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen
oikean...

Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu
rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa...

Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos
hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise
itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani
ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen
luonnollisesti, jos tunnustan.

Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt,
saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää
rajattoman ikäväni ja ihastukseni!

                                                  ⸻

... Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa
olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen
palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. ”Sinä olet rakkaudesta
kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!” nauravat he. ”Tai osta hanuri
ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa
koetellut?”

Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet
näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet
seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän
oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu,
käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin
nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta
juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin
toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli
pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi
taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo
hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa
ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen
täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi
vihdoinkin yksikseen tulemaan.

Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista
käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään
juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella
sekä harmitti että hävetti...

Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen
likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen
kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja
syntyi: huomasin olevani suuri hölmö... En saanut sitä kysytyksi mitä
varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä:
nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.

— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito
sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.

— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät
tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.

— — Te olette hassu! — huudahti hän.

Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän...

Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme
— hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi
seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.

Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat
lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut
tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin
alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? ”Ehkä olenkin hänelle
sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen
vastalempeään?”

Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!...

5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa
itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin
näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki
hän nyt eri tietä kotoaan... Olen joutunut ikävään asemaan: —
hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi
omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).

... Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä
on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina
on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei
kuolemakseenkaan tiedä... Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut
johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani
hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen
että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: ”mitä se
tekee? — mihinkä on kiire!” Kolmannella ja neljännellä luokalla
sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja
häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa...

                                                  ⸻

Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan
vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme
takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi
allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon.
Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen
kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka
pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku,
kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä
sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin... Kirurgilla käynti:
muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa.
Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä,
mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja
kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki
tovereitaan auttaa. ”Auttaa?” Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja
kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.

— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. ”Vai elämää, tämäkö
on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua
noihin viheliäisiin vekseleihin?”

Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.

Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän
lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan
puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa
lienee minua aina pidetty ”huonona toverina”...

6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan,
jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja
sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on
syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai
kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä..., syöttäisin appelsiineja
ja juottaisin viiniä?... Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli
päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, —
ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän
minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä
etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut
ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja
jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä
koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa
tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa
liikkuu...

Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä
Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta ”debyteerasi”.

Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa
valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista
päästyä poikkesimme Kappeliin ”suklaata juomaan”. Kun sitten piti
lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja
päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa.
Syöksyimme kaikki ”Kleihneen”, kaksi naisylioppilasta tilattiin
telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat,
esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin
puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli
sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta:
ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin.
Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät
rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka
rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi
ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana
tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen
serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan
asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta ”menee
ohi”. Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot.
Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia
elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas
toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: ”Semmoinen mies, joka antaa
onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle
elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on”, väitti tämä
kolmas, ”jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!” Keskustelu oli
todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani
häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta
sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä
vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein
loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin
tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta
vuotamaan: ”en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi”.
Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä,
Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen
kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme
kaikki neitoset koteihinsa.

(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).

7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan
Oksasen runon mukaan:

Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin...

Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua
yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan.
Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne
että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos
ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja
tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni...

                                                  ⸻

Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma.
Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta
tuntui että meidät ”huomattiin”. Siellä oli paljon tuulottelijoita
Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti
näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen.
Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan.
Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla.
Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului
metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta —
kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me
olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä
levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti
mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari
istui rotkon toisella puolella. ”Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!”
huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua,
jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa
paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen,
posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa
hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta.
Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko
kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka
häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan
hiiskunut...

8 p, toukok. — On sentään suloista että on oikeus kantaa
valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun
aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen
tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!... Kun ei ole mitään
pakottavaa työtä... koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani...
kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin
voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä... Reinin vihreille
rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville... Naiset leijuvat jo
keveissä kesäpuvuissaan... torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen
avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta...
Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja.
Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa
ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä
vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin
ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat
päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on
kevättä sentään pääkaupungissakin!...

10 p. toukok. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa
ihanaa aikaa.

Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole
kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää
onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän...

Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä
päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun
sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani
Juhani Ahon uuden teoksen ”Katajainen kansani”. Saan tällätavoin
tehdyksi kolme tärkeää asiaa: primo: hengitän raitista ilmaa
keuhkoihini! secundo: luen uusinta kirjallisuutta; tertio:
varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?... Entä nämät hempeät
illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma
on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät
peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon
rusko... hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan
kaupungin... Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista
tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä
kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne?
Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin
perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä...

Nuori mies on kaikkialle tervetullut!

Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan...

Samana päivänä: Tapasin hänet. Hän on nyt minua kohtaan
kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi
tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota
hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua
kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin
paljon muuta lukemista... ja saapihan hän sen itse kirjastosta,
jos haluaa. ”Kuten suvaitsette” soperran minä kohteliaasti, mutta
sydämmessä tunnen kovaa kipua.

Illalla: Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää
kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. Hän oli myös siellä ja me
tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä
minusta.

— Tunnetteko Hamsunia, neiti?

— Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa — se mies on kärsinyt
paljon.

Mitähän hän tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?

— En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa
höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä
sivistymättömyys.

— Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.

— Ymmärsinpä tietenkin... olenhan lukenut norjaa.

— Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua
sattui nukuttamaan ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata...
Tuntui terävältä mieheltä!

Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet
Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin
kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni
runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada
tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin...

11 p. toukok helatorstai.. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin
ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan
takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v... Kieltävä vastaus.
Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy
tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista
blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.

I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan
oikein laulanut yksinäisestä mielestä.

12 p. toukok. — Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta
hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen
tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan
auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden
osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja
varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä,
tuleeko tänne enää tuloakaan.

Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on
paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko
”sijaiseksi”? — kauheaa!...

Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt
sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa.
Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä...

Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan,
saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja
tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla
enää toivoa vastarakkautta?...

13 p. toukok. Yö... Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta,
jossa olen viipynyt koko siten laiminlyöden yhden
yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä...

Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren
kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia
purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa,
tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat...
paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa...

Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys...
Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja,
kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä,
myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine —
niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä
hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.

Siellä oli ”höga berg och djupa dalar”. Siellä oli syvä laakso, jossa
lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.

Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja...

14 p. sunnuntai. Iltayö... Tulen M M:n konsertista. Olen
väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta — elämän haluni
on taas sairas... olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni
tänäpäivänä... huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani
tuttaviin.

Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni häneen.
Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten häneen vakavammin
voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän
hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään...
Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi,
että olen tunneihminen?

Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet
käydä tiedustamassa ”siellä”, saanko asuntoa. On nimittäin aikomus
asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut
meren saarilla...

Häntä en ole nähnyt moneen päivään.

                                                  ⸻

15 . toukokuuta p.

Yöllä klo 1/2 1...

Yö tumma, kaunis, toukokuun
Ja meri tyyni niin!
Me hiljaa soutain soljuttiin
Venheessä kaupunkiin.

Ol’ ilta ollut ihana,
Nyt nousi öinen kuu...
Oi moisen hetken helmassa
Maailma unhoittuu!

Ol’ yöhyt täynnä tunnelmaa
Ja laulun hyminää...
Ma haudoin yhtä unelmaa
Ja yhtä elämää.

Se vieno istui vierelläin,
Ma hälle kuiskailin,
Mut kylmäks, kylmäks hänet näin
Ja salaa huokasin.

Yö tumma, tyyni, keväinen,
Sä tuutu tunnelmain...
Liet muille muisto riemujen,
Mut mulle — tuskan vain!

Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän
laulun varaan...

16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen
tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään...
Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi,
jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni
valossa... minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen
tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole
mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan
toimintaan... tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota
povellani kantelen... en huuda, olen tyyni...

Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä
elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät
minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea...

Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla
pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen.
Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.

Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista
hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa
sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää,
jotakin suurempaa, korkeampaa...

Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos
tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa
voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa
lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä?
Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta,
parhainta, puhtainta ja jalointa?...

17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi.
Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa
ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan
voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja...
Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen
pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: ”sinä raukka, jolla ei teoreettisia
tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan”.

Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin.
Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin
paheksuvan katseen ja muistan että minut vain ”armosta” päästettiin
läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan
publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa
Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje
poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te
olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan
muita runoilijoita?]

Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka
siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.

Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin
kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain
uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta...
ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään
kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä
johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin
naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja
mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?

Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan,
hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä
apurahaa himoitsette? te, joka... muistatteko miten tutkinto meni? ja
muistatteko että jotain lupasittekin?...

                                                  ⸻

Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5 iltapäivällä
on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut
jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon.
Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos... Saanhan nähdä meren
loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden
puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä,
Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä
merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne
kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena,
ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut
vastarakkautta.

Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani.
Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä
saaressa...

Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.

18 p. toukokuuta. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä
salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja
suruissa! Nyt upotan sinut — sukkien sekaan ja lähetän sinut
kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani
huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. — Jää hyvästi
Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta
tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä
täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää,
mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua
omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi
ja lemmenhölmöksi — siitä että minä olen ollut lemmensairas ja
lemmenhölmö...

Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden
nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla
taivasta meidän molempien puolesta...

                                                  ⸻

1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla...

’Hyvä Neiti.

Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä
omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta...

Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän
silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden
Teidän puheistanne. ”Hänellä on jalo ja hellä sydän”, sanoin
itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. ”Hänessä on
se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on
hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti
hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri
sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi.”

”Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja”...

”Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa”...

”Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista”...

”Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta...

”Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen...

”Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa”.

”Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää”...

”Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen”...

”Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä
ehkä hyvin hyvät ystävät!” — muistatteko näitä sanojani,
kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä
vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: ”niin”... Ne eivät olleet
kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut
palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me
nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita,
jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme
kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?

Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta
niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin
myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain
hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni
leikkikaluna.

Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin
kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka
kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta
se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki
tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä
lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne
näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on
kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!

Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta
tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin
vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että
minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta
tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!

Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin
Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: ”saisinko ruveta
kirjevaihtoon?”

Mutta — ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne
pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan
sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja
suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada
itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla
Teitä rakastan enemmän kuin muita.

Mutta! — minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi
matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville
hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia
aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät
nähdä?

Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta
mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: — Teidät oli
toinen valloittanut!...

Luin sen sanomalehdestä.

Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas
peittyi murheen mustiin pilviin.

”Myöhäistä! myöhäistä!” huusi ääni sielussani.

Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu...
hiljaiset unelmani usvana haihtuneet... Minun toivoni ja
pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt,
särjetty!...

”Myöhäistä! myöhäistä!”

Jääkää hyvästi.

A.A.

P.S.

Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane
pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja
sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.

Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin
näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se,
jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne
tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä
väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa.
Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät
ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen
ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta
erämaan korvessa kasvaa.’