MUODONVAIHDOKSIA
1.
Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari
kuunnellen ulkoilmakonserttia.
He ovat häämatkalla.
Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä
istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun
puutarhan ihmisvilinää allaan.
— Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee
juuri. Noiden tummien puiden takaa...
— Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!
— Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?
Mies katsoo ohjelmaan.
— Jonkun ranskalaisen säveltäjän ”Kuolemantanssia”...
— Miten kaunista!
— Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi
koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen
ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!
— Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille
noille tuhansille tuolla...
— Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn
joka maailmankaupunkiin...
— Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.
— Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.
— Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua
vieraita.
— Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella,
jossa tietysti asumme matkan varrella.
— Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla
ulkomaillakin, ja lakeija...
— Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.
Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät
säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu
maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.
2.
Uusi kesä.
Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On
kesän kuumin ja kuollein aika.
He katselevat puhumattomina eteensä.
— Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään
voi olla ihmeen kaunista!
Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.
— Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!
— En jaksa.
— Etkö voi hyvin, Leila?
— En.
— Mikä sinua vaivaa?
— Minua vaivaa kaikki.
— Minäkin?
— Niin, ja etupäässä juuri sinä!
— Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.
— Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen
sinulle tuhat kertaa.
— Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.
— Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat.
Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.
— Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?
— Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut,
kävelet, ajattelet, tunnet...
— Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa...
Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.
— Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan
kerrassaan sietämättömäksi.
— Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?
— Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään
voi!
Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen
käteensä.
— Älä kiusaa minua!
— Minä en ymmärrä sinua...
— Et, et milloinkaan.
— Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun
ymmärtävän sinut aina... Tämä on hirveää.
— Tämä on hirveää.
— Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa
nykyään?
— Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!
— Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä
sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme
täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.
— Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet
sitä aina ulkoapäin!
— Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa
tylstyy.
— Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt
taiteilijan arvoista!
— Mistä ne rahat muuten tulisivat!
— Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa
mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut
naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja
ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin
mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin
Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi
enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on
poissa!
— Ja sekin on minun syyni!
— Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!
Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan
toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran
erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?
3.
Kevät-ilta.
Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen
kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.
Mies koputtaa ovelle.
Ei vastausta.
Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.
— Avaa!
— No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!
— Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!
Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti
ranteeseen.
— Missä olet ollut?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!
— Mistä!
— Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi,
joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi
minä sitä tekisin?
— Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.
— Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä
olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää
ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla
oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni
itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä
saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait
minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti,
tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki
uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe
sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi
laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia
ihailijoita...
— Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan
rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan...
— Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä
olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää
mitään tekemistä sen kanssa.
— Sinä olet vieroittanut minut siitä.
— Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä
tahdot...
— Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani...
— Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.
— Ja minä vihaan sinua.
— Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä
ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää
pitkiin aikoihin...
— Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!
— Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka
elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni
sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!
Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti
sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta
nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen
koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi
hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys...
Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko... Katumus. Tästä lähin on hän
oleva uusi ihminen.
Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee
anteeksi...
4.
Talvi-yö.
Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.
”Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta,
kohta...”
Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee
vastaan eteiseen.
— Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna
minun olla rauhassa!
— Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?
— Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä
saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!
— Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja
minulla... Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin
rääkätä omaa lastasi.
— Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni...
— Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!
— Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!
— Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas...
— Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen
todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet
ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja
yht’aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot
puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani
kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin,
mutta voisi olla paha toisinkin...
— Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti.
Millä tulemme toimeen huomennakin!
— Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve
ihminen, hanki itsellesi tointa.
— Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään,
välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!
— Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja
halveksimaan lapsi!
Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle.
Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa...
Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.
”Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa
sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja
halveksinnan lapsi, että hän saattoi...”