18.

Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki,
räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen
otsallaan ja suupielet värähtelevät...

Hän elää omissa näyissään:

Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset,
riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat
menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat
palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen,
jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene
ratkaisemaan.

Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen
verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat...

Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän
siimeksestä?

Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman — siellä on työssä
kymmenkunnan miestä.

Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan — hän,
joka rakentaa Metsäherralaa.

Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä
puunuijilla että rautamoukareilla.

Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän
lävitse.

— Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen
tyttö.

— Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin
että maisema kumahtelee.

On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on
aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus
on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia
kaljuja...

Ja punainen lippu liehuu katolla — — — — —

Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät
ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan
ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena
kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa,
jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä
kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.

— Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla
äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa
vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan
vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään
pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa
hän taas ylös ilmaan:

— Härman Tapio, astukaa alas — koreasti! Ylhäältä kuuluu outo
naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa
harjahirttä paikoilleen.

— Tulkaa... perkunas... alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään
poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!

— Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka
talo saadaan valmiiksi...

— Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille,
joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen
ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten
kasvoja... Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän
näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy
ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään
tasalla.

”Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!”

Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien
virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva
varoitushuuto:

— Vosmestari, väistäkää!

Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta
samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu
silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.

Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on
rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.

Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa
säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina
kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:

— Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi,
kun Pärkiltä pään särki? —

Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena
hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä,
kapuaa kiireesti ylös...

Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.

Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä
vaikenevat... Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:

— Henki meni.