Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PORO-KIRJA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.

SISÄLLYS:

Porourheilijan juhlapuhe.
”Hihhei taas!”
Miten porolla ajetaan?
”Juokse porosein!”
Suomen poroalue.
”Voisikko ajatella että etelässäkin...?”
Poro-pakinaa.
Pororetki Vienan Karjalaan.
Vapunpäivä korvessa.
Talviretki Näljängälle.
Hangella.
”Karavaani Karjalaan”.
Porourheilun ylistys.
Poropäivät.
Liite:
Poromiehen taskusanakirjasta.
Peura ja pulkka (porojuhlaruno).

Huolimatta siitä valitettavasta tosiasiasta etten ole käynyt
Lapinmaassa — poroelämän valtakukkuloilla — rohkenen julkaista
tämän vaatimattoman kokoelman itäpohjalaisia sanomalehtipätkiäni ja
pororetkimuistelmiani etupäässä tyydyttääkseni sekä kotiseudullani
että muuallakin maassamme äsken herännyttä uteliaisuutta porourheilun
suhteen. Samalla pyydän anteeksi herroilta lappalaisilta etten
tällä omalla kirjallani voi tyydyttää heidän vaatimuksiaan ja
toivon siis hartaasti että juuri sieltä, Lapista, näistäpuolin on
ilmestyvä loistokirja, joka koko laajuudessaan kuvailee meidän maamme
poro-oloja, joista mielestäni aivan liian vähän kirjoitetaan.

Suomussalmi, Leppikanta, helmikuulla v. 1913.

Ilmari Kianto.

Poro-urheilijan juhlapuhe.

Kun me, poroilla ajelijat, ajattelemme asemaamme suurmailman taustaa
vasten katsoen, niin tuntuu yhtähaavaa sekä ihmeelliseltä että
luonnolliselta että meidän osaksemme kulkuneuvojen kirjavassa
jonossa on sattunut niin ansiokas veturi kuin on tämä Pohjolan peura,
jonka koko olemassaolo sivistyneissä piireissä leimataan enemmän tai
vähemmän tarunomaiseksi, satujen usmaan sekautuvaksi.

Meille, Perä-Pohjan lapsille, on metsän peura se satu, joka on
toteutunut; meille ei ”hiiden hirven hippominen” ole pelkkää kullan
vipajavaa sumua: me ymmärrämme elävässä käytännössä kalevalaisen
Jouko Seikkailijan kerskauksen:

Pohjola porolla kynti,
Taka-Lappi tarvahalla!

Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kulkuneuvojen kirjava sarja! Arabian
ja Afrikan kuumilla hiekka-aavikoilla vaeltaa karavaani ratsastaen
sillä eläimellä, joka kantaa nimeä: ”erämaan laiva”. Se on kameeli,
verraton kuuman vyöhykkeen kuormajuhta, kautta historian tunnettu.
Sen maan asujamista tuntuu ihan luonnolliselta että Jumala on luonut
kameelin ihmisen auttajaksi yli polttavien arojen.

Indian aarniometsissä astua töpöstelee hirmuisen kookas eläin,
kokonainen torni seljässään, torni, jossa istuu ihmisiä. Se on sen
seudun matkajuhta — elefantti eli norsu.

Palestiinan heleäkukkaisissa laaksoissa, Syyrian palmupuiden
siimeksessä ja yleensä niinsanotuilla Itäisillä mailla kohtaa
meidät taas pienenläntä matkajuhta, ihmisen nöyrä palvelija, joka
sekä seljässään kantaa että perässään vetää kokoonsa nähden suuria
kuormia. Sitä kotieläintä sanotaan aasiksi ja sekarotuisena
muuliksi.

Ameriikan äärettömillä ruohotasangoilla ponnisteleiksen ajoneuvojen
edessä meille jo hiukan tutunomainen väkevä juhtahärkä (Jak-härkä)
tai puhveli-härkä.

Mailman pohjoisin kansa, eskimot, vuorostaan kiidättelevät pitkin
Grönlannin ikuisia jääkenttiä sangen pienillä elukoilla, joita
valjastetaan koko parvi kelkkojen eteen — ne ovat koiria,
suttensukuisia, kesytettyjä koiria.

Se mailman osa, jonka liepeelle kohtalo meidät on pannut elämään,
ajaa, kuten tiedämme, enimmäkseen hevosella.

Onpa sellaisiakin maita kuten Jaappani, jossa ihminen ajoneuvojensa
eteen valjastaa toisen ihmisen, jolla on vahvat konkarin koivet ja
joka juoksee kuin strutsi pitkin kujia ja katuja. Sitäkin pidetään
luonnollisena!

(Kuka takaa ettei jossakin maan sopukassa ajeta kissalla, jolla on
”seitsemän peninkulman saappaat”?)

Paitsi kaikkia näitä hyviä Jumalan luomia vetureita on liikehimoinen
ihmiskunta keksinyt itseliikkuvan konekarjan, joka sen tahtoa
tottelee. Junat, sähkövaunut, polkupyörät, moottorit, automobiilit,
laivat — nuo kaikenlaiset vesiperhoset, virtahevot ja merihirviöt —
siunatuksi lopuksi lentokoneet ja ilmalaivat!

Kaikki ovat juhtia, joilla junnataan ympäri mailmaa.

Mutta meillä on vain poromme! Ja me tyydymme poroomme ja kiitämme
Luojaa tästä yhdestä ainoasta laitoksesta.

Se on meidän harmaja hevosemme, meidän ”islantilainen ponimme”;
se on meidän ”dromedaarimme” ja ”norsumme” aarniometsissä ja
lumilakeuksilla; se on meidän automobiilimme tunturituiskuissa; se on
meidän ”puhvelimme” kinoksia puhkaistessa ja ”Grönlanti-hurttamme”;
se on meidän lentokoneemme — sillä sillä me lennämme halki
ilmojen, poikki vaarojen ja ylitse paukkuvien jääkenttien. Kuka
kokenut porourheilija ei tietäisi, kuinka poro lentää?

Kun sen kaikki koivet ovat niin kiihkeässä toiminnassa että ajajan
silmä lumipilven läpi tuskin erottaa kavioiden maassa käyntiä — niin
moista vinhaa vauhtia jo voipi verrata lentämiseen, joka on melkein
yhtä huimaavaa kuin ilmojen korkeuksissa liitäminen biplaanilla tai
monoplaanilla!

Totta tosiaan:

Me, porourheilijat, tiedämme, miksi me ylistämme poroa.

Ensiksi: siksi kai että porolla ennenkaikkea pääsee!

Toiseksi: siksi kai että sillä ajaminen on sellaista uhkarohkeaa
seikkailurikasta, joka vaikuttaa viehättävästi ihmisen hermostoon.

Kolmanneksi: siksi kai että poro koko olemukseltaan on vastakohta
muille kotieläimille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä,
kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkkyytensä suhteen.

Ja neljänneksi: siksi että poron hoitaminen, verrattuna kaikkien
muiden ajokkaiden vaalintaan, on niin helppoa ja yksinkertaista:
poroa kun ei koskaan tarvitse juottaa, ei koskaan harjata tai
puhdistaa, ei koskaan kengittää, ei koskaan loimella peittää, ei
koskaan suojata talliin. Jos sen päästää irti metsään ja jos se on
kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse
edes syöttää.

Näihin ominaisuuksiinsa katsoen on poro todella ihanteellinen
ajoeläin.

Vikoja sillä silti on silläkin, täydellinen se ei ole sekään, mutta
sen pienet viat me annamme Pohjolan suurelle luojalle — anteeksi.

Tuhatverroin ennemmin ajamme petralla kuin aasintammalla!
Kolminkerroin mieluummin istuudumme kipperään poronpulkkaan kuin
kyytihevosen pitkään reslaan!

Ja kuinka ihmeellistä tosiaan: ken kerran on istunut poronpulkkaan
Pohjolassa — kun kuun sirppi pakkasessa heläjää ja Kalevan miekka
välkkyy pään päällä tai aurinko kultaisena tikarina pistää aamu-usvan
läpi — hän istuu toisenkin kerran, henkensä uhallakin hän istuu!
Ja ken kolme vuotta lie urheillut porolla, vaikkapa olisi kolme
kylkiluuta katkaissut, hän tahtoo urheilla kolmekymmentä vuotta — ja
jos kohtalo hänet siirtää etelään, niin porourheilua hän verisesti
kaipaa.

Revontulten salaperäinen roihunta Pohjan vilutaivaalla! — kuinka
satumaisesti sointuukaan tuollainen luonto porolla ajeluun!
Siellä ylhäällä, kaukana ja korkealla, leiskahtelee, loimahtelee,
lentää, laukkaa, kieppuu ja puskee — siellä on myös ikäänkuin
käkkyräsarvipäitä tuulenhalkaisijoineen ja veräjänpieliin
räiskähteleviä pulkkia — Lapin muinaiset seitajumalat hurjastelevat
peuroilla ja antavat meille salaisia merkkejä...

Mitä kaikkea mielikuvitus keksiikään porolla ajellessa! Sen tuhansia
tunnelmia ei ole helppo kertoa — ne voi vain kokea.

Milloin hiljainen riemu täyttää sydämemme, milloin aavistamaton
alakuloisuus verhoaa mielemme, milloin hurja, elämän repäisevä ilo ja
saavutuksen toivo syöksähtää sieluumme — kun ajamme porolla.

Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset
tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea
jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. — Siinä on
jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa,
näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä
tyystin maalata osaa!

Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden
kouristava ikävä — kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu
poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen
pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee
niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen
ihmiseen.

Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä — me
sanomme jo Helsinkiä eteläksi — niin käypä meistä uho, jonka
eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta —
Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin,
eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä
ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme, mistä olemme kotoisin,
mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut!
Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen
ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka
olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava
että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen
tunsivatkin porolla-ajon — meidän porourheilumme on nuori. Mihin
suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä
huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: — meillä, valveutuvan
Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena
joku sisäinen vaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen,
joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka
soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme
ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi,
punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon
punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.

Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan
taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi
syntymämaalle.

Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat
kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun — siellä
oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä:
jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi
tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle,
jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus ”Pohjola porolla
kynti” muuttuisi todeksi!!

Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa
ajaessanne arvioimaan aatepohjaisia asioita — silloin pororetkemme
kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti
virkistäviksi.

Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä
ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa
— meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän
punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat
kavioitaan kahisuttavat porot.

Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset
eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.

(1912.)

"Hihhei taas!"

Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen... Porohärkä
tuotu eilen paliskunnan laitumelta — nyt tekee mieli lähteä
ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat,
rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja
ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla
maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot
kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin
pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää
ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman
parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen,
lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa...

Mutta porossa on vielä metsänhenki — se kauhistuu kiliseviä kelloja,
pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on
kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä
tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn,
tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri
ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin
nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro
puskee ja potkii... Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy,
päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron
tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii
valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä
puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee...

Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen.
Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä
tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset
valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan
riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta
että nyt jos milloin on oltava varuillaan — nurkat, puut,
portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän
aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta
nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla
hurjaan laukkaan ja — poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan
istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena
ajatellen: ”hihhei taas!”

Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen
alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan
pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä
paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa
satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla
hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi
lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen
kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen... Kuuluu
aikamoinen rymähdys — kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies
seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa
avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä,
kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen,
jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta
suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta,
kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta
äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia
silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen
pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään
kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin
pituinen kaistale irti lohjenneena:

”Yksi oli venhe veikkoutta,
Yksi allas armautta!”

Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita
pulkkaan ja — kiroaa pyhän pihlajan: ”Sinä maantieryöväri, sinä
murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan
pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen
on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin
sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan
opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan
ja huutaa pihan täydeltä: ’jos minulla nyt olisi revolveri, niin
ampuisin tuon elukan!’ Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin
sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt.
Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut,
vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä
paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei
pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä
raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!”

— — —

Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon
näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro,
ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän
keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa
ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti
riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria,
eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. ”Hiisikö sen korjaa?” ”Vähät
silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?...”

                                                  ⸻

Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran
kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee.
Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä
jollekkin... Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse,
jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta
kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento,
kasakka-ukko, ja tokasee:

— Lupasiko se rouvvasti?... Antakoahan ku-m minnäi sävväytän!

— Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää
pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja
tuomitsee haloiksi.

Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan
lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden
aina pimeään asti. ”Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!”
ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän
tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: ”Viel’
uusi kaikki muuttaa voi!”

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti
ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää.
Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua
naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja
kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa.
Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen,
huutelee korjatun pulkkansa perästä: ”hihhei taas!” Korkeat
kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin
jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat
ajajan jälkeen: ”ant’ mennä vaan, ant’ mennä vaan!”

Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän
saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi
poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.

                                                  ⸻

— Häh?

— Että minä sain eilen tulikoetuksen...

— Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin
siintävää järven selkää.

He ajaa porhaltavat kauvas ”Juurikkarannalle”, nousevat sieltä kautta
kummankin ”Kettulan” ajaa helskytellen läpi rämekorven ylös korkealle
”Kylänmäelle” ja painuvat kovaa vauhtia ”Alajärven” kylää kohti.
Mutta sitten ajavat he harhaan lumiselle halkotielle ja poikkeavat
huppuroiden ja kaahlaillen alas ”Oraviselälle”. Järvi on pahasti
vesillä, porojen kaviot roiskuttavat hyhmää ja pulkkien pohjat —
jäätyvät. Mutta porot vain juoksentelevat, usein rinnatusten ja
tuontuostakin intoutuen puskeksimaan toisiaan sulasta rakkaudesta.

— On se tämä porolla-ajo sentään ihanaa!

— On. Eivät aavista helsinkiläiset...

Villejä, apposen asumattomia rantamia ja soreita saarisalmia he
ajelevat neljännesmääriä, etsien turhaan hevostietä erämaassa, ja
kummalliset, syvät vaot, kuni metsähiiden kynnökset, jäävät jälkiin
silmänsiintämiin. Vihdoin lähtevät he umpimähkää pulkkailemaan poikki
kannaksen, jonka tuntevat kahden tutun järven väliseksi, ja ajelevat
syvässä lumessa läpi huurteisen metsän. Huotari usein kaahlailee,
vaan toinen mies ajelee rentonaan, pulkassa istuen. Hän nauttii,
nauttii sanomattomasti pitkän kamarityön jälkeen. Samapa se, vaikka
ajellaankin vähän eksyksissä — täällä ne hermot paranee ja sydänviat
virpoutuu...

Tietysti porot jo ovat alkaneet uupua moisessa kelissä. Mutta
he pääsevät mökkiin, johon ovat aikoneetkin, kaapivat pulkkiaan
puukoillaan, murkinoivat ”Mikkolan” emännän ohrarieskaa ja
kokkelimaitoa, hyvittelevät porojaan jäkälillä ja ennenkaikkea —
sulattelevat partojaan, joissa riippuu varmaankin parin kilon jäät ja
lapinlasihelmet. Puhtain omintunnoin — aivankuin olisivat tärkeätkin
asiat toimittaneet — lähtevät he paluumatkalle.

Vie sun seitsemän seppää, kuinka taas ajetaan, kun kovalle tielle
päästään! Taivas ja maa vilajaa ja salotaipaleet luiskahtavat
nopeasti kuin pitkäisen leimaukset Sinain vuoristossa. Hurjasti
ajaa Huotari, nälkämaan ketterin toreadoor, härkätaistelija, joka
talvittain taivaltelee porollaan satasen peninkulmaa, mutta eipä
jää jälkeen toisenkaan ajajan ”Pyrstötähti”, vaan tuontuostakin se
karkaa takaapäin Huotarin pulkkaan ja kuopii peloittavasti hänen
partaansa aivankuin se olisi kuusen naavaa. Karjahteleepa kaveri
talojen peltoloilla, kun härkänsä markkinahoijakkaa hälle liiaksi
esittelee, mutta oitis ovat väylät taas seposelvät, ja näreviitat
järven ulapalla vilisevät ajajien silmissä kuin aidanseipäät.
Vihdoin häämöttää kirkon tötterö illan hämyssä ja, pimeyden valtojen
laskeutuessa alas yksitotisille erämaisemille, saapuvat urheilijat
iloisesti huohottelevine poroineen takaisin kotiveräjille. Vähät
siitä että se kuuma kiuvassauna juuri sillä aikaa on — palanut ja
kotoisen kylyn nautinto jääpi huomiseen. Se on sentään pääasia että
porourheilu jälleen on saatu alulle ja että mäkirinnoissa kelpaa
huikaista: ”hihhei taas!”

Miten porolla ajetaan?

(Aakkoset.)

Ennenkuin ajoon lähdetään, pidetään ajohihna löysällä vasemmalla
puolen poron ruumista. Ajohihnasta kiinnipidetään tiukasti ainoastaan
oikealla kädellä. Sääntönä on ettei hihnaa saa koskaan hellittää,
muuten poro karkaa ja ajaja jääpi avuttomana tanterelle. Poroajoon
lähtijän täytyy olla valmis silmänräpäyksessä heittäytymään pulkkaan,
vaikka joutuisikin siihen nurinniskoin. Sillä poro on kuin elohopea,
joka ei hevillä odota, jos kerran luulee lähtömerkin saaneensa tai
jos näkee muita ajokkaita jo menossa. Kun ajoon juuri lähdetään,
heitetään ajohihna voimakkaasti vasemmalta oikealle yli selän,
jolloin poro silmänräpäyksessä lähtee liikkeelle, olkoon pulkka
tai ahkio miten päin tahansa. (Lapissa kuulutaan hihnaa paikoin
hoidettavan eri tavalla kuin meillä — selkävyön vasemmassa puolessa
on koukku, jonka varassa hihna juoksee.) Kun tahdotaan pysähtyä
kesken rientoa, heitetään hihna päinvastaiseen suuntaan, siis
oikealta vasemmalle alas, jolloin poro tavallisesti äkkiä pysähtyy.
Poroa ohjataan vain mainitulla yhdellä hihnalla. Voisi luulla että
poro loikkii minne tahansa tottelematta ja älyämättä mihin mennä.
Se on kuitenkin ajajan vallassa varsinkin vasemmalle käännettäessä,
jolloin hihnaa voi kiristää, mutta myös oikeanpuoleiseen suuntaan
pyrittäessä sillä tavoin että ajohihnaa voimakkaasti painetaan poron
oikeaa kuvetta vasten. Lapin puolessa ovat porot opetetut älyämään
pelkkää viittausta kuten karavaanikameelit tropiikkimaissa.

"Juokse porosein!"

(Tuulotusajoa.)

Taivaan ranta punertaa kuin veri!

Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin
on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan.
Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä,
johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.

Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee.
Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan
kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven
hiljaisuudessa. Siihen on pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo
henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on
sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät
paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen
tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin
umpea selkää.

Heh-hei!

Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin
pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja
varisten alas kaulaan, jota ”ryyppyturkin” kaulus turhaan suojaa.

”Riivattu!” ajattelen hiukan ärtyneenä. ”Syytääppä tieroja vasten
isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!”

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen näin:

”Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan
pitkin umpea ulappaa.”

Kas millaisen syvän kourun uurtaakaan pulkka koskemattomaan
lumipintaan.

On yksi poromiehen nautintoja sekin — nähdä jälkensä. Luulisi tuosta
luikertaneen jättiläiskäärmeen...

Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se
katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin
junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!

Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä
magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa
kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!

Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut
pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle
heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, —
ikuinen nälkäkurki!

(Tämä nyt on kenties vain esipuhetta siihen mitä tuleman pitää.)

Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja
on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun
päähänsä äkkiä pälkähtää vielä kerran ajaa samaa metsäväylää puolen kilometrin taipalen
— saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.

Mutta siinäkös taistelu syntyy!

Taistelu minun tahtoni ja poron tahdon välillä.

Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta
jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.

”Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!” tuntuu härkä sanovan
äänettömällä kielellään.

Se pyöräyttää itsensä ympäri ja riuhtaiseikse väkisten
ryöstäytyäkseen mieleistään kujaa kohti, mutta minä pyöräytän sen
hihnasta takaisin.

Meillä on nähtävästi perin vastakkainen käsitys siitä, mikä on
eteenpäin ja mikä taakse.

Tuonne! huudan minä viuhtoen.

Tänne! väittää poro tehden rengasta.

Tottele! huudan minä huiskauttaen.

En tottele! väittää poro väistäen.

Sepä nähdään! huudan minä hurjistuen.

Nähdään kyllä! poraa poro kiertäen kiertämistään.

Minä olen itsepäinen! — päätän minä.

Itsepäisempi olen itse! selittää poro.

Siveellinen tahto se on, joka ratkaisee! opetan minä.

Voima se on, joka ryskää! arvelee poro ja rupeaa minua — puskemaan.

Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen
aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas
uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti,
mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka
paukahtaa veräjän pieleen — ja minä lennän suinpäin kinokseen.

”Juutas!” karjun minä suu täynnä lunta, hihna turkinhihan ympärillä.

Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee
tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä
pirullisempaa.

”Sinun pelotuskonstisi eivät auta!” uhmailen minä ja hyppään pulkkaan
riuhtaisten poron radalle.

Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri
ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun
pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.

”Minä menen nyt!” näyttää se sanovan, mutta minä, ”herra”, sanon:

”Sinä et mene enempää kuin minä sallin” ja taas kiristän hihnasta
takaisin.

Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän
yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja
taas... ja taas...

Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä
temmellyksemme tapahtuu.

Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen,
tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.

”Välirauha”, sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro
tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä
pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja
takaisinpääsyä estämään.

”Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää
syömäänkin” filosofoin minä, ”mutta kasvatusopin kannalta katsottuna
on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran
annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja
hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla
pääse mihinkään.”

Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä,
ohjelmoinut ”ultimatuminsa”.

Se ultimatum kuuluu näin: ”Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen
keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen,
johon tähtään!”

Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea
pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä,
mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.

Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata
täyttä neliä, laukata ylös ”voimainponnistuksen törmää”, heitellä
pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi
tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy
kuin naulattu.

Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja
rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen
viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi
porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun,
seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:

— Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista
sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.

Poro näyttää mainiosti kaiken käsittävän, se murjottaa kotvan
mykkänä, keikauttaa sitten ylpeästi sarviaan, muljauttaa mustia
silmiään, ja syösten jäkäläläjän kimppuun näyttää ikäänkuin vastaavan:

”Nälkä häpeän kuittaa, himo ei lakeja laske.” Se on kai sen oma
keksimä sananlasku.

”Mokoma”, muka mutisen minä ja astun sisään lämpöiseen,
pehmeämattoiseen saliin, paulapieksut kivikovina kopisten ja parta
kuurassa. Pianon sävelet kaikuvat vastaani: vanha äitiruustinna
soittaa trubaduuria...

Kuun sirppi parhaillaan nousee taivaalle ja pakkanen kiljuen kiihtyy.

(1906.)

Suomen poroalue.

Lappi laaja — Oulun ja Kajaanin lääni — siellä porojen tyyssija.
Meidän ”ihanneyhteiskuntamme” käsittää laajuudeltaan puolet koko
maasta. Etelärajana voitanee pitää jotakuinkin sitä viivaa, jonka
saattaa ajatella vedetyksi Oulun kaupungista vesistöjä pitkin
viistoon Lentiiran tai eteläisintään Kuhmoniemen tienoille.
Suomussalmen pitäjän ja Oulun välisellä postilinjalla tavataan jo
vakinainen ryhmä eri yhteiskunta-asemissa olevia kansalaisia porolla
taivaltamassa. Meidän hyper-kajaanilaisten poroelämä on tietysti
lastenleikkiä rovaniemeläisten, kittiläläisten, kolarilaisten,
inarilaisten ja muiden lappalaisten peskiniekkain silmissä! Eteläisin
paikka, missä poroviljelystä runsaammassa määrin harjoitetaan, lienee
nykyään Hyrynsalmi. Sen naapuripitäjän Suomussalmen poropaliskunnat
sisältävät summamutikassa sanoen kymmenkunnan tuhatta poroa.
Ajoporoja on tietysti vain pieni prosentti, joka tuskin pääsee
karttumaan ellei metsäporoja vähennetä. Jäkälän saanti näet hupenee
huimaa vauhtia ja uhkaa tekaista lopun koko porourheilusta.

"Voisikko ajatella että etelässäkin...?"

Sain kerran kirjeen helsinkiläiseltä herrasmiehenä. Hän ei pyytänyt
vähempää kuin että oitis lähettäisin hänelle poron, pulkan,
valjaat sekä kaikki mitä raameihin sisältyy. Hän haaveksi ajelevansa
Helsingin ja jonkun huvilasaaren väliä. Minä tekasin hänelle
kustannusarvion ja kehoitin tätä onnenmyyrää ensin saapumaan pieneen
harjoitukseen sinne missä petrat laukkaavat. Suureksi ikäväkseni hän
luopui kaikesta kokeilusta ja — sen sijaan että olisi opetellut
porosankariksi — menikin naimisiin. No, ajattelin minä, molemmat
kurssit ovat kylläkin pyhiä asioita, mutta sääli sentään nuorta
miestä, joka jäi vaille haaveksimaansa nautintoa.

Mitäkö minä siis oikein ajattelen eteläsuomalaisesta porourheilusta?
Tietysti tunnustan että se olisi mainio asia, jos sen voisi
toteuttaa. Mutta Helsingissä on talvi liian lyhyt ja ympäristön
olosuhteet epäedulliset.

Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla,
tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan
vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen
espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen
ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä?
Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen
Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää
ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa
poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei
helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa — jos poro kerran muotiin
pääsisi — dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä
budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia.
Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan
vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin
rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin patsasta,
mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä
ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä
luonteeltaan eikä säilyisi porona. Siitä kehittyisi ennenpitkää
jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan
Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin
teurastuslaitokselle Töölön kupeella.

Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset
kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä
etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana
— tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa
poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).

Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia
vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka
kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään
veturi vedä.

Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat — siinä
porourheilun luonnolliset edellytykset.

Poro-pakinaa.

Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan
Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten
heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas
saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset,
Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet
kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota,
mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja
sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että
poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien
ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa,
kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja
vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin
samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka
ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja
Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis
suomalaisetkin käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja
Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä,
Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa
kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon
pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa
porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen
ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin
vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene
lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin
Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka
ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi — helsinkiläisen koulupojan ei
tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo — sattumalta
tosin — voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen
(-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän
sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun
merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät
itse kajaanilaiset — vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan
lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana —
harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella
miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa
Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti
hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi
poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin
Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus
huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen
käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen
on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen
lappalaisen. ”Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!”

Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella
että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna,
ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen
että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn
poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta
sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi
muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan
sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi
että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat.
Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla — nyt
siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin
markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä:
”Ei Aunus, Vepsä tunne, kust’ Eestein kulkevi tie, ei Karjala
tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie”, samoin voisi tästä Suomenmaan
poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:

Ei Aura, Vaasa tunne,
kust’ peurain kulkevi tie,
Ei Häme muista, kunne
jo härkänsä häipynyt lie!

Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja
Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa,
kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty
Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit
vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.

                                                  ⸻

Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen
kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta,
jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani
satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija
poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja
laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle,
joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja
odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.

Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:

— Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?

Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla
pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti
lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella
peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta.
Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka
kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös
koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se
haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin
ihanteellinen kotieläin.

Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula
— tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto
talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa
parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita,
raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro
kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota
sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin
himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän
tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee
usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin
hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka
yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun
porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea,
voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla
tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin
ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa
metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää
Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista
rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi
väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän
vieterin irti ”kirtsasta” — minä nimittäin käytän lappalaista
”rahnikkaa” ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro
muutetuksi kiinnipitohihnastaan.

Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin pulkkaa, mutta
kevättalvella myös kelkkaa ja joskus paljaita suksia. Kaikilla
näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua,
kiekahdella ja kiepsahtaa — se on porolle vapain liikeneuvo
ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä
kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina
laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri
ero on istumisessa hevosreessä — poronkelkassa saat usein pidellä
kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle.
Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen
porourheilija kykene — se on kuitenkin erinomaisen viehättävää,
jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy
luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä
(notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan
melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.

— Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan
että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen
asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen ”vuottoraipasta”,
”rynnäskalikasta”, ”vetorahkeista”, ”pangasta” j.n.e. Hevosajajan
olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat
”nurinpäin” — minusta ne ovat juuri oikein päin.

— Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.

Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa,
metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja ”urakkansa”,
sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa,
kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on
intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa,
maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on
härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa —
onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä
papitkin alistuvat poronpulkkaan — kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä
monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani
muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen
urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija
ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin
hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen
kulta-aikaan pääasiallisesti vain ”Jussi”, ”Akseli”, ”Kuutti”,
”Einari”, ”Heikki”, ”Harakka-Antti” ja ”minä”, jotka huvittelimmehen
poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa
olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa
sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös
Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.

Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden
osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun
keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni
erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille
(Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi
Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi,
on — tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella — suurella
voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan.
Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla (”petra” nimeä käytetään
myös).

Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis
verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien
kehityksessä esiintyy — ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten
sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta — osoittaa
se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa
oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla,
harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä
kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja
arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin
tähän asti on tapahtunut.

”Poro-barbaria” voitanee kehittää ”poro-kulttuuriksi”.

(25/1 1912.)

Pororetki Vienan Karjalaan.

(Pikakuvia v:lta 1910.)

I.

— Elkää veikkoset lähtekö!

— Lähdemme — uhallakin.

— Mutta ne vangitsevat teidät? Vievät Siperiaan?

— Viekööt!

— Kyllä ne ilkeävät! Uratn...?

— Eivät!

— Ottakaa toki passit!

— Tässä. Ei passista taikaa.

— Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!...

Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti
Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat
iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten
ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi
havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten
ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli
väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa,
jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa,
harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät
säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.

Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän
akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä
mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren
rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen
kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat
salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli
aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan
päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat
ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras
moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli
tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta
valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut
ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen
kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta
rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve
korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen
hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee
päältämme pahan mailman kuona — täällä ihminen, taistelijakin,
kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen
ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola.
Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei
taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa
elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa
ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon
vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.

Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun Alanteen
järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme
ajaa koppelehdimme halki rämekorpien Vuokin järven jäälle,
sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon,
jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme
iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen
halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen Materon
talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.

Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas
matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä
maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi
korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee
inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä
laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla
kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen
uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin
vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä
toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään
sisään ”omalle puolelle” ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka
heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen
pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine
kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja
pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin
loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa
vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen
ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se
paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja
kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee
mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet
armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista
ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että
tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon
taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi
kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset
puukuirit!

Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se
taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen
ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet
ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä
haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili
yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin
nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä,
granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä
ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä
käypi... tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua:
jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata
leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä sekunnissa
tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien
tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin
hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin
hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä — siitähän
kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee
mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja
iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin
asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja
”Mokulan kirkko” kaatuu ja ”Rämsän kaupunti” hajoaa, ah siunaa ja
varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan
eläköön Vuokin rahvas vielä ”mailman lopunkin” jälkeen ja eläköön
myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.

— Mittee sitä kirkonkylään kuuluu?

— Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo
hokevat täälläi. Esivallaltako se...?

— Joo, senaatista...

— Vai sennaatista! Joo...

Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan
lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty
ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena
keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget.
Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa
porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaan
Kärkkälään asti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja
pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä
vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä
Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen
siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle
muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkean
kansakoulun sivu ajaessamme — se nimittäin lienee ainoa rakkaan
isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on
jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle,
Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet
että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä
rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran
koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat
ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista
saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin
Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat
poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa. Kinnulan
talon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien
pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta
aamutuulessa häilähteli, teki hyvän ja häipyi taaksemme,
mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän
kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi Brynolf.
Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle
työntynyt! — Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla,
nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin
joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen.
Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon.
Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen
perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta
kepeämpi kuorma. Saarivaaralle saavuttua annoimme veturiemme
levähtää ja Anttilan talon kujassa härkämme kilvan jyrsivät
jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme
vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia.
Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan ”ingliskaa”, jossa
kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli
hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut,
vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä
katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi
keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui
vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä — aivan harvinainen
poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä
täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimme Kajavan taloon,
jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia
juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka
seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea
kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka
vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja
marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan
”maisterin poron”. Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla
muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta
tuntui asemani... Kajavasta ajelimme hissukseen Murtovaaraan,
jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista
silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan
tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije
hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä
sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää
kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi
taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini
Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti
kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja
ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi
ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa
jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä.
Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto
pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä
ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi
katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla,
kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi
että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla,
onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja
jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen,
kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli
Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse
pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä
riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta.
Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki
ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla.
Niin saavuimme Kelloon, hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo
maatamenossa.

— Onkohan talossa hevosta?

— Iltaa...

— Minä kysyn että onko talossa hevosta?...

— Kuuluuko sitä mitä — vieraalle...

— Onkos hevosta?

— Ei ouk kotona. Kajjaanin reissulla on. Lienettekö sivuuttaneet?...

Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi on Loukko.
Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa,
mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan,
jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä.
Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä
oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta
tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme
nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta.
Tässä sijaitsi nyt Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka,
Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei
kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä
henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä.
Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun
jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen
tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.

— Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen
herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille!
Tulkoa perässä toiseh taloh!

Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin
ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen
kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina,
jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin
Oleksi Saavisen taloon.

— Terveh vierahille! Min sanotte hyvän sanoman?

Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni
vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä,
kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa
astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka
ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan
samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva
pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka
mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan
säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista
tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini,
kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin,
mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä
kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan
filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin
ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä
määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret
miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan
partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa,
mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti
uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä,
ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan,
niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset
loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille
juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin
jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys
oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme
tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja
silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta
ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven
kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi
kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat
parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa
rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen
Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia
ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia.
Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan,
siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään
pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin
joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin
kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se
matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta
edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on
askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta
satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan,
kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen
entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona
umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä
lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle.
Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää
repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle
ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä
kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole
aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin
huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle
ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää.
Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli,
kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja
vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä
vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta
ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen
sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle
naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi:
he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia
lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä
toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi.
Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua
eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme
on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä
ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille
luomasta. —

Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme
ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun
lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse
kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin
maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin
tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen
metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla —
vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä — sijaitsee ensimäinen
Venäjänpuoleinen pikkarainen Lytän kylä. Pistäysimme muutamassa
mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti
meidän eteemme ”stolalle” kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin
naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin
väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja
vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme,
mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja
neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea
uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen
äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä
kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on
merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä
karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat
ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella
havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä
ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta
mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä
tällaiset — ensi- ja viimekertaiset — ilmestykset pakoittavat
hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy
kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi
heidät on tahdottu luoda?

— Mikä tässä talossa on sukunimenä?

— Omenainen!

— Entäs tuossa naapurissa?

— Omenainen! Saamme tietää:

— Tässä kylässä kaikki ollah Omenaisia!

Lytässä, erämaan keskessä, kasvaa kuin kasvaakin pieniä omenia!
Suokoon luoja ettei se vanha Aatami koskaan hairahtuisi tekemään
noista hedelmistä ”jablokoita”.

— Akonlahessa ollah Omenaisia tai Nykäisiä. Niin kansa luulee, mutta
papereissa vilisee monta jeffin kanssa. Kansalliset sukunimet,
kuten tunnettu, ovat nykyisin Karjalassa venäläistymässä hyvää
vauhtia, tshinovniekasta on hauskempi, kun saa tehdä Remssusesta
Remsujeffin, Poutasesta Bogdanoffin tahi Rahikaisesta — Artemjeffin.
Tosin monet karjalaiset itsekkin ovat jo sillä asteella että
pyytävät komeilla slaavilaisilla nimillä — yhteissuomalainen suku
aikojen vaihteessa on aina altis yhtä mielivaltaiseen nimenvaihtoon
kuin joku suuren mailman ”Kampoferro”. Olosuhteiden mukaan — niin
meilläkin. Bergmannista tuli ehkä eilen Vuorinen, mutta kuka takaa
ettei Vuorisesta huomenna tehdä Skaloffia tai muuta karamattia.
Natsionalismin väri on kuin merkkilyhty, se vilkuttaa punaista,
vihreää, keltaista...

Ajoimme edelleen viitisen virstaa ja saavuimme illan jo pimetessä
Akonlahteen.

Hajallinen, vauraanpuoleinen erämaan kylä satalukuisine
ihmisasunnoineen ympäri suurta järveä. Nukkuva nurmilintu,
paasto-ajan kalpea shultsina — sallittakoon viaton vertaus.
Mustanharmajan karjalaistyylisen talon kohdalla on patsas ja patsaan
levyssä paistaa venäjänkielinen kirjoitus:

Babjegubskoje selo.

Onkohan tämä hautakirjoitus? Mitä merkitsevät sanat Babjegubskoje
selo? Todentotta, kun syvemmin ajattelee, ymmärtää, että tämä on
hautakirjoitus. Vainaja, joka tässä lepää, on entinen Akonlahti. Ei
kai olisi mahdotonta ajatella että Suomussalmella jonakin päivänä
kohoaisi patsas, jossa olisi kirjoitus Fjällsund? Erhetykset kuka
ymmärtää!... Kievari-patsaasta saimme myös tietää että Suomen raja
oli ainoastaan 6 virstan päässä, Vienan Kemiin karttui 353 virstaa ja
Arkangeliin 832 virstaa.

II.

Kytkimme petramme kauppiaan kuja-aitaan ja hankimme niille jäkälää,
jota aina sattui löytymään jossakin taloloista. Kauppias, entinen
laukkuri, oli hyvin tottunut majoittamaan matkailijoita, joita
kesillä kuljeksii Kuhmosta päin. Kaikki liike on kohdistunut Kuhmoon,
joka on näiden rajaseutujen suurin kauppakeskus. Suomussalmen kanssa
ei akonlahtelaisilla ole mitään tekemistä, harva on eläissään
käynytkään, vaikka näin likellä asuu. Tiedustimme kauppiaalta, oliko
tässä pitäjässä paljon virkamiehiä, ja saimme tietää, ettei ollut
ketään muuta kuin pappi lukkareineen ja kansakoulunopettajatar.
Rauhan pitäjä! Kostamuksen uratniekkakin, hän, joka viime vuosina oli
tehnyt itsensä kuuluisaksi vangitsemalla vaeltavia suomalaisia, oli
muutamia viikkoja takaisinpäin kuollut; ihmiset sanoivat liiallisen
viinanviljelyksen jouduttaneen hänen virkaeroaan.

Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi
kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on
— semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön
osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen
lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme
sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme.
Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei
näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit
kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen
laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka
kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa.
Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia
jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten
tahtoaankin.

Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja
jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja
venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin
kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan
ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina?
Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii
Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen
tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan.
Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on
tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan
työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan
arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö ”panfinskaja
propagandaa” — vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään
tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija
lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata
vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi
alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan
leipänsä aivankuin armosta.

Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi
koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän
pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa
varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun
papinpuustellit — kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia
hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin
todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella
paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös
kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään
pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti
elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja
pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten
toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille
oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti
pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari
tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.

Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen
nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen
kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt
minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on
karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan
päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti
ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain
olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.

— Ettekö ikävöi?

— En.

— Ettekö käy missään?

— En.

— Tutustuisitte kansaan!

— Kuinka se olisi mahdollista?

Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin
vakuutti — mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen
papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä —
eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata
ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä
ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan,
vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja
soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa
ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti —
opettajattaren osanotolla — karjalaisten laulun. Pappi kysyi:

— Onko se hymni?

Selitin sisällön. Sitten hän kysyi:

— Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle
kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki
kaikilta venäläisiltä.

— Oletteko matkustellut Suomessa? kysyin tämän johdosta.

— En koskaan.

— Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne
kirjoittanut totta.

Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen
kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?

Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi
mielettömän ajatuksen noin vain — seurustelutaidon puutteessa.
Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia
virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan
rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos
sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon,
joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että
pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa
vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi
ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan
ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia
sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä
olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan,
sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina
valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet
että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään
jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää
ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut
pikkukoulun opettaja...

— Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse,
salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti:

— Kyllä täältä täytyy pian päästä pois!

— Minnekkä herra pappi aikoo siirtyä?

— En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy — jonnekkin (nado kudanibudj
ubiratjsa!).

Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta
näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta.
Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen
on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä
sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja
— laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin
virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia
pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina
paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta
laivasta, niin — jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön
kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että
paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole
tuleva?

Papin asunnosta ulostultua — luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt
hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut
votkaa — Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme
enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä
kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta
tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki
huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan
pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden
historiassa.

Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua ”Poton”
pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle
jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme
maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta,
sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.

— Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että
aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti
päällään ja palasi — lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi
että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame,
tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan
anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee
rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu
omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)

Sunnuntai-illan kuluessa — koska paaston tähden ei ollut tarjona
kisoja — pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona.
Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja
kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa
meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen
olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan
virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja
hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku
oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen
mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna
tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää
täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena.
Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin,
turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo,
josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli
neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet.
Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita,
kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan
vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies
epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta
erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin
sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat
kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu
kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka
juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan,
kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon
aituus sisässään kätki!

Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa
kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille
ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat,
kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin
romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi
kirjaa ”kuolleista sieluista”. Jonkun papin sanottiin ennen pitkät
ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut
kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin
hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne
huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti
hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa.
Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.

Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme
yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet
ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka
maat olivat jäkälikköjä.

III.

Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme
ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään,
jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen
hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen
miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli
meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa
ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi
kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai
starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei
tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia
tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun
kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen:
”ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä
hänestä ulos tulee”. Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito
tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja
esimerkiksi kelpaava kansantapa.

Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle,
josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki
(karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien
kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset
kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä
naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä
punaisen huivinkin Outille Brynolf, joka asiasta niin ihastui että parhaan
shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää
poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli
hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen.
Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin luostariin
asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin
Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä
oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti
majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa
nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään
hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä
rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita
ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä,
huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen,
siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti,
ihanteellisesti — hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven
takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva
herkkänä suvella pälyy — ken huhuu venhettä tyynen järven takaa?
— Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? — ah käykeä vastakin
Hyvät vierahat! — elkeä hylätkö! — matatkoa tervennä! passipo
itshellenne!

Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat
heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera
toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla
erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan
kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin
vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nyt Hietajärven kautta,
joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja
siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3 kilometrin
päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden
mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkumme Vuokinsalmea kohden
toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella
että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset
Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa,
mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai
vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja
Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle
yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana
saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska
pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena
saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä
istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä,
niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä
suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen
yhteensulaus.

”... Ja vanhan Väinämön haamu
se silloin laulavi noin:
Vois sullekkin koittaa aamu
sä kansani onnetoin...”

Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja
iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla
taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki
vedenseljän pieneen Niskajärven kylään. Emmepä taida ikinä
unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui
tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken
tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja
kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan
kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja
viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden
vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää
paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme
siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse
että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär
Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun
ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä
Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä
lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi
sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat
minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön
makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan
keksinyt hänessä vikaa — vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta
ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään illan
uskotella löytäneensä ihmeen — turmeltuneen ihmiskunnan
pohjamudista. Herrajumala että sellaista itsetiedotonta kauneutta
on olemassa tässä rumassa mailmassa — joskohta lukutaidon
kustannuksella!

Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne
aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai
reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään
päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla — miehethän ovat
miltei aina Suomessa kaupanteossa — naiset eivät liikuksi kumminkaan
puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset
jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä,
eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät
harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee
kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei
juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku
postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen
tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta
ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista.
Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse — mutta
vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä
karjalaiskorvessa!

Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman
varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen
kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä
— itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa
koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla
valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda
Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja
harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.

Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat
sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin
sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:

— Kaunihit tshillit ollah teijän petrainne sarvissa!

Hän lausui tämän niin hilpeästi ja karjalainen ”tshilli” sana
soinnahti niin sulosanaisesti että koko yön olimme kuulevinamme
porotiukujen helinän, silloinkin kun poromme väräyttämättä sarviaan
nukkuivat syvässä unessa akkunain alla kooten voimia huomispäivän
ponnistuksiin. Talonväki oli jo vaipunut uneen parin pienen lapsen
kanssa, jotka silloin-tällöin yskähtelivät hinkuyskässä, mikä kai
oli kulkenut Suomesta, mutta me toverini kanssa emme nukkuneet
sikeästi. Vieretysten maaten saatoimme me kuulla, kuinka toinen
nuorista naisista unissaan puheli ”heinän juontamisesta”, joka
heillä oli ollut huolena maatamennessä. Heinänjuonnanta, kuten
kansankieli sitä aina nimittää, on kevätpakkasöinä hyvin tavallinen
painajainen joka talossa Raja-Karjalassa. Heinä on tehty sydänmaihin
ja jätetty hankikelin varaan sellaisiin paikkoihin, joihin ei
pääse hevosella. Kylminä aamuöinä vedetään ne kelkalla tai reellä
lähimmälle ajotielle, josta sitten hevosella voi vetää kotiin.
Tätä perävetoa, jonka useimmiten naiset toimittavat, niityltä
talvitielle, nimitetään juontamiseksi. Niin kului tähtikirkas yö
näitä karjalaisoloja miettiessä, mutta juuri kun mekin vihdoin olimme
nukahtamaisillamme, kuulimme kuinka miniä ja tytär hiljaa nousivat
ylös, pukeutuivat kiireesti pimeässä ja poistuivat ulos ovesta hiukan
kolistaen rautapohjaisia saappaitaan. Sinne ne kanat katosivat —
varmaankin toivossa että ehtisivät takaisin heinänjuonnasta meidän
aamulähtöömme...

Mutta kun aamu valkeni ja aurinko huikaisevasti hiveli
hileänheläjäviä hankia, hiivimme mekin ylös, sillä pitkä taival
oli edessä. Meidän eilisiltaista sulotunnelmaamme häiritsi nyt
vanhan emännän ilmianto siitä, kuinka keuhkotauti, saatu tarttuman
kautta Suomesta, uhkaa jokaista taloa täällä Niskajärvellä ja hänen
kertomuksensa vahvisti todeksi naapuriukko, joka ennen lähtöämme tuli
meiltä rohtoja rukoilemaan surkeasti sairaana makaavan parinkymmenen vuotiaan
poikansa pelastamiseksi kuolemasta. Mitä saatoimme tehdä?
Hiukan neuvoa, hiukan surkutella, kauhistua olojen todellisuutta —
ja paeta pois.

Korkeakuusinen kalmisto heiluvine ristiriepuineen jäi selkämme
taakse. Iltainen ihastus erämaan sala-aarteisiin kangasteli nyt
kaihoisasti häipyvänä muistona kultaisen aamuhangen raikkaudessa.
Sukset sihahtelivat, tshillit ja kellot helisivät, peurat juoksivat
jälekkäin pitkin järven jäätä. Äänettöminä ajoimme ja nautimme
luonnon ikuisesta lohdutuksesta.

Pian oli meidän pakko kääntää huomiomme vähänajettuun tiehen ja
korpimaisemiin. Taival oli kerrassaan villi, tie, joka suikerteli
kesäpolun pohjia, nakkelehti alituisesti yli mäkien ja kunnaiden,
laskeusi syviin rämenotkoihin ja kiipesi taas ylös honkaisille
vaaroille. Joskus nousi sellainen mäentöyräs eteen että tavallinen
ajo oli keskeytettävä ja poro kiskottava ylös perässään, toisinaan
näytti alamäki niin vaaralliselta että kumpikin piti viisaimpana
ottaa huiman kuperkeikan jo mäen keskessä kuin panna henkensä
alttiiksi paukahtamalla alaalla väijyvään korpikuuseen. Porot
olivat menotuulella, sukset vielä enemmän, josta luonnollisesti
seurasi yhteentörmäyksiä, päällesyöksyä ja kaikenlaista mäkirysyä.
Toverini poro, jonka arvoisa lukija muistakoon kantavan tämän mailman
ruhtinaan nimeä, teki tuontuostakin pieniä tepposia hyppimällä
metsään ja kietomalla ajajansa hihnoihin, josta kaikesta nujakasta
oli se luonnollinen seuraus että veljyeni Huotari, väkeväverinen
miekkoinen, siveellisesti suutahteli. Suutahteli niin että nummi
kaikui ja ilma kypenöi ja saipa tottavie hänen ukkohirvaansa kuulla
kunniansa! Hirmuinen on raadollinen ihmislapsi neuvoessaan oikeaan
rakkainta palvelijaansa, joka häntä talven pakkasissa jo on kyydinnyt
tuhannen virstaa ja joka iltikseen oikuttelee niin hauskalla
retkellä kuin tietysti ovat kaikki Karjalan matkat. Minun oli paljon
helpompi jäljessä huilautella ja vapisevin sydämin katselin edessäni
riehuvaa poroveikkoa. Enpä kuitenkaan luule että moni helsinkiläinen
suursporttaaja pysyisi läheskään niin hyvin pystyssä kuin me tuona
huhtikuun 5 päivän aamuna peuraillessamme Niskajärveltä kohti
itäpohjoista.

Olimme arviolta ajaneet peninkulman verran autiossa hiiren
hiiskumattomassa erämaassa, kun toveriltani suksen kärki rapsahti
poikki. Olisinpa toivonut että Akseli Gallén-Kallela sinä
silmänräpäyksenä olisi ollut läsnä konstateeraamassa aihetta
arkipäiväisestä todellisuudesta ”Kullervon kiroukseen”, jonka
taiteilija meille on maalannut. Ei olisi ollut hullumpaa myös
valokuvata ristiveljeäni sinä hetkenä, jona hän, kaunihit kasvonsa
pahasti väärässä, otsa tuskan hikipisaroissa päilyen, lapin
haljakassa loistaen, tarttui katkenneeseen sivakkaan ja — tanssi
oikeata ryssänprissakkaa Karjalassa...

Sitten sitä taas mentiin, sillä mennä täytyi. Ihmetyksen ilolla
seurasin minä, kuinka lujatahtoinen poromies voipi ajaa vaikka
paljaalla jalallaan, kun vain nostaa ukkovarpaansa pystyyn ja uskoo
vahvasti totuuden voittoon. Meni virsta: taas kuului rapsaus; meni
kaksi: kyynärpäänpituisia sälöjä singahteli tielle, mutta mies yhä
ajoi äänettömänä, hammasta purren, meni kolme: kas! siinä oli jälleen
maksuton ryssänpolska ihailtavanani. Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Jo nyt jouduinkin johonkin, härän hännän paimeneksi!” Siitä lieto
Lemminkäinen — alkoi astua edellä, allapäin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin, kuten pyhässä Kalevalassa sanotaan. Lylyn
lykkäsi olalle, kalhun kaasi hartioille, hihnan kääräsi kätehen,
kiskoi petran perässänsä, talutti pahan tevanan. Astui virstan,
tormas toisen, jopa kohta kolmannenkin — taaskin hyppäsi hylylle,
kalhullensa karahutti, alkoi ajella jalosti, vieretellä viisahasti.
Niin sitä mentiin halki kolean korven, lomitse huurteisten
koivikkojen, onnen ja onnettomuuden vaiheilla, mutta kun jo oli
mielestämme hyvin muokattu pari kuivajärveläistä peninkulmaa eikä
taival tuntunut lopahtavan, niin alkoipa matka maistua puunkuorelle,
sillä tyhjin vatsoin oli aamutuimaan työnnytty, vaan nyt paistoi
luojan aurinko raukaisevasti ja nuorempi porohärkä uhkasi uuvahtaa.
Mutta toverini usko miehen voimaan ja peuran järkeen ei uupunut,
vaan vieläkin hän moniaan vaaran rinteessä sivalsi kieputtelevaa
hirvastansa hihnalla sarville niin että yksi haarukoista, etumainen
ilmanhalkaisija tai ”kompassineula” katkesi ja kirposi kauvas
hangelle. Tällainen pieni kuormankevennys kevätporolla ajaessa ei
vähimmässäkään määrin kiusaa porohärkää. Toverini oli todellakin
muokassa ja luulenpa että häneltä joskus, tuiskahtaessaan suinpäin
hankeen, itseltäänkin katkesi joku luu, vaikken nähnyt muiden
kappalten kuin lakin lentävän.

Vihdoin saavuimme ihmisten ilmoille ja Kivijärven vaarakylä
vaatimattomine rukoushuoneineen tuli näkyviin. Mutta meidän ei
onnistunut löytää ainoatakaan sen veroista taloa, johon olisi
haluttanut matkailijana pysähtyä virvoitusta saamaan. Opettaja
Joiljeffin tosin sanottiin asuvan kunnollisesti, vaan sinne emme
tohtineet. Yritimme majoittua erääseen punaiseksi maalattuun
rakennukseen, mutta hämmästyimme sen epäkarjalaista, melkein
laitakaupunkimaista siivottomuutta.

— Näinköhän täällä vain asutaan? pääsi kysymys.

— Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos
siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta
kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten
tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut
harmaiden lautojen peittoon — kartano seisoi autiona, sillä kuolema
oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta
tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan
matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä
ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavalle Paahkominvaaralle.
Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä
siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut
olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä,
korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali vainajan
poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo
oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan
kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria Lesojeff
syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana
ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi
näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä ”mutshoita”.
Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle,
harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu
aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa
olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta
kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu
on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä
— kuten sen otaksumme olleen — niin tietysti kiitollisuudella
kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu
oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia
näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja
siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja
kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä
yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin
Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita — meidän sieramiimme
ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan Karjalassa
en milloinkaan ole nähnyt juoppoutta kansan kesken, vaan
ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia,
olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti
poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.

Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi
oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka
ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt.
Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva
uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana
asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita.
Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli
jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat
vasten kasvoja — ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa
hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että
Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmenee ihminen, joka
pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata
omantuntonsa kehoituksia.

IV.

Me levähtelimme päivänhelteen ajan mainitussa Paavilaisen (Perttusen)
talossa, jossa tapasimme Suomenpuoleisia heinämiehiä ja joka on
alituisena majailupaikkana Uhtuanpuoleisille kaupunkimatkailijoille,
niin että sen pirtissä väen liikkeen aikana on tuskin yhden yön
rauhaa. Eipä outo uskoisi, kuinka vilkasta ihmiselämää ilmenee
erityisissä paikoissa erämaissakin, kun yleinen tie kulkee talon
pihan kautta. Sekä isänniltä että emänniltä ja nuorilta miniöiltä
vaaditaan melkoista mielenmalttia sellaisissa markkinataloissa,
joiden pirtteihin ken tahansa ryömii eväitänsä syömään ja ryysyjänsä
levittelemään tai hevostansa talon vesillä juottamaan. Ei auta
muu kuin kärsiä — mutta sellainen lähimäistensä sietäminen ja
palveleminen opettaa väkistenkin uskonnolliseen hyvänsuontiin. On
taas taloloita, joissa vuorostaan ei kukaan milloinkaan majaile
— ihmiset ovat niissä vaarassa kehittyä itsekkäiksi, juroiksi
ihmisepäilijöiksi.

Illan tullen työnnyimme taas taipaleelle ajellen porosuksillamme
verrattain tasaisia maita, mutta pimeys yllätti meidät ennenkuin —
noin 13 virstaa matkattuamme onnellisesti ja lankeilematta, koska
toverinikin oli hankkinut itselleen ehyen sivakan — saavuimme
Latvajärven kylään. Toverini, joka entuudesta tunsi erään
käymätalon, alkoi pimeässä oijustaa suoraan kylän laidassa kaukana
häämöittävää tupaa kohden, mutta siinä sattuikin tenä semmoinen
että molemmat hämmästyimme. Puhkesi näet eteemme hirmuinen rotko,
jonka rinne putosi seinäjyrkästi kymmenien sylien syvyyteen. Porot
kiskottivat itsensä kuilun reunalle, mutta siitä alaspäin olisi
meidät hiisi perinyt. Rupesipa epäilyttämään, olimmeko saapuneetkaan
Latvajärvelle — maisema vivahti Kaukasiaan. Saimme kotvan kierrellä
kuilua ennenkuin löysimme sen jyrkänteen, josta onnistuimme alas
kiskomaan poromme järven puolelle pitkin hankea, joka paikoin
kantoi, paikoin upotti. Talo, jonka pihaan sitten nousimme, oli
Jeremias Karhun asuma ja talonväki oli parahiksi sammuttanut tulen,
kun kolistelimme sisään. Isäntä oli itsekkin juuri ehtinyt kotiin
Kajaanista asti tuoden jauhokuorman. Porohärkämme saivat heti jäkälää
ja me itse istuimme pian samovaarin ääressä vieraskamarissa jutellen
kookkaan, parrakkaan Jeremin kanssa. Tietysti oli tässäkin talossa
miehetön nuori miniä (minna) kuten kaikkialla missä satuimme käymään.
Isäntä Karhu jutteli uutisiksemme nelijalkaisestakin karhusta, joka
aivan äskettäin oli Vuokkiniemessä hirvenajosta tapettu. Nämät
rajakarjalaiset ovat innokkaita, melkoisen rohkeita karhuntappajia;
joka talvi he penkovat kontionpesiä ja ajavat mesikämmentä takaa
keihäineen ja pyssyineen; siitä huolimatta eivät pedot vähene, vaan
riittää niitä joka suvelle samoamaan yli rajan Suomussalmelle asti,
jossa ne säännöllisesti raatelevat köyhäin lehmiä ja lampaita. Karhua
löydetään harvoin pesästään Suomussalmen puolella, mutta tyhjiä pesiä
tavataan tuontuostakin tälläkin puolen rajan ja harmitellaan ettei
ole satuttu oikeaan aikaan löytämään.

Yösijamme latvajärveläisessä ”karhun pesässä”, korean peitteen
alla, huoneessa, jossa oli kirstuja ja kirjavia naisten ”kostoja”,
”peretniekkoja” ja ”rätsinöitä” pitkin seiniä, oli varsin tyydyttävä.
Matkailijalle onkin aina parasta maata lattialla. Yleensä ovat
Venäjän karjalaiset näillä seuduin puhtaudesta huolehtivaisempia
kuin meidän kainuulaiset emäntämme, jotka ainoastaan vieraan tuloksi
siivoavat kammiot kaiken mailman törystä. Venäjän karjalainen
antaa kamariloille suuremman arvon kuin ylimaan suomalainen, jonka
vieraskamarina usein on vain happamenhaiseva, kylmä maitokammio.

Latvajärvi, venäläisten virkamiesten kesken nimitetty ”Ladv-oozero”,
on likin Venäjänpuoleinen kirkkoseurakunta Suomussalmen rajaa vasten.
Siihen kuuluu noin 60 taloa. Meikäläisen luterilaisen ja heikäläisen
kreikkalaiskatolisen kirkon väliä on ainoastaan 5 peninkulmaa. Mutta
vaikka Latvajärvellä kalevalaissuomalaisen runouden historiassa on
niin kaunis kaiku ja vaikka kansa näissä naapuripitäjissä on leimattu
yhteisellä köyhyyden polttomerkillä, ei näillä naapuriseurakunnilla
kuitenkaan ole mitään henkisiä yhdyssiteitä. Suomussalmen papit
ja kanttori eivät tiedä tuon taivaallista Latvajärven papista tai
tiakasta, eikä kummaltakaan puolelta koskaan tehdä yritystäkään
pistäytyä toinen toistensa maallisia asumuksia katsomassa. Se
on kummallista ajatella, kun tietää sekä latvajärveläisen että
suomussalmelaisen papin virallisesti edustavan kristinuskoista
kirkkoa. Matkailija tulee ajatelleeksi etteipä olisi niinkään
hullunkurista kulttuurikannalta, jos sielunpaimenemme Paavali
joskus pistäytyisi oikeauskoisen virkatoverinsa Sokoloffin luona
saijulla tai Latvajärven svjashtshennikan pitkä kauhtana toisinaan
liehahtaisi Tolpan pappilan portilla. Sellaisia veljeskansallisia
visiittejä ei tietysti kummankaan valtion kirkkolaki voisi kieltää.
Kun nyt tulin esiintuoneeksi moisen mielikuvan, niin Jumalapa
varjelkoon ketään epäilemästä minun taaskaan tarkoittavan mitään
”panfinskaja propagandaa”, minä yksinkertaisesti tulin kuvitelleeksi
niinsanoakseni ”pan-papillista” kulttuuriharrastusta. Latvajärven
kerjäläiset ovat Suomussalmella sydämellisesti tuttua väkeä, mutta
Suomussalmen henkisistä taisteluista ei Latvajärvellä tunneta
hajuakaan. Tämä erilaisuus ja vastakkainen henkitaso on tosiaan
kummallista ajatella, vaikka kaikki olemme totutetut rajantakaista
toiskaltaisuutta niin luonnollisena pitämään. Ei tottatosiaan
ole luonnollista, jos ei kehity muuta yhteisharrastusta kahden
ikävöivän naapurin välille kuin — viinapullo. Sekin salassa.

Yön nukuttuamme Karhun pirtissä läksimme 6:ntena päivänä huhtikuuta
vartavasten käymään Latvajärven papin luona, sillä meille oli
kerrottu että tämä hengenmies eleli kansan suosiossa, mikä on aivan
harvinainen tunnustus näillä raukoilla rajoilla. Hiihdimme kovassa
tuulessa kohti pienehköä harmajaa taloa, joka seisoa törrötti järven
niemekkeessä. Ainoan sisäänkäytävän sivustalla kohosi venäläiseen
tapaan rikkatunkio. Astuttuamme sisään keittotupaan kohtasimme
naishenkilön, joka ei ollut oikein venakon eikä karjalattarenkaan
näköinen. Koska meille oli ilmoitettu että pappilassa ymmärrettiin
paikkakunnan kieltä, esittelimme itsemme suomeksi. Äkkinäinen
saapumisemme näytti herättävän hiukan kummastusta, mutta pian tuli
pappi esiin toisesta huoneesta ja, tervehdittyään ystävällisesti,
pyysi meidät istumaan sinne, ainoaan sisempänä sijaitsevaan
huoneeseen, jonka seinää koristi hallitsijaparin värikuva.

Hän oli pitkän roteva mies tämä pappi, mutta silmien ilme ja kasvojen
uurteet ilmaisivat ilotonta elämänhautomusta, jotakin väsymykseen
ja epätoivoiseen neuvottomuuteen raukenevaa. Keskustellessa hänen
kasvonsa ikäänkuin ponnistellen vilkastuivat ja silmissä kimalsi
jokin suvaitsevainen sävy. Jättiläisruumiiset miehet, kuten tunnettu,
ovat tavallisesti luonteeltaan hyvänsuopeita. Pappi puheli mieluusti
karjalaa, mutta vaikeata oli oudon hänen puhettaan ymmärtää ja
sentähden oli pakko tuontuostakin turvautua venäjään. Hänen vaimonsa
oli liukaskielinen uhtuatar, joka myös oli oppinut venäjänkielen,
mutta karjalaksi hän sentään omia karjalaisveljiään ja sisariaan
arvosteli, heti ilmoittaen vierailleen että latvajärveläiset
hänen mielestään olivat mailman muka huonointa kansaa. Pelkäänpä
että paikkakuntalaisten arvostelu maatushkastaan ei ollut yhtään
loistavampi! Mitä kylvää, sen niittää. Lapsia ei talossa näkynyt ja
pappi lausuikin mielihyvänsä ettei Jumala niitä ollut lähettänyt
tänne erämaan kurjuuteen. Sillä kurjana hän piti virkaansa
Latvajärvellä, vaikka ei seurakuntalaisistaan lausunut pahoja sanoja.
Hänen sieluaan painosti alituinen ikävä, venäläinen skuuka,
jollei juuri itse raskasmielisyyden huippu, ”splin”. Kohtalo oli
hänet ikäänkuin kironnut latvajärveläiseksi papiksi, joka oikeastaan
ei tietänyt eikä tarvinnutkaan tietää, mitä varten keisarikunnassa
oli olemassa sellaisia sopukoita kuin Ladv-oozero. Kivijärvikin
oli hiukkasen parempi, mutta Latvajärvi oli — papiston Siperia.
Ei mikään kannattanut! Täytyi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä,
mutta oikeastaan sieti antaa kaikelle palttua ja piiloutua kuin
jänis pensaaseen. Ei kannattanut tehdä muuta työtä kuin suorittaa
virkavelvollisuutensa. Ei kannattanut harrastaa maanviljelystä eikä
karjanhoitoa — eikös Latvajärvi ollut vain yhtä rämettä? ja yksikin
lehmä vaati heinää, sentähden ei pidetty kuin kesällä lehmää. Ei
kannattanut tarkemmin tutustua kansaan, ei kannattanut matkustaa
Suomen rajan yli olosuhteita utelemaan — miksi? mitä varten?
Hänhän oli: Latvajärven pappi — oliko mailmassa kuultu että siinä
asemassa voisi olla mitään viehättävää? Yhden ainoan kerran hän oli
matkustanut Suomen rajan yli, mutta kääntynyt takaisin Hyrynsalmelta,
missä luterilaisella kirkkoherralla oli ollut lafka, jossa ei oltu
penniäkään helpoitettu, kun hän oli yrittänyt ostaa lasiruutuja
uutta koulua varten! Suomi? — tietysti toiset olosuhteet, mutta
mitä se häneen kuului? Hän on Latvajärvellä ja kuivettuu tänne
vuodesta vuoteen kuin kapahauki pirtin seinään — täällä ei kannata
keksiä parannuksia ei asumuksissa eikä muussa — ymmärtämätön kansa,
typerä kansa, hospodi. On vain olemassa, murjottelee ristissä-käsin
— vot tebje na: kyllä hän kesällä onkii ahvenia Ladv-oozerosta —
kotirannassa kököttää. Mutta skuuka vetshnaja, ikuinen ikävä! Täältä
ei piispa päästä pois ilman päteviä syitä. Istu ja pala. Täällä
kärsit, tänne kuoletkin — Ladv-oozeroon!

V.

Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös
teetä leivän kanssa.

Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff — se oli papin nimi — huokasi
syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä
myötätunnetta.

— Tunnetteko Kalevalaa? uskalsin kysyä.

— Shto takoje?

Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli
muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri
täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty
venäjänkieleen.

Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan
semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle
runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas
hänen oman kirkkonsa kalmistossa.

— Nikagdaa njee slyhal! Ei ollah konsa kuultuna!

Seurasi vaitiolo. Sitten kysyin ympärilleni katsahtaen:

— Onko teillä täällä minkäänlaista kirjallisuutta?

Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen
huokauksensa selitti kaiken.

— Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. — Esimerkiksi
Turgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia — klassikoita?

Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen,
venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:

— Tshitival!

Se oli suomeksi niin paljon kuin: ”Ah elkää kyselkö enää!”

Mutta minä, kerran makuun päästyäni, viskasin viimeisen kysymykseni:

— Mitäs pidätte Leo Tolstoista?

Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään
ja lausui rauhallisesti:

— Sangen järkevä mies — otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio
kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.

Rohkenin sanoa pari sanaa suuren kirkonvihollisen puolustukseksi.

Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina
riippuivat.

— Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä
klassikoista.

Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen
kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin
asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me
erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.

Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen
näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja
tänne lähetetty — sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus
hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään.
Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen,
sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella
retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina
toiset kymmenen vuotta — Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin
vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven
entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan
lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai
olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön,
äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta
saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan
syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa,
kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin
hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu,
joka antaa sadon aikanansa.

Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja
rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren
opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan
luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi
kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit
istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään
näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan
jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää
venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat
olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia — eikä kauvan tarvinnut
seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot
pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä
innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi
lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka
laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin — siksi
vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar
kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata
oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen
ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä
opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että
hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat
syypäät!

Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan
näköiset. Suomalainen mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli
tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin
kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot
ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai
vastaus toiselta puolelta...

Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät
sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine
hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa
lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä
johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi,
mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain ”lähetetty”
tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun
tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun
verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo
taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli
tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli
hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen
asemaansa.

Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli
kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä äitinsä
oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin
kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen
kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä
tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä
yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian
suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa
iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä
tehdään karjalaisten opettajatar — ja hän on kuitenkin vento
venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle
terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina
hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin
että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme
puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien
piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata
nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä.
Svjataja Rusj!

Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä
Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän,
neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat
ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille
pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se
kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus
tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka
oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa
vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista
mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät
ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta
niin puolelta kuin toiselta.

Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun
petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää
— venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi — lausuimme
iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja
käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin
ei ollut luottamista enempää kuin ”Voknavolokin” (Vuokkiniemen)
tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi
niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät
ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta
mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme
pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää
mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla
vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen
jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden
suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.

Vasovaaran kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut
meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman
hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa,
joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa,
jatkoimme matkaamme länttä kohden.

                                                  ⸻

Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän
takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa
kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee
ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille
perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta
toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän
massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni
atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä
on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti
liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä
raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: —
tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta
kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös
lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho!
Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa
kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä
yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa
alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu — ylhäältäkö? alhaisuuden
alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...

Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän
henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus
kaikille, kaikille — sortajille, jos sellaisia on olemassa, —
sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen:
— ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava,
katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.

Tunnelmat voivat olla vääriäkin... Kenties tämäkin oli?

                                                  ⸻

Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,
Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet
nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,
Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa
Raatteenjärven.

Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja
pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta
petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla
ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti
humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa,
leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä
sävel. Ketä hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, mistä hän moittii
tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa,
tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta.
Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen
sivutseen peuralla: ”Runottomia olette te nykypolven ihmiset,
arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että
venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen
karjalaisiltakin — kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!”

En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin
poroani — ja ajoin Suomeen. —

Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova
vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä
aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin
yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit
päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät
tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja
pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja
likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta;
resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla —
suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa,
olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka
niinkuin Vienan Karjalassa, ”terveh vierahille”; pitkällisen,
epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: ”kuuluuko sitä
mitä?” johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin
vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta
pois.

Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin __. Talossa on liki
puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä
ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon
oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa
matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun
täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin
lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille
jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin
sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista
Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen
akonlahtelaisiin antimiinsa.

Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa
meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla
säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla,
jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi.
Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme
vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat
tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää
mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen.
Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan — näin jauho
ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus
Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike,
joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia rautateitä
suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan,
Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä kymmeniä
tuhansia hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä
kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen
matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä,
siis voipi yhden hevosparan osaksi joskus karttua neljätuhatta kilometriä
yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja
soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään
köyhtyy!

— — —

Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä päivänä huhtikuuta
Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme
perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme,
eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi
jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin
kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli
karttunut lähes. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene
ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.

Vapunpäivä korvessa.

Tunnelma v:lta 1907.

Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi — kaukana
korvessa? Sinistä taivastako — huikean valkoisia ylioppilaslakkejako
— kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia
lippujako — jyriseviä rattaitako — hymyileviä huuliako kuohuvien
simapullojen ääressä... Alppilan aamulaulujen raikuessa?

Ei, ei, ei!

Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä
vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä —
täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven
kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli
siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu,
kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat
hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.

Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset
seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään,
ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää —
ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa...

Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä — elävälle
ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin
on säätänyt.

Siispä tyydyn — tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan
leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann’
huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna:
kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää
huilottaa...

On elämää ja liikettä kaukana korvessakin.

Järven jää, ulappa uljas... hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen,
oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta
yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla
ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät
iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat
sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!

Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen
pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on ”mokraattien aika”,
”rakutaattorien” vuosisata. Herrat prrr...

”Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias —”

Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu,
sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.

Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla —
ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.

Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme
vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko
pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron
kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme.
”Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!”

Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä
soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa — varis. Kuraa!
kuraa! kuraa!

Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa
vappua neitosille!

Talviretki Näljängälle.

Kotiseutukuvauksia vuodelta 1911.

Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään,
jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla ei pääse, miten
huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä
parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista,
joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen
lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen,
ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän
hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä
lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä,
vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat
eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä
olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun
jylhillä takamailla!

— Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät
umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa
karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen
oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies,
läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja
äännähti:

— Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!

Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti
osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen
valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.

Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista
päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai
Vienan-Karjalaan — meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.

Kärrysahon (”Värjän”) sivu päästyämme olimme heti hempeässä
tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli
lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen
mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli
mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää
tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka
ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi
kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. ”Suomussalmen
renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!” Täällä oli 60-luvulla
eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät,
ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti
kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan
mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan
rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi
vielä eli ja piti hauskaa — ”ukko Pisi”, joka oli ollut tuon
laitoksen viimeinen ”vörvalttari”, hän joka oli istunut korkealla
ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä
jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli
vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä
aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä
kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan
Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni
Lumma, joka nämät rauniot omistaa.

Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan
ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle.
Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän
solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta
taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset
ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta
pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle
nykyajan maalaishistoriaa — me lähestymme taloa, joka on myönyt
metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme Kurimon pirtissä, siellä
häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä
alakuloisena miettii mailman häviötä — mies, joka ikänsä kaiken on
raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen
armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli
häntä aikanaan parooni ”Reete” armahtanut antamalla rakennuspuut
ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille,
mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston
saastaisista kiroista.

— Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen
puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva
tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja
tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain
paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii...

Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme
lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia
kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen,
on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee,
kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija
pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän
emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää — sinipiikoja ei
näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan... Pesiön lahden perukka,
Myllyjokiranta — tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on
hankala, hankala — niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli
viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia
kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten
honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme
liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin
toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!

Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä
vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.

— Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt
jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, — tiesi toverini.

— Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa
näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:

— Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja
mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja
millä panna syytteeseen.

— Siinäpä se. Vanha tarina. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

— Ja porolla myös, lisäsi toveri ja riuhtasi hihnaa.

Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. Noustiin Myllylän
mökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.

— Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille.
Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä
— miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.

”Ensimäinen pettymys”, ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa.
Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta
siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä
tienviittaa.

— Pitäisi täällä olla mökki pahanen kauvempana.

— Aja sinä edellä!

— Ajahhan itse!

Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain
rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät
ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä
pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista
vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi
karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo
mailmankuulut voimasanat — eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana!
Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään,
kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.

Niin tulla tohmaroitiin Kauhaniemen mökille. Ei tuo ollut suuren
suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä
räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja
kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun
vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa
penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä
on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa
surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja
— voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla
ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? — Sattui siinä mökissä
olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi.
Ei hän akkojen unille arvoa pannut — se oli kyllä suuri virhe —
mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää
koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin
kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin
piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia
tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä
puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi
sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla
luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut
saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut
menossa ja tuskin yhdeksän askeltamista
jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät
jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka
latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli
ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki
on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset
ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä
ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan
akkunalaudalle ja huutanut siinä ”sen tuhannen perkelettä” niin että
kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet
että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta
— eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita
pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että ”mitäs se
mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!” —

Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä,
joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut,
voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan
tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain
sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien
tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä
maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin
akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi
maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Saavuimme Pesiön kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat
sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta
paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään
pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi
kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan
hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt
niskan täysi russakoita.

Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka
tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin
kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha
näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se
oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan
sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen
taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja
toimitti poroillemme jäkälää.

— Eilen tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä,
arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset
halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi
olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille
muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. ”Tietääpäs sen, herrat...
Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa
korvainsa juuressa!” ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika
mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.

— Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?

— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi
taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.

— Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?

— On tässä hautoja, semmoisia... ei se kaukana oo se paikka...
Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut
kaivettua... siinä vanhat hokevat metelein asuneen.

— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa
tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta
isäntä vastaa pimittävästi:

— Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.

— Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?

— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka
oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät
saaneet. Annahhan kun etin...

Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi
valajan muistokirjoitus: ”Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840.” —

Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä
Taipale nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta
varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki,
äsken muualta muuttanut.

— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten
poroille?

— Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä...

Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena viikot
oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen
makasi pitkät henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin
heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli
salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat...

Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme
pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin ”kolomeksi
neljännekseksi”. Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo
joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen
ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan
heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival umpiperään, kuten
kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin.
Sitten taas laahustettiin koukeroa ”oikeata tietä”, joka nakkelehti
ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta (”Törisevän”
suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä
ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten
kiiveten korkealle Tervavaaralle, josta näköala tammikuun päivän
kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman.
Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun
ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, Anttilan
taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo.
Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman
vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän
pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden,
vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle
keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä
ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä
huokailee:

— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun
ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä
syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

— Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?

— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.
Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.

— Hätämaassa? säpsähdämme me. — Täältä asti?

— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen
virmatauti... ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä
tavottelemaan... Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen.
Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

— Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.

— Missä lienee, merimaissa — Oulun takana hornassa!

— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä
ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan
ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa...

Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja Hätämaan historia?
Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen
kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset
pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset
Mekkaan.

Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä
oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä
rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin,
vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta
olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi
huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä,
missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy
”mongolinen rotu” puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä
mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi
halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs
ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa... Kuka
takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma
näet voi vaivata lehmäinhoidossakin...

Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle
ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan
herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin,
sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten
aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään
jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä.
Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa,
tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat
siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat
kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa
kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt
massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui
siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin
manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista
sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan
itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea
paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää
isännälleen: ”mene ja tee samoin”. Minulla taas oli huligaani
haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan
tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa,
vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä
vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku
surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot
toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään
kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen
kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin
korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!

— Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!

— Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!

— Hehheh, taikka grammofooni... ratoksi!

Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini
tunsi Hiitolaksi — hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari
innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua
hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli
yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui
tietä:

— Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!

Porot porhalsivat Saunavaaran pienen mäkituvan ohitse ja
laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin Halliin ja
yksillä pelloilla sijaitsevaan Sääskeen. Sukkelasti riisui Huotari
sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten
mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä
rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha
emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin
päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt
äänestämässä Parkkilassa, vaan joku sen jälkeen hän oli
sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea
vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen
kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus,
niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.

— Minä oon viiellä, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa
tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia... mällipä hyvinni
olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?... Joo, äänestämässä
tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk.
Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen
rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin...

— Mitä puoluetta te äänestitte?

— Ka mihinkä lie sattunna... sanoi Hallin Pietari.

— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain
vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:

— Eipä sitä saa sanoa!

Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että ”salainen äänestys”
oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi
rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli
viivansa vetäissyt.

Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa
kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion
raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen
pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään
varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi.
Toveriltani kuulin nämät asiat.

Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja
alanäljänkäläinen ”lihapottu” sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan
liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan
omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu
aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys
Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.

Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini
Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle
paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki
tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti,
kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä
sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän
oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille,
surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta —
mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista
kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa
korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu,
kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin!
En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen
heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän
sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin
toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.

Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas
liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton
korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan
helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka
suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.

— Huhuu!

Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat
ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa
mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten
synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari —
maahengen miekkonen — on maalannut ”stiliseerattuja” jäkäliä.
Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma
kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät... Vihdoinkin
elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa
edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili,
pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet
siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee
luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen
ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy
sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä
Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.

Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme
kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien
läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme,
koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi
tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla
harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.

Raiskio! Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin
avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla
vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, ”korpilinnoja”
valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia
ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun
astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset
akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät
luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen.
Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä
kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan
komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti,
ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen
silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari,
johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä
pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion
sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli
mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi.
Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin
kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus
pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai
säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön,
nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme
taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia
rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle,
joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman
pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle.
Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan
tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme
Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista
kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen
pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.

Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista
sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin
lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät
vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi
olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon
nousevalle poikkitielle.

Niin saavuimme Leinosenvaaralle, retkemme huippupisteeseen,
Ylinäljängälle.

Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo
kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös
eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei
enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen
laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia
maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa
onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa
näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.

Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka
kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena
sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.

— No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?

— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään
ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän
kummalta... siellä rämeellä... Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä
kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman
mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä;
pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran
kautta.

— Saapiko poromies talossa saunan?

— Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle... Pienessä pirtissä
lentelivät höylän lastut.

Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä,
keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja
olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön
ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä
sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys
paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös
naapuritalossa Juhanissa pientä maalariverstasta katsomassa.
Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin
tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä
pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja
kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei
oikein kannattanut.

— Ja nyt paidat naulaan ja miehet saunaan!

Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin
kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova
valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat,
mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi.
Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta,
tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu,
puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti
punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin
niekassa oli lepän väkevä väri.

— Nytpä pieni tuutinki, ihanneuskossa, ei maistuisi hulluimmalle...

— Oikealla raittiusmiehellä on aina taskumatti matkassansa...

Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen
mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena
puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita
säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä
talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat
pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän
totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan
takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä
luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman
tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin
siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti — siis oppinut
keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille
lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui
talvinen yö...

— — —

Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen
kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen
keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja
jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan
peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa
elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen
kinokseen hautautuneen kohtalolle — sinne tartut itsekkin erämaan
kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään
korpeen!

Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat,
niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet
ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen
asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään.
Lentokone olla pitäisi! Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys
luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit
kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen
sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa
isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja
kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole,
niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita —
lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina
silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla...

— — —

— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä
hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus,
pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka
iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin
kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.

Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me
ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme
Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän
neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin
kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia
jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten
kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin
näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä.
Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas
keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa
kummallista nimeä ”Östermyyrä”. Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner
vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen
nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset!
Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan
on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt
sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie,
alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden
yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän
tullen löytyisi ketunpesiä.

Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat
paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella
suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma
perinnöllinen nimensä. Mikä on ”Kinttusuo”, mikä ”Vehkalampi”,
mikä ”Sammakko-puro” mikä ”Paitaharju”. Entäpä heikäläinen
paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen
ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin
mökkitaloon, jonne ei ole kuin ”kolome pitkää neljännestä”. Jos on
saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta.
Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta
hypistellen. —

Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian
Hallissa, johon hänen oli jäätävä.

— Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?

— Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.

— Sanokaahan nyt?

— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä.
Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä
vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa
leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö
suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän
saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin
emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle
10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: ”Eikö tätä tule
liikaa?”

— — —

Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä,
ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon
veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa
yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja
mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa
puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien
rämeitten. ”Pari neljännestä ja rapia päälle?” Kuu paistoi sangen
kirkkaasti, kun vihdoin saavuin Syrjävaaran pihaan. Talossa vielä
valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle
jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni
eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin
makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja,
kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin
ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen
sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään
Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen
kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta
kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa
hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa
makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää
selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä.
Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa,
että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset
ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä
kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka
ollut kauneudenaistia?...

Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa,
joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä.
Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen
”risku”, rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?)
Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin
lienevät ”sikiöt” senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan
kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras
ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka,
neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista
ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen kivekkäitten
kirkko.

Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven
Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli
maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt ”sotamiehen
toloppa”, näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa
poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä
saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä ”vasemen käen puoleista
lattuo ensimäisen suon takana.” Niin jätin Näljängän kylän taakseni
ja ajelin aamupuhteella Pieneen Käkelään __, joka jo on Pesiön puolta.
Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei
poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.

Emännän silmät.

Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen,
ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava
poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta
kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän
pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän
mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä
narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että
pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät
akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo
keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan
— tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään,
yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa
lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen
sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan
kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan ”oikeata veräjää” ja
”oikeata tietä”. Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset
ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras
taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on
jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee
sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi,
mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista... Kenties
se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen
nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa
että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin
lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten
orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät
rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. ”Nostele vain
lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi.” ”Ja vanhene,
muutu kurttuiseksi akaksi!”...

— Tekö sitä ootta se Ki...?

— Minä...

— Tuosta veräjästä sitä mennään...

— Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?

— Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten
sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.

— Mistä emäntä on kotoisin?

— Minä oon tuolta Syrjävaarasta.

— Siellähän minä juuri olin yötä...

— Vai siellä...

Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin...!

— Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.

— Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta
ajetaan. Suon vierustaa...

— No kiitoksia paljon nyt... tpruu... se on tuo poro semmoinen...
ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee
poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni
tutustuisin tällaisten savupirttien elämään...

Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.

Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista
lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: ”kyllä
hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää
tutkivat...”. ”Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?”

— Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.

— Hy... väs... ti...

Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.

Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: ”Yrittäneekö
ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?”

Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan
huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen
porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään
häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen
päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.

Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli
olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?

— Äiti hoi, anna leipää!

Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.

Kolmiloukko.

Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon
kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi
siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota
sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta
kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset
kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei
näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda.
Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi
miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen,
kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että
”emäntä on kuollut”. Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös
kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja
siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne,
vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei
tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy,
ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää...

— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti,
sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun pitää ajaa, älkääkä
mainitko mitään niistä, joille ei tarvitse lähteä!

He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan
miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön
tuo Kalle oppaaksi!

Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni
hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin
minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja
kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti
nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään
suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan
ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet
ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin
minä ja työnsin ”hilkun” pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä
kirkonkylässä käynyt.

”Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?” aattelin itsekseni,
”vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt”.

Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka
askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua
mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden
ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja
lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se
sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin
minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.

Lapinniemi. (Siunatuksi lopuksi.)

Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi
uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!

Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa
ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen
henkeä, voipi elää!

Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee.
Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen
huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on
pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on
parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna
kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti,
jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin
synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä
lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana.
Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro
jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät
muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi,
Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi
on ryhmän ruusu!

Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta elää kuin maan
myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: ”lisääntykäät ja
täyttäkäät maa!” Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava,
tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja
synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari ”Jumalan armosta” on
kuollut kurjuuteen.

Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin
pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin
muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää
pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa
murheellisesta muuritakan kulmasta on — pari askelta kapeaan
seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt
ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä
ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua — kaiken
kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä
iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven
suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla
jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat
että nahka on irroittunut...

— Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina,
herrajessus...! selittää emäntä.

— Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?

— Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli
kaksi lasta...

— Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä
ääneeni ajatellen.

— No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että
on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai minä oo
heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.

— Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä,
ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: —
Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi
kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän
tuo selekä juonitella...

— Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa —?

— Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki
ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun.
Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.

Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson
syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen
välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa
taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei
isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen
filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat
kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen
”pirttiviljelys”, mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä
kuuluisi olevan mainiokin.

— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään
ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota
kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet,
vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää...

Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla
summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini
katsahtaen:

— Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä
puhun...

Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat...
Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat
pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin
monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai
osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä?
Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän
näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.

Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven
valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille
ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä
ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi
saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi.
Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?

Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki
muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni
erämaassa.

Hangella.

Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa
kuutamo-yönä... Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa
suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita
— niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa
Pesiön ””, jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat.
Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa!
Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella
helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä
aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää
hopeahelmiä ja timanttipuikkoja...

— Hei veikkoset, tämähän on romantillista!

— Puuttuvat vain hienohelmattaret...

— Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.

— Ajetaanpa rinnatusten!

Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon.
Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja
ajajain laulua.

— Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen...

— No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään
joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään...
siihen aikaan kun mies lauloi latinaa ”Kolmen roiston kappelissa”
Helsingissä?

— Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!

— Ja poronpulkassa mies karskistuu.

— Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.

— Hei pojat perässä!

Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee
vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas
alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli
metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen
tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.

Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.
Terveisiä sentraalista!

"Karavaani Karjalaan".

Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.

I.

Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen
poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin.
Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita
neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia
säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita,
heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron
selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia,
kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna,
hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen
lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään
haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen,
teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse
henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin
edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki,
matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni
ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä
oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen
Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen
korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta
tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha,
ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi
milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan
maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies
jykevä ja aito ”salmelainen”, nyrkit hällä kuin konepajan moukarit,
siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen
seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen
nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista
mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, ”Jukolan Eero”,
joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä
petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei
miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa
olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä
sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen,
”kompanjonkka”, kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.

Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen
naaraskoira...

Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin
herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että
oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan.
Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo
päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa,
jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta
tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta.
Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa
ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli
pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle:
olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut
sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin
takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin
ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja,
sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä... Meidän
innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme
ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja
kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme,
kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin
hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan
taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — —
meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet
Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat
”rappasotien” aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille;
me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet
hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa... Siksi me emme
pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin
pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin
kuljettaja haaksi... Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä
kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto... Sat sapienti.

Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä
liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen
kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.

Vuokin! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan
loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat
liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan
päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään
ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on
nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin
konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä
mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea
poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana
puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta
se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.

Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten
parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä
kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä
Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie
poikkeaa vasempaan päin — meillä on edessä umpi, joskohta pohja
tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä,
joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi
matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy
että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta
siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.

Pimeys, pakkanen ja umpi — porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää
— ei kukaan kuule toisensa puhetta — sillä silloin-tällöin kajahtaa
voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku
laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja:
”ovatko kaikki mukana?” tai ”onko häntä tallella?” johon ”häntyrin”
ääni aina vastaa vähän vihaisesti: ”on! on!”

Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin
mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa
sentään ”Vilikko” isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä
rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi,
kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki
toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä.
Paukahutti ”Vilikko” aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja
pirttiin pakeni tukka pörröllään — ”rapparit tuloo! rapparit tuloo!”

— Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan
väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen
kanssa aikamoisen rappasodan. — No jo on kummat kulkijat! virkkoi
napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään
ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. — Ei oo ennen tämmöistä
matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.

Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari,
hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin
kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa,
olinko käynyt ”Poljanassa”. — Se Poljana kuulostaa olevan luja
paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon
minä tässä vähän meinaillut...

Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri
Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten
keskessä. ”Kilo ja kuussattaa rammaa!” ”Ja minulle myös!”

Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen
makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja
syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen
kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat
makuultaan.

Mikä laulu nyt laulettais?...

— ”Käy yrttitarhassa polku.”

— Oletko kuullut Joonas profeettaa?...

— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin
kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: ”Ah, kuin paljon
pakanoita...”

— Äläkä siinä potki, sen...!

— Mitäs sinä peitot valtaat?...

— Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!

Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä
poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen
lämpö.

Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta
ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia
olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse
pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla,
parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä
kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa
tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin
oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi.
Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu
rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja
vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin
paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat
usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon,
miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan
perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset
peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas
harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää
että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme
ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki
parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä
hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa
— asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen
välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus,
vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin
loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti
ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui
mainiolle. ”Rämsän kaupungista” (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme
Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin
pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti.
Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli
juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät
olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies
poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa
umpeen ja väliin ei viikkokausiin päivää ajellut ainoatakaan hevosmiestä.
Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen
loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten.
Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä
vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka
pulkkajono uursi — montakohan sekään saisi olla rauhassa
juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas
Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää —
oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva
kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka
ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa
puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi
ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin
palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi,
joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista
säveltä ”Margareeta”, se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika
näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa
väkistenkin mukaansa...

”Sit’ ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla...”

— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta.
— Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan
kuivajärveläistenkin iloksi!...

Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.

Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja
koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana
asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.

Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee
mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine
pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen
kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja
nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä
edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat
ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen
puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta
huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta
yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin
vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon
valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä,
salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä
huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen
piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata ”Joonas profeettaa
”. Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten
kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta
huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa.
Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä
velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja
oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta,
puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin
nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta
päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä,
uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia
jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista
koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas
luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen
haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään
että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko
eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia.
Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä
luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää
hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen
äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi
alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja
kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta
myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä
keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla
tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään
”puhumalla kielillä”. —

Mutta valkeni sunnuntainen erämaassa ja hilpeä pakkanen
paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin,
kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi
huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden
ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot
juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä
laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja
hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle.
Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se
pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta
tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli
kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —

Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus
töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen
tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja
vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä
talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin
turkkilainen pasha.

— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli...
A mitäpä Suomeh kuuluu?

Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven
rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin
selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään
minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat
lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää
dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki
taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa
kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa
kultauksissa ja väriveroissa.

— Terve, terve kotvasta aikaa!

— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? —
Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne,
ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?...

Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne
edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien
kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta,
joka ”ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä”.

Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka
uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.

II.

Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla
kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin
tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja
sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä
pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria,
milloin minna Tarja.

— Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!

Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät
kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä.
Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän
vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun
Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija
voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä
puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä
vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi —
syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen
ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala
puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine
kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa
kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa
— tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan
sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään
sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi
olla kulttuurimerkitystä, jos... niin, jos jotakin tehtäisiin sen
elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme
turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan
toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten
itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella...

Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan
Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana
juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera,
milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja
konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat
nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin,
rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta
syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole
nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät
kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset,
säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti
karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa
aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa
ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten
karjalattarien kanssa:

”Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omani ainian.”

Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa
kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan
mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan
montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti
malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä
yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon
kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla
paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon
tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin
meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien
siveys ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan
harvinaista.

Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä
pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin
joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi
puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä
kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti
sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä
hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi
varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi
sydämellä, kyyneleet silmissä, mitä oli tehtävä Suomen kansan
kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta?
Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä
vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä
kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen
vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai
kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!

”Oi Ukko, ylijumala,
Tahi taatto taivahinen,
Tule tänne tarvittaessa,
Käy tänne käsettäessä!”

oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei
näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen
jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?

”Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omanani ainian!”

kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi
puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:

”En mie rahojani kaikkie juo —”

Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän
joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän
kainuulaiselle kielikarkeudelle.

Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään
hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.

”Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa.”

— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä
laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea
samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina
tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen
taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen
puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään
ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se,
veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti... — Tosi se on!
keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin
tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan,
nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin.
Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi
meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven
kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin
edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen
korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?

Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme
Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin
olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan
Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään
Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro,
joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen
matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu
vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä
he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä
kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri
sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää.
Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti
suomikoille.

Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi
niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee.
Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua
rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon
kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia
utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä
saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko ”Miinan” juhlalliset
manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. ”Miina”,
joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä
alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän
välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on
unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha
tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi
sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi
ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta
perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku
käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen
entisyyteen.

”Joit’ ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla!” —

Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti
porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin
Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä
heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan
seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa
kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo,
jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori
miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon
elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta
selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja
ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua,
missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse
luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella
sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa.
Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka
toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin
kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi
ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla
seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti
rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata
ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä
vaan!

Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan
kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja
itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle
kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista,
olla öllötetäh vaan. Orton ”naini” paljastaa rintansa ja imettää
kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä
ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme
häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä
ollaan ”omenaisia” (sukunimet).

Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin
läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme
aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka
jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä
edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään
niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen
joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen
ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa
hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme
hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä
Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme
ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle
oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu
että, ”jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme,
hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä
syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa”. Tämä ukaasi oli
pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt
jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.

Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa
dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen
Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton
rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä
sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme
iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä,
Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme
akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa
halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut
olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat
opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta.
Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa
tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli
totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan
esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat
näissä komeroissa taas räiskäneet... Ja sydän kouristuksissa, mieli
kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta
saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen
ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä...

Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin
tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen
tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat
pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita?
Varmaan ”veljeskunta” hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot
propagandisti!

Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka
hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä
uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut
Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä
ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja
kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan
puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli
jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista
sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti
kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta
se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään,
jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen
alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja
oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten
kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava
totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan
tarvitse salata.

Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon,
vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä
salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten
olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta
että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus
kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista
luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-)
slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan
pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä
tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä
elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin
ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli
mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla
siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli — ei
venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus, vaan kansalliseen asketismiin,
kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.

Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman
takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät
ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin,
katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen
— eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin:
tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin
pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!...

III.

Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme
siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle
nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin
mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki,
mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa
tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto
poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi
läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän
kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas?
Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?

— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys
papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti
kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja
syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).

— Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini
neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei
sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut
jotakin väärinkerrottua.

— Kuka teille käänsi Helsingin Sanomista? kysyin minä vuorostani.

Arkangelin lehdissä oli käännös...

— Oo, kuinka huomaavaisia täällä ollaan! pääsi minulta.

— Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi
pappi ravistellen hiuksiansa.

— Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle
alalle.

— Tuleeko teille itsellenne sanomalehtiä? kysyi pappi.

— Tuleehan niitä, paljonkin. Tuleekos teille?

— Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna...
jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:

— Tuleeko Kiinan sotaa? Eikö ole näkynyt telegrammia?

Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä
kysymyksen:

— Suostuikos Suomen eduskunta maksamaan sotilasmiljoonat Venäjälle?

Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen
edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli
luovutettu.

Hän, pappi ”Yksinäinen”, opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen
meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä
vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia
suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen
ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.

Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää
meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta —
toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen
vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi
laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja
etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida
ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin,
kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen
vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän
seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi
suomea muiden poromiesten kanssa.

Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden
kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä
tullut käskemään.

— Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä
selitin että pidän saunasta intohimoisesti...

— Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi
henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.

”Mitä pirua se tahtoo? Kunhan ei hyppäisi saunan lauteillekkin
jälkeen?”

Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan
rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen
yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti
meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia
ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat.
Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut
sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan
poropulkkaan valokuvattavaksi.

Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. — Sellaisella kuvalla on
kulttuurimerkitystä.

— Jospa saataisi sen rouvakin mukaan! arveli joku leikillään.

— Minkälainen muija tuolla lie?

— Oletkos ainoa muukalainen...? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu
prinsessa — pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka...

— Pönkän? Onkos ukko sitten mustasukkainen?

— Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna
valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti —
pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä...

— Ihan ilmanaikojaan tietysti! — Siitä tulee mainio
propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja
Arkangelista Pietariin: että ”babjegubskojen” kylän papin rouvan ovat
suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!

— Ja koko P. lyö hätärumpua: ”katsokaa mitä finnit tekevät!”

— Ja meidät tietysti hirtetään joka mies?

— Eikös-sss! Porourheilija on ulkopuolella kuolemanrangaistusta...

Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä
Akonlahden kievarikamarissa.

Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me
kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.

Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin.
Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa
lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli
ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan
juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla,
milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas
singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan
koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa,
hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään
voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli
myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies,
jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven
pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli
hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen
makaajat, ”suomalaisen kirkon ja valtion pylväät”, valvoimme
vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi
meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli
ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.

— Rakas ystävä, mikä nyt?

— Täällä on... ähkäsi hän.

— Puhu, puhu!

— Hi—hii—hiiriä!

Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen
kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.

— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen
kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen.
Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja
ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin
kourassaan. ”Abi, male spiritus!” — Lukkarin arveluttava asema
alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta,
vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet
sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun
valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin
porotkin...

— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä
ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että
hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin.
Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen
kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen,
mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin
takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat
poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun
edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui
hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei
enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme
takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa... Tietysti
olisin seurannut sitä, mutta...?

— Ehkäpä se oli kievarin isäntä...?

— Otetaanpa tarkka selko aamulla!

Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa
jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —

Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän
pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen
näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja
ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä
ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää
sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen...???

Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui
arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja,
vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä
piispan päähineeseen:

— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja
jumalankuvia kupeilla! —

Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla.
Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen
toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta
hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.

— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me
nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman hänen
läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi
että meillä on jotakin luvatonta tekeillä...

Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa
hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä
palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli
jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen
perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan
anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi —
Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä
uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa!
Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla
. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja
vallanalaisille! —

Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia
valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä
nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän
jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan,
kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee
dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla,
vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään...

Meissä heräsi kummallisia epäluuloja ja aavistuksia...

Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä
liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä,
mutta — — —

Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin
tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista
kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin,
valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille
ystävillemme siinä kievarin pihalla, ”Oi terve Pohjola!” läksimme
kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.

                                                  ⸻

Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme — oli näet
laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää,
ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin!
Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä
paluustamme sinne, jossa oli ollut ”hyvä olla”. Me ajoimme hurjasti
ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme
tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo
Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.

Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa,
tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä
sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori
valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja — kisat. Kisat sinä
iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi
illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin
pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta
vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista,
puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä,
puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen
vieraskäynneistä...

Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä
illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot
palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa,
siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä ”sotarovasti”
jytyämässä hehkuvin silmin, siinä ”brihamme” kuin tulinen kekäle
lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea
— Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot
iloitsemassa:

”Tulje, tulje kanssanji tanssimahanj!
Olje, olje omananji ainianj!”

Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu
toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän
nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni
aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta
täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä
viimeisen kerran: eläköön vapaa karjalainen elementti! Kukoistakoon
porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä.
”Kukkula, kosteikko, saari”! ”Kaukana ja korkealla” pohjoisessa!
Suotta se kantaa kuivan nimeä. Mutta ehkä se juuri on sille
onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.

Viides yömme pororetkellä? — se oli päivän hedelmä. Pienoinen,
kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä
suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja
uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen
mieltäliikuttavia tunnustuksia... Se valkoinen koirakaan ei enää
tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet
operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman
kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä — — —
Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!

Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron
tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen
ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.

                                                  ⸻

Palaustunnelmia.

Räntätuisku!

Tiet tukossa!

Miehet märkinä pakaroita myöten!

Porot uupumaisillaan! —

Pulkkien pohjat alituisen jäätäjäisen vallassa!

Tiuvut eivät soi, kellot eivät heläjä!

Koko karavaani ikäänkuin viheliäinen matelevainen erämaan suurella
suolla, jossa kitukasvuiset kelohongat surkeasti vinkuvat tuimassa
tuulessa...

Kaikki punakeltaiset värit valjaissa ja pukimissa ovat peittyneet
lumeen!

Karjalassa käynti kangastaa mielissä kuin häipynyt unelma!

Sadun valhettako tosiaan kaikki — ihmisluonnon alkuperäisyys, elämän
säyseä ilo, runous ja laulu?

Eihän toki? — Vielä kajahtaa yhdestä ja toisesta pulkasta
rohkaiseva huuto. Vielä kohoaa läpi harmajan ilmankin repäisevä
karjalaismarssi...

Mutta äänet ovat käheät kosteudesta — joltakin on ääni tykkänään
murtunut ja kurkusta lähtee vain hullunkurinen, kukkopojan tapainen
kiekaus...

Että pitikin loppua se kirkas pakkanen? Pakkanen — kaiken hyvän
tuoja, porourheilijan oikea atmosfeeri, pulkan voide ja poron
voimabalssami!

Oi kirottu etelän puhuri! Mitäs tulit, sinä Parisin imelä
bulevardileyhkä, meitä korven vaeltajia ennenaikoja kiusaamaan?
Käänny takaisin! Salli pohjoisen porottaa...

Äts turkanen!

Poro kuin etana!

Kuin aasintamma!

Kuin Faaraon lehmä!

— Menetkös siinä! Äläkä kuhni! Hei jälkiin...

”Suu — loi — sees — sa Suo — mees — samme
Ois — ko maa — ta arrr — maam — paa!”

Joo, joo, rakkaat veljet ja sisaret räntäsateessa ja Rämsän kylässä,
niin se on kuin se äskeinen Vuokin muija sutkautti että ”Jessus
siunatkoon, eihän meillä toki semmoista syntiä harjoteta jotta nuoret
kisaileisi — tässä kylässähän on tulevalla viikolla virsikinkerit”.

— Hei nuoret miehet! huusi ikäpresidentti ja hyppäsi seisaalleen
pulkassa, jossa hän seisoi vakavana kuin tukkijätkä uivan hirren
päällä. — Kuulkaapas vanhan partasuunkin sana. Jos eivät Vuokin
miehiset miehet joka talosta paraikaa olisi maantien multatyössä,
niin panisimmepa tottavie toimeen ”Rämsän kaupungissa”, ihan
tänä, semmoisen näytelmän että se muistettaisiin vielä
tulevallakin viikolla. Puheita, laulua, järkevää juttua — ja lopuksi
kisat.

— Herra presidentti! vastusti toinen puhuja, joka myös oli hypännyt
seisaalleen pulkassaan. — Teidän korotettu olentonne näkyy
unhoittaneen, minkä mahtavan sielunpaimenen valtakuntaa nämät vaarat
ovat, joita paraikaa harhailemme. Täällä saa tuskin viheltää ennenkuin
akat ja ukot ilmiantavat kinkeripapilleen että meillä kävi itse
vihtahousu villitsemässä rahvasta...

— Juuri sentähden — kapinaan! keskeytti ikäpresidentti kättään
heilahuttaen ja hänen partansa tärähti innostuksesta niin että lumet
karisivat pulkkaan ja parran iloinen karjalainen väri paljastui.

Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus teki niin valtavan vaikutuksen
retkikuntaan että koko karavaani alkoi laulaa tuota iänikuista
pohjoismaista rekihymniä:

Onpa vielä Suomessa
miehiä ja miehuutta,
tointa sekä taitoa
Suomen poikain povissa!

Mutta räntää yhä satoi herkeämättä ja tuuli voihkaili kituhongissa,
ilta pimeni, keli kehnoni kehnonemistaan — ja parrat, pulkat, porot
peittyivät tuiskuun ja yöhön.

Ajoi päivän, ajoi toisen,
Ajoi kohta kolmannenkin...

Toisen päivän karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään,
ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta
yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin
porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen
ymmärsikin!

Ja kuka tietää... jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan
karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —

Porourheilun ylistys.

Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme
näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta
urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan
keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti,
uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen
maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja
terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti
edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin
sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää
laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia,
lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista
diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä
yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on
hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa,
siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta
ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja
kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on
se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin
ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden
ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä
riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan
varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää
ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia,
mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen,
luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on —
sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen
aarre.

(1910.)

Poropäivät.

I.

Kuvitelkaa mielissänne kameelikaravaania Afrikan tai Arabian
tulenpolttavilla hiekka-aavikoilla ja asettakaa sille vastakohdaksi
porokulkue lumikylmässä Suomessa. Toiset taivaltelevat Kairoon,
Jerusalemiin tai Mekkaan — me teemme pyhiinvaelluksen vain Halla
nimiseen erämaan taloon. Muukalaiset käärivät päihinsä turbaanin
peljäten auringonpistoksia — me varjelemme aivomme pakkaselta
peittämällä kallomme lappalaisella neljäntuulen päähineellä,
joka itse loistaa ja lämmittää kuin aurinko, olkoon kuutamo kuin
kylmä tahansa. Kuuman vyöhykkeen ihminen verhoaa ruumiinsa silkin
hienolla höpenellä — meidän polvemme ovat pistetyt juhlallisiin
porontaljatuppiin, säpikkäihin, jotka ovat mailman parhaat
polvenlämmittäjät. Noin siellä — näin täällä, ja kuitenkin olemme
saman Jumalan luomia maan matkailijoita, joiden sielunelämä ei
suurestikaan toisistaan erkane.

Mutta sarvikallopeurat sentään lienevät erilaiset kuin kyttyräiset
dromedaarit. Ei niillä jokainen Mooses eikä jokainen Moabin kuningas
ajaa rohkene. Ei niistä olisi ollut Egyptin Faaraon sotavaunujen
eteen Punaisen meren pohjalla ja tuskinpa luonnonkurittaja
Xerxeskään olisi rohjennut pulkkaan istua. Jos joskus syttyisi
suuri sota Etelän ja Pohjolan välillä, ja Pohjolan rykmenttinä
esiintyisivät porosotilaat, niin luulenpa että — jos nimittäin
lunta ja jäkälää riittäisi eikä ruutia eikä automobiilia olisi
keksitty — Pohjolastakin löytyisi se Pirunsaaren keisari, joka
mailman vallottaisi pelkillä poronsarvilla... En tahdo liikoja kehua,
tämä riittäköön alkulauseeksi selostukseen meidän pohjalaisten
poropäivistä, siitä hauskasta juhlasta, jonka äsken vietimme.

Sitä oli tietysti edeltäpäin valmistettu ja minun täytyy tunnustaa
että vaikka periaatteessa olen ankara juhlien vihaaja ja ihan
mahdoton toimikuntiin, niin, kun asia hipoi ”hiiden hirven
hiihdäntää”, minäkin olin joutunut niinsanottuun johtokuntaan. Me
olimme siinä määrin itsetietoiset toimemme yleismailmallisesta
merkityksestä että emme tyytyneet mihinkään tavanmukaisiin arvoihin,
vaan korotimme itsemme mahtavan, historialle tosin tuntemattoman,
hallituksen jäseniksi. Meistä oli yksi puheasiain ministeri, toinen
jäkälä-varain prokuraattori, kolmas talousseikkain senaattori,
neljäs valokuvauspuuhain presidentti, viides koristusdepartementin
päällikkö ja niin edespäin. Meitä oli sekä salkullisia että
salkuttomia riippuen siitä missä määrin porourheilu oli kunkin
sydämellä ja ehkä myös siitäkin, olivatko porovehkeemme ja
poropukimemme kunnossa vai epäreilassa. Jo kuukautta ennen, tammikuun
kiljuvimpina pakkaspäivinä, jolloin lämpömittari näytti 40 astetta
ja kylmempääkin, tuntui ikäänkuin sähköä Suomussalmen ja Hyrynsalmen
ilmassa.

— Kuukauden päästähän ne ovat poropäivätkin! sanottiin, kun toisensa
tavattiin.

— Peijakas, pitää tässä varustautua, vastasi toinen, taikka sanoi
hän päinvastoin että: olkoot vaan, mitäpä ne muka häneen kuuluivat!
joka tietysti merkitsi sitä että mies aivan hiidenmoisesti himoitsi
osanottajaksi poropäiville. Ne, nuo poropäivät nimittäin, kutkuttivat
sielua kuin uutukainen paita ihoa — hyvä asia, mutta hieman
kiusallinen. Täytyi näet olla valmis uhraamaan hiukka aikaa, vähän
vaivaa ja rahtu rahapenniä.

Muistanpa, kuinka tämä poropäivä-aika ratkaistiin jo ennen joulua
ja kuinka pidettiin konferenssi Kajaanin kaupungissa juuri saman
historiallisen päivän aamuna, jolloin ”Nälkämaan laulu” ensi kerran
laulettiin. Siellä — Tolosen majatalossa — tapasivat toisensa sekä
”sisä-asiain” että ”ulko-asiain ministeri”, jotka ensi työkseen
marssivat Kalle-Pekan kirjakauppaan uuden vuoden allakkaa ostamaan.
Piti näet tietää, milloin oli mustakuu ja milloin valkoinen.
Molemmat ministerit olivat yhtä mieltä siinä että poropäivät
olivat edullisimmat täyden kuun aikana. Mutta saapui siihen
”Opetusasiain ministeri” Mieslahdelta ja väitti että mustan kuun
aika on kaikista sopivin. Poropäivät näin ollen päätettiin julistaa
helmikuun seitsemänneksitoista ja niin kukin ministeri vetäytyi
”talvihuvilaansa”, mikä Kuhmoon, mikä Paltamoon, mikä Kiannalle.

Siitä ne poropäivät lähtivät viriämään. Kiihoituskirjeet Suomussalmen ministerineuvostosta
sinkoilivat kuin lastut kaikkiin kihlakunnan
pitäjiin. Hei Heikki, oi Oskari, maiskis Matti! Syntyi oikein
poropäiväasiakirjakokoelma pappilan ylähuoneessa. Oli olemassa
salaisiakin asiakirjoja — Helsingistä asti näet piti saada
edustajia, edustajia kaikkien ”Pohjoismaiden puolesta”. Kuiskailtiin
että eräs 140 kiloa painava herra... St!... sille tietysti piti
hankkia kolmivaljakko ja teettää kunniaministeripulkka... metriä
leveä... st! tästä oli tuleva juhlanumero. Sisäasiain ministeri
oli innostuksissaan sekaantunut ulkoasiain ministerin tehtäviin
lähettämällä kiihoituskirjelmän pääkaupungin hienoimmalle eläväin
kuvain teatterille: pass auf! Sitäpaitsi oli sähkötetty Kajaanin
postimestarille: Saapukoon muka sivusadjutantiksi islantilaisella
ponillaan...

Ei ihmettä että sähköä sihisi ilmassa. Kupiainen, salkuton sinatyöri,
agiteerasi sekä Antit että Herkot, Luukkoset ja Kuukkoset. Huhuiltiin
että itse ukko Bisi... Kansakoulu oli muuttunut räätäliverstaaksi,
jossa Selmat ja Serafiinat yötä päivää saksielivat punaista ja
keltaista verkaa porokomppanian rekryyteille, pappilassa paahdettiin
pulkanpohjia, nimismies ja lukkari lakkasivat viroistaan ja
muuttuivat taiteen palvelijoiksi, nuoret kauppiaat leikkelivät
vimmatusti sekä verkaa että rahkeita, metsäherrat herkuttelivat Lapin
muistojaan, mylläristä oli tullut kuparikoristeseppä, postineiti
otti virkalomapäiviä, diakonitar paranteli itseään ja muut naiset
toimiskelivat salaperäisissä hankkeissa aivankuin joululahjoja tehden.

Valkeni helmikuun 16 päivä — Suomussalmen pororykmentti läksi
liikkeelle. Nämät olivat vasta kirkonkylän edustajia, syrjäkylistä
oli odotettavissa toinen mokoma toisia teitä.

Meitä oli aluksi 15 porourheilijaa, joista 13 ajoi pulkassa, 2
suksillaan — 11 miestä, 4 naista.

Alkoi siis poronsarvien kaunis keikunta, härkäturpien tuttu läähätys,
sorkkakavioiden iloinen naksunta, pulkkien kiepunta. Punaiset
hiipat, sinipohjaiset kauhtanat, viheriät nauhat, keltaiset paulat,
kullanhohtavat siipisoljet, hopeahelaiset vyöt, pulkkien ja valjaiden
helokirjailut — kaikki se loisti, loimahteli hauskana liikkuvana
ketjuna sydäntalven häikäisevän valkoista lumimaisemaa vasten.
Kulkusten, tiukujen ja kellojen helinään yhtyi reippaita huutoja,
joita säesti kylän pystykorvakoirien tiuskea haukunta: ”hauskaa
matkaa, hau, hau!” Mutta poromiehet huusivat ”hei!” ja niin ajettiin
ensimäinen pitkä peninkulma Keralan kylän sinivaaroja kohti.

Olipa metsä molemmin puolin tietä ikäänkuin satulinna. Tavattoman
paksun lumen painosta olivat koivikot ja hoikat männiköt muuttuneet
ihaniksi kaariporttikujiksi, joiden lävitse poromatkue sukelsi.
Näreet ja katajapensaat kyyköttivät kuin suuret jääkarhut, tuuheat
korpikuuset paistoivat kuin marmoripilarit jättiläistemppelissä,
silmä ei tässä korvessa erottanut muuta kuin valkoista, pehmoista
ja valkoista — ja sitä samaa ainetta pyrki tupruamaan alas
taivaaltakin uhaten valokuvaajan hankkeita. Suovaaran suopeassa
talossa ensimäinen matkakahvi — sitten laskea huristettiin siihen
rämepainanteeseen, jonka takana kohoaa Kestin vaara ränstyneine,
torkkuvine taloineen. Tähän asti olin ajellut jonon etumaisena
tuottamatta onnettomuutta jäljessä tuleville — tuollaisen karavaanin
veturin asema mäkisillä metsäteillä on melkoisen vastuullinen —
mutta nyt luovutin paikkani valokuvaaja-herralle. Läksipä tämä
pätevä veikko, jonka poro tanssi alati jonkunlaista juhlamasurkkaa,
laskeutumaan alas pitkää, kipperää törmää ja me muut seurasimme
kuin rautatievaunut veturin perässä. Juuri kiivaimmassa vauhdissa
oltaessa alkoi takaapäin kuulua intohimoisia seis-huutoja, jotka
etumaiset käsittivät hei-huudoiksi yhä terästäen vauhtia. Mutta
pian tuo huuto takaapäin kajahti niin kamalasti että se jo täytyi
uskoa selväksi seis-rukoukseksi, ja kun vihdoin saimme hurjistuneet
poromme jarrutetuiksi, alkoi mäkirinteeltä tuleskella tyhjiä
pulkkia, joiden porot, tallaten ja kaataen kaikki allensa, yhdessä
ruuhkassa pyyhkäsivät päällemme ja sivuitsemme karaten alas järvelle.
Luulimme seuraavassa silmänräpäyksessä näkevämme päättömiä ihmisiä
ja verisiä ruumiita, mutta kas ihmettä: sieltä tulla jurrasi
vain veli Kupiainen, Laatokan meren briha, kuin arkkimandriitti
räikeässä messupaidassaan, syli täynnä haaksirikkoutuneita ”nunnia
ja munkkeja”, autuaallinen, hieman ivallinen hymy leveillä
lemminkäis-huulillaan, ja kun tarkastimme pulkistaan sortuneita,
ei kenenkään kallo toistaiseksi ollut irti ruumiista. Seuraavassa
hetkessä kaikki oli taas järjestyksessään — veturi veti ja vihelsi,
jono seurasi ja häntä heilui normaalisti. Mentiin kieppuroiden
yli metsäjärvien ja hyppelevien mäkien, peninkulma toisensa
perään; ”arkkimandriitti” vuorostaan etunokassa. Hieman pyryytteli
Hoikan kartanoon ajettaessa ja naisia paleli, jonka vuoksi
heille annettiin suosiollinen lupa pistäytyä huoneessa. Mutta kas
mitä tunnusmerkkejä taivaanrannalla: sieltä, pitkin Hyrynjärven
ulappaa, tulla pyryää kolme hyryläistä porourheilijaa juhlallisesti
vastaanottamaan. Lähetystöä johtaa rantapohjalainen kauppias,
täyteen lappalaispukimeen hankkiutuneena, toisena esiintyy apteekin
proviisori, hänkin porottomilta seuduilta kotoisin, mutta reilu
ajuri, ja vasta kolmas, pitkä nimismiehen poika, on paikkakuntalaisia.

Hyrynjärven vilpoista talviulappaa nyt päästettiin menemään
vastaanottajain seurassa. Sattuipa Kajaanin Sergejeff palaamassa
Karjalasta korskalla hevoskonkarilla, niin pian tämä ”Uhtuan Shemeikka
” oli sarvipäiden saartamana. Kauniissa kaaressa ajaa
rauskuteltiin kirkon tötteröä kohti ja Salmen talon tanhuvilla
kohotettiin ensimäinen sotahuuto itsemme iki-iloksi, Hyryn hyvän
herätteeksi. Porot kytkettiin paksuihin koivuihin apteekkarin saunan
ympärille, jonka lämpimiltä lauteilta löytyi vartavasten sulatettua
jäkälää. Näkyi että jäkäläministeri oli täyttänyt tehtävänsä!
Minkäänlaisia väsymyksen oireita ei poroissamme tietysti huomannut,
sillä olihan välimatka Suomussalmelta Hyrynsalmelle ainoastaan neljä peninkulmaa
ja sekin oli porojen erilaisuuden vuoksi ajeltu sangen
varovaisesti.

Ilta paraiksi hämärsi, tuntui siis mukavalta astua sisään pakkasesta
vartavasten järjestettyyn tupaan, jonka paikkakunnan apteekkari
Mesterton luovutti Suomussalmen osaston majoitukseksi.

Porourheilija, työntyessään sisään huoneen lämpymään, on ulkonäöltään
kuin tunturipeikko. Hänen kirjokorea haljakkansa on ylt’yleensä
ryvetyksissä lumeen, sen liepeet ovat ikäänkuin tärkkelyksellä
jäykistetyt, neljäntuulenlakki on kuin lumimätäs, jonka alta sulaessa
pilkistää punaisia mansikoita, silmäripset ovat hopeahuurteessa
ja parrassa riippuu toisinaan puoli kiloa jäätä, joka kalisevina
kalkkareina putoilee lattiaan. Joskus ovat viikset niin jäätäneet
suun aukon että hyväpäivä poksahtaa selvällä lapinkielellä:
buorre bäeva! — pyöreätä päivää! Ainoastaan säpikkäät säilyvät
puhtaina lumitartunnasta — nuo verrattomat kymmenkunnasta
porokoipikaistaleesta tehdyt polvihousut, joita ei koskaan voi
liiaksi kehua.

Olimme siis saapuneet porojuhlien yleiseen lähtöpaikkaan ja tämä
oli vasta juhlapäivän aatto. Tänne, Hyrynsalmen kirkolle, oli näet
käsky kokoontua kaikkien Kajaanin kihlakunnan porourheilijain.
Tänne oli määrä saapua sekä kuhmolaisten että paltamolaisten, sekä
puolankalaisten että meikäläisten. Sotkamosta ei ollut suuria
toiveita, ristillisestä Ristijärvestä vielä vähemmän, vaikka
lieneekin ollut puhetta kapulan lähettämisestä sen ”kuningas
Salomolle”. Kiehimästä huhuttiin jonkun saapuvan, Kajaanin
porourheiluosanottoa ei kukaan järkevä ihminen ollut pitänyt
mahdollisena — siellä Ämmän partailla tiedettiin löytyväksi vain
ne kaksi vanhaa katua, joita vilkastutti enintään ennenmainittu
islantilainen postimestarin poni ynnä parvi kaulusniekkoja
seminaaripoikaherroja, kansallisen sivistyksemme lupaavia sällejä.

Mutta jospa tosiaankin kaikista näistä paikoista saapuisi edustajia?
Jospa yhtäkkiä joku seminaarinlehtori karkuuttaisi tänne hiiden
hirvellä, postimestarin poni perässään? Kansanopistonjohtaja tietysti
varmasti tulee — hänen tähtensähän huominen 17:s päivä oli asetettu.
Mitä sanotte? Ettäkö ei tulekkaan? Ettäkö hyryläiset poroairuet
ovat turhaan käyneet häntä vastaanottaakseen Oravivaaralla? Vie
sun turkinpippuri — eikö siis Kuhmoniemestä taaskaan? Rakkaat
veljet, se on päätetty asia ettei Kuhmon pakanoille kolmatta kertaa
kapulaa juoksuteta. He ovat meidät jo kahdesti pettäneet, heidät
on tuomittava — porosotaoikeudessa. ”Mikä meni pellollensa, mikä
oli emännän nainut”... niin siellä sanaa sovellutettiin. Ei siis
ukko Pee-Ähväkään? Vahinko, vahinko, suuri vahinko — huomenna on
Kurkelan Juho saarnaamassa niin että kajahtelevat Hallan pirtin
seinät. Oikeastaan herra Mustaparta sietäisi kylvetystä, mutta hän
on lippuministeri, joka vain hymyilee kohtalon oikuille ja väittää
alituisesti että ”se kuuluu asiaan”. Kuten sanottu:

Paltamo petkutti,
Kuhmo kuhnaili,
Kiehimä kihnutti,
Sotkamo sotki,
Ristijärvi rienasi

meidän pyhiä ensimäisiä poropäiviämme! Mutta Puolangan korkeilta
tuntureilta oli ajaa karauttanut rakas poroveljyemme Heikki, hän
joka mielenhilpeydessä yksikseen vastasi kymmentä kuhmolaista, hän,
se samainen Huotari, jonka kanssa vuosisadan aamuauringon hetkinä
olimme tehneet niin monta ikimuistettavaa pororetkeä siintäville
saloille molemmin puolin Vienan rajoja. Hänkin oikeastaan oli meidän
kylän kasvattaja. Suomussalmi! suuri on sinun kunniasi poronsarvista
taustaa vasten katsottuna; kun huomenna lisäksi Pesiön pojat
porahuttavat joukkoomme, karttuu meitä yhden kunnan osalle vähintään
kolmekymmentä harmaalla harjalla ajajaa.

Aattoilta kului hauskasti — koko Hyrynsalmen kirkonkylä
toverillisine pappeineen, humoristisine tohtoreineen, verrattomine
apteekkareineen, virkeine kansakoulunopettajineen, kohteliaine
kauppiaineen, lauluintoisine kanttoreineen ynnä ystävällisine
rouvineen ja neiteineen piti meille, porourheilijoille
seuraa apteekkarin juhlasalissa, jossa mukavasti syötiin ja
juotiin pikkupöytien ääressä kuin missäkin englantilaisessa
turistihotellissa. Vaikka illatsu oli yksityislaatuiseksi julistettu,
pitivät paikkakuntalaiset sieviä juhlapuheita: kookas sulhasmies
Oskari, nuori Karjalan kävijä hänkin, toivotti suomussalmelaiset sen
tuhattulimaisesti tervetulleiksi ja puhe tuntui pulppuavan punaisesta
sydämestä; virkku opettajamies Santeri leimautti pöytäpuheessaan
kahta vastakkaista kulttuurikuvaa, ensiksi ihmisistä, jotka ovat
niin hienot ja sivistyneet että alati pelkäävät saavansa nuhaa
ja yskää, kun patiinit kastuvat, ja toiseksi ihmisistä, jotka
ajelevat poroilla läpi korpien eivätkä milloinkaan puhu nuhasta
tai yskästä, vaikka kaahlivat vyötäryksiään myöten lumessa;
jälkimäistä kuvaa nuori kansanedustaja kehui arvokkaammaksi ja
vakuutti moisen urheilun kasvattavan ihmistä henkisestikin rohkeaksi.
Hyrynsalmelaisille vastasi poroministerimme Mustaparta arvokkaan
lyhyesti, sillä tietysti olivat oikeat puheet säästettävät huomiseksi
Hallaan. Kajahtipa salissa nyt ”Nälkämaan laulu”, tuo Kajaanin
kihlakuntalaisten uudenuutukainen kansallishymni, josta eivät
helsinkiläiset ehkä tiedä paitsi Merikanto — sielukas, omituinen
sävellys, joka Kajaanin maanviljelysseuran innokkaan sihteerin
maisteri Huugo Linnan toimenpiteistä ihmeen pian on levinnyt
laajoille unisille maisemillemme.

Emme olleet vielä ehtineet jälkiruokaan, kun meitä hämmästytti eräs
Helsingistä päätäpahkaa saapuva herrasmies, joka vartavasten matkusti
meidän huomispäiväistä porokaravaaniamme varten. Pikkupöytien
ympäriltä alkoi kuulua uteliaita kuiskutuksia: poroministeristön
salaiset toimenpiteet näkyivät kantaneen hedelmän. Tietysti se oli
filmi-herra...

Historiallinen tapaus Suomussalmen ja Hyrynsalmen poromiehille!
Kenties kuukauden kuluttua naamojamme, naapukoitamme ja härkiämme
näyttää vilkutetaan Pariisin hienostolle: kenties Ranskan
presidentti tai Saksan Reise-Kaiser kiinnittää huomionsa ei
ainoastaan komeaan lappalaisunivormuiseen forstmestariimme, vaan
myös Ruhtinansalmen Luukkoseen, hyrynsalmelaiseen nahkuri Liimattaan
tai meidän Harakka-Andrushkaamme? Ja meihin muihin myös! Kenties
Rans-Vertti Tunturin tummaan hipiään ja tukkaan ihastuu joku Turkin
sulttaanitar tai Mustapartaa Bulgariassa luullaan Hyperborean
khaaniksi. Samoinkuin neiti Holmgrenia Portugalissa Ruijan kuninkaan
hovimamsseliksi!

Iloinen jännitys vallitsi vierassalissa myöhäiseen yöhön saakka
laulujen kajahdellessa paikkakunnan kanttorin johdolla. Eikähän
nukkumisesta Suomussalmen kasarmissa sinä yönä ottanut
tullakseen tolkkua, sillä pororitarien riveissä löytyy aina joku
Kulneff —

”Mies parhain missä taisteltiin
Tai maljaa maisteltiin.”

Repäisevä meininki näet, arvon herrat, repäisevä meininki yöllä jos
päivälläkin!

II.

— — —

Seitsemästoista päivä helmikuuta valkeni uhkaavana tuiskusäänä.
Mutta siitä huolimatta kerääntyi heti aamupalan jälkeen
nelisenkymmentä poro-ajajaa Hyrynsalmen kirkon lähettyville
täyttäen aluksi iloisella sekamelskalla koko apteekin edustan.
Siinä oli kansanedustaja kaksivaljakkoineen, siinä pyöri iloinen
aluelääkäri omituisine rekivehkeineen punatupsut naapukassa, siinä
heilui pitäjän pirteä postineiti heleine kansallispukuineen,
siinä puljaili itse hintelä apteekkari pulkkineen, haastaen
”selevee Savon suomee”, siinä juoksi esiin Puolangan purlakka
poronsarvissa hulmuavine punakelta-lippuineen sekä lopuksi hinausi
meikäläinen maatalousneuvoja hätäilemättömine härkineen, jonka
sarvessa kiikkui tulipunainen vaate tulenkeltaisine kirjoituksineen
”Häntyri” — hänen kunniavirkanaan oli viilettää karavaanin perässä
pompottaja-kelloineen. Oli siinä väriloistoa ja kilokirjavuutta, joka
teki lohdullisen vaikutelman sitä unekasta taustaa vasten, jossa
lumikinoksiin uppoava kirkkotapuli törrötti — Suomen ristirahvashan
piti väriloistoa synnillisenä, mutta tässä oli mukana sekä pappi että
lukkari ”iloa imehtimässä” ja me olimme kaikin vakuutetut siitä ettei
laupias Jumala sitä karsaasti katsonut.

Kun valokuvaajat — niitä jo esiintyi kolme ja neljäs oli vastassa
— olivat lähtömme ikuistaneet, komensi ylikomendantti Mustaparta
osanottajat jälkeensä alas järven jäälle, jossa järjestyttiin jonoksi
pitkin viittatietä. Tietysti vireimmät ajokkaat pyrkivät rimpuilemaan
ja tempoilemaan kuhnurien sivuitse, tietysti joku sekausi hihnoineen
toisiin kiinni ja syntyi hullunkurisesti riuhtoileva pororuuhka,
tietysti intohimoisimmat ajajat hermostuivat jarrutuksiin pitäen
alituisia pysäyksiä eläinrääkkäyksenä, mutta karavaani saatiin
kuitenkin järjestetyksi ja juhlaroikalta se tosiaan näytti, kun se
pitkänä, siintävänä ketjuna soljui yli Hyryn seljän, kääntyen Hallan
tielle, ylitse Ruuhiniemen, josta porhalsi perään pari pulkantekijää.

Nämä olivat niitä maisemia, joissa kesällä pilkotti pitkän
tarvevenheen purje tai kuului tukkipoikain huutoja ponttuulta —
nyt oli purjeena vireä poro ja pyörivänä tukkina pulkka. Meillä
muutamilla porourheilijoilla olivat pulkat kirjokoreiksi maalatut ja
me olimme kehittäneet tämän koristemaalauksen mielestämme lupaavaan
alkuun (Mustaparta jo puhui freskoistaan!), mutta toiset meistä
kovasti halveksivat maalaustaidetta, pitäen mustaa tervaa kauneimpana
värinä. Toisten pulkat olivat metallipohjalla varustetut, toiset
kunnioittivat tässäkin ainoastaan tervaa, joka tulella paahdettiin
emäpuun sisään. Porojen valjaat olivat niinikään koristeltuja
ja koristelemattomia: millä oli heleänkirjaviksi silatut länget
ja nuolenkärjillä, hammassahoilla tai pakassäteillä kaunistetut
loimivyöt, millä oli kellopanta lappalaistyyliin kirjailtu,
millä kiiltävät kulkusvyöt kymmenine helyineen, mikä oli sitonut
yhteensointuvia kaksikielisiä tiukuja poronsarviin, millä taas ei
ollut mitään koruja eikä helyjä. Kun lisäksi poropukimien värit ja
koristetyylit vivahtelivat erilaisilta, syntyi vaihteleva värien
sekoitus, joka loi henkilökohtaisen leiman ja esti muodostumasta
sotilastarkkaa, yksitoikkoisuudellaan tympäisevää tyyliä.

Hyrynjärveltä nousee Hallan tie metsäisille harjanteille, joilla
karavaani hauskasti hyppelehtii ja kääntelehtii sukeltaen milloin
männikköjen, kuusikkojen ja mitä ihanimpien korpikoivikkojen lomitse.
Kuutamossa on porolla-ajo tällaisella metsätiellä mitä viehättävintä
ja nuo 12 kilometriä kirkon ja talon välistä taivalta voi hurjalla
porolla ajaa puolessakin tunnissa, mutta juhlakaravaanin kulku on
tykkänään toisellaista, semminkin kun valokuvarit tuontuostakin
pyytävät kulkuetta pysähtymään. Ja silloin, jarruttaessa, tapahtuu
aina pieniä kepposia, jotka tavallisesti pannaan porojen syyksi.
Miltä hyppää poro metsään, miltä pyörähtää takaisinpäin, miltä karkaa
ohi seisovain — se kaikki kuuluu ohjelmaan, kuten Mustaparta alati
mieliin teroittaa. Ja vaikka poroministeri itsekkin joskus pyllähtää
pulkasta tai venyy hihnan perässä suulleen suitsuneena kinoksessa,
niin sekin kuitataan juhlalaskuun.

Kajaanin seutulaiset loistivat poissaolollaan, mutta meitä oli
riittämään asti yliperäläisiä kultaisessa ketjussa, joka vakavasti,
mutta varmasti etenemistään eteni juhlataloa kohti. Lippu edessä,
lappu takana, vaate verenkarvainen keskellä — mutta saipa siinä
kaulaansa vääntää ennenkuin näki häntyrin puolen kilometrin takana.
Tällainen karavaani väkistenkin virittää juhlatunnelman, jonka
julkitulemiseksi puuttuu vain porolla-ajajan marssi, sillä vanha
ruotsalainen porolaulu ”Spring min snälla ren” (Juokse porosein...)
on liiaksi imelä nykyaikaisen urheilijan laulettavaksi. Ennustanpa
että tuo porolla-ajajan marssi luonnon pakosta näistäpuoleen sekin
syntyy, kuten kihlakuntamme korkeaveisu, mutta sitä ennen täytyy
jonkun säveltäjän oppia porolla-ajon salaisuus...

Jo näkyi Hallan ulkoveräjä ja tie yleni valtavalle vaaralle. Yhteisen
sopimuksen mukaan kajahti veräjien vaiheilla reipas tuliaishuuto,
joka kuin pitkäisen jylinä häipyi kauvas metsään, lumivalkeaan
metsään, josta kohoamistaan kohosi sarvipäitä ja punaisia hiippoja.

Eläköön-köön! hurr... heistelee! Perillä ollaan vanhassa porotalossa,
poromiesten korpitabernaakkelissa.

Pihan edustalla seisoo satakunta miestä — ne ovat paliskunnan
metsäporomiehiä, poroisäntiä, porojätkiä ynnä ryhmä Pesiönkyläläisiä
porourheilijoita, Laajan, valokuvaaja-Matit ja muut, joukossa
helsinkiläinen kotiteollisuusmestarikin. Vastaanotto on koruton,
mutta juhlallinen: isäntä, ikinuorteva Hallan punapartaukko,
astahtaa esiin väkijoukosta, tervehtää kädestä puristaen tuttavia,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttuvat pororengit vierasten
porohihnoihin tahtoen taluttaa ajokkaat takatanhualle jäkälän ja
naavan kimppuun. Mutta samalla kaikki jännittyvät katsomaan ja
kuulemaan, kuinka itse ylikomendantti, tikapuilla seisten, täydessä
varustuksessa, säyseällä äänellään julistaa poropäivät avatuiksi.

Ministerit eivät paljon puhu, mutta julistus on pätevä.

Nyt se siis vasta praasnikka alkaa!

                                                  ⸻

Hallan iso pirtti täyttyi tuokiossa porojuhlavieraista, joiden
lukumäärä nyt nousi noin 150:een henkeen. Kun emäntä ja talon
tyttäret oli kätelty, käytiin kursailematta pitkään kahvipöytään.
Mutta jotta oikea porojuhlatunnelma heti viriäisi, oli nyt puheasiain
prokuraattorin vuoro lausua juhlasananen porotalon isännälle,
joka kykeni ottamaan vastaan moisen vierasjoukon kesken kaikkia
arkikiireitään.

Pirtin peräpenkiltä hän sen julisti kohti isäntää, joka seisoi
keskellä pirtin lattiaa:

Terve Pohjolan isäntä,
Hallan ukko, halliparta!
Terve petrojen kuningas,
Härkäpäiden hallitsija!
Terve vanhin veikkojamme,
Porourhoja pätevin,
Terve tietäjä ikuinen,
Taikuri salon sisässä,
Kuule kerran kunniasi,
Ota vastahan osotus:

Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!

Mistä oppisi osasit,
Kusta kuulit kuiskehesi?
Miten viisaaksi virisit,
Kuten pääsit päälliköksi,
Niin että sinua yksin
Niinkuin rastasta keväällä
Kaikki öisin kuuntelevat,
Taikka niinkuin satakieltä
Taikka kultaista käkeä
Kaikki kilvan kummeksivat,
Kun sie parrastas pakajat
”Asioita ainoisia,
Joit’ ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Näillä raukoilla rajoilla,
Poloisilla pohjanmailla”.

Oh sie ukko sen mokoma,
Oh sie metsien molija,
Kuuntele kuin mie sanelen.
Kuin mie arvoan sen asian:

Korpi se sinut opetti,
Erän käynti koulutteli,
Korpi se sinut kohotti
Niinkuin kotkan korkealle,
Jott’et suohon sortununna,
Rämeihin räpistynynnä!
Hiiden hirmut sua tavotti,
Hallat harmajat hätyytti,
Maahan löivät sun monesti
— Sinä vastahan värisit;
Sinä nousit nokkelasti,
Uhrasit pyhät roviot,
Sinä kokkona kohosit
Raadantasi raunioille,
Et sie vääjännyt vähistä,
Et sie paljoista pahennut.

Oh sie ukko sen mokoma,
Ah sie metsien molija,
Sulien korpi vain kohisi,
Sulien ilma vain suhisi,
Luonnon voimat sua lujitti:
Aallot sulien virttä lauloi,
Tuulet syviä,
Järven kalat, ilman linnut,
Salojen sadat otukset,
Suven sulot, talven tuiskut.
Tuhannet tutut asiat:
Ne ne sinua opasti,
Ne ne miestä mietitytti!

Oi sie ukko oivallinen,
Ah sie petrojen pitäjä,
Kerro petroista pakina,
Lausu laulu laukkojista,
Täss’ ois sata sarvimiestä,
Poromiestä pohjolaista
Vanhintansa vahtimassa,
Haltijaansa haastamassa?

Arvaanhan mitä sanelet,
Laukkojista lasettelet:
Petra on pyhä tevana,
Poro orheista parahin,
Hirvas hilpein häristä,
Urakka unennäöistä;
Ei ole petran pettänyttä,
Tarvahan tavottanutta!
— Hyvä on petralla ajella,
Kaunis kiiruin kiepsutella,
Ei se miestä metsään heitä,
Palelluta pakkasehen —
Petra! Petra! Oi on petra?
Petra on pyhä tevana,
Poro orheista parahin!

Terve siis Pohjolan isäntä,
Terve metsien Tapio,
Havuhattu, naavaparta,
Sinä korpien koristus!
Terve täällä ollessasi
Oman linnasi ovella,
Terve tänne piiltyäsi
Soppehen salon sinisen!

Terve puolesta toverein,
Satapäisen sarvijoukon,
Terve puolesta puhujan,
Itsenikin imanteeksi —
Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!

Tämän juhlatervehdyksen jälkeen kajahti heti sekakuoron laulamana
”Nälkämaan” säveltuore marssi:

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa!
Jylhien järvien loiskintaa,
Meidänpä mainetta mainivat nuot
Koskien ärjyt ja surkeat suot —
Meidänpä vapautta vaarat on nää,
Meidän on laulua lahtien pää,
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
Metso ja rastas täälläkin soi.

Taival lie hankala? — Olkoon vaan!
Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan!
Helmassa synkeän syntymämaan
Pirttimme piilköhöt paikoillaan —
Vainojen virmat, oi vaijetkaa!
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan
Puolesta hengen ja heimon ja maan.

Nouskoon rintaamme uskonto uus!
Taantukoon taika ja vanhoillisuus!
Maamies, muista, miss’ onnesi on:
Riihesi rikkaus riippumaton —
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa,
Raukat vain menköhöt merten taa!

Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat
mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma
tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies
ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.

Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan.
Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski
ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: ”Mikäkö hänet oli korpeen
saattanut —?”

Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut
kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä
en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen
joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen.
Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en
ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin
lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan
luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja
kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita
tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos
luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja
kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan
muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää
kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli,
mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan
viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten
nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin
ortta.

Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin
ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton
päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili
edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma
tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä;
kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo
porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi
yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä
sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan:
”oaa, oaa, oaa!”

— — — — —

III.

Meitä oli Hallan tanhualla koolla vähintään 60 porolla-ajajaa täysine
tamineineen, joista yli puolensataa oli pulkkahoitoa. Mahdoton oli
ajossa oltaessa saada kaikkia yhtähaavaa valokuvatuiksi. Lisäksi
lumisade teki häiriötä. Mutta se ei voinut estää porokatselmusta,
jonka suoritti kolmihenkinen lautakunta koettaen arvioida ajoporoa
kaikkine vehkeineen. Ei ole tässä oikea paikka kehumisiin, keiden
kellokkaat ja pulkat saivat tunnustuksen. Mainittakoon vain että
tunnustuksen vertausesineeksi olimme keksineet erityiset kansalliset
merkit, sorvatut pienet pallot, jotka ripustettiin poronsarviin.
Varsinaisia kilpa-ajoja emme näillä ensimäisillä poropäivillä
tahtoneet järjestää, juhlamme kun oli tarkoitettu enemmän
aatteelliseksi tutustumistilaisuudeksi.

Päivän hämärtäessä taas kaikki kerääntyivät juhlapirttiin, sillä
päänumero, juhlapäivälliset, oli käsillä. Lamput sytytettiin, piirit
lakkasivat pyörimästä, mutta laulut yhä kajahtelivat. Kaikkien silmät
kääntyivät milloin kalakukkoihin, leipäpinoihin ja poronpaisteihin
pirtin pitkällä pöydällä, milloin taas siihen kolmatta metriä
pitkään ja noin _metrin_ levyiseen ruokaseteliin, joka oli ripustettu
pöydän yläpuolelle.

Se oli kai mailman kansallisimpia ruokaseteleitä: siihen oli
maalattu poro-ajaja kaikissa mahdollisissa vaiheissaan ja se vilisi
täynnänsä isien sananlaskuja: tietysti oli se laadittu yliperäläisten
”ranskanmurteella”.

POROMIESTEN JUHLAHARTSUT.

(Yhdeksän hengellistä ruokaryyppyä:)

1. Pidä puolesi Jumalan vilja: syntinen on kimpussasi!
2. Nälkä on ruuan alku, ruuassa työn alku, juomassa puheen alku.
3. Suola, leipä miehen muona; voi, velli vasikan juoma.
4. Parempi kerta kyllin syödä kuin on aina ruikutella.
5. Suusta syönehen näkeepi, parrasta palan purijan.
6. Petäjäinen posket punaa, ruisleipä voiman antaa.
7. Pieniä ne on muikut joulukaloiksi!
8. Parempi leipä kuin kulta.
9. Rohkea ruuan hakeepi, ujo nälkeä näkeepi.

Ensimäinen ennätys Voitaleipeä, suolakalloa ja minkä mittäi;
särpimeksi kirnuhuituo elikkä tuota hapanta piimeä.

(Kolme hengellistä ruokaryyppyä:)

1. Ei kaikki ole kokkeja, joilla on pitkä puukko.
2. Älä luule luuta lihaksi, härän häntää makkaraksi.
3. Sitten on rokka rohtoisa, kun on kahta kattilassa.

Toinen tormaus: Poropaistia ja kuoripottua ja siinä sivussa muutai
muskulaa.

(Taas:)

1. Tänäpänä härkä, huomenna nälkä.
2. Kyllä härkä jäniksen tapaa, jos ei muualla, niin kattilassa.
3. Se kypsen maistaa, joka keitetyn paistaa.

Kolomas kopraus: Mörön lihhoa elikkä linnunluita ja pottuvoita tai
hätätilassa lento-oravan siipiä.

1. Kalaa, leipää, rokkaa — ei talvella muuta o’kkaan.
2. Hupa huttu, viepä velli, rieska kaikkein kavalin.
3. Iltasyönti lihottaa, aamuatria kaunistaa.

Nelejänsi nappaus: Porokinkeripuuroa, herrastalakkunaa elikkä muuta
mämmiä.

1. Oli mitä oli, mutta puuroa illaksi!
2. Puuro meillä pussahutetaan, ei ole varaa velliä keittää.
3. Liemi ahkion vetääpi, pala pienen pulkkaraisen.

Viiensi veällys: Kalakukkoa, poronkieltä, piirakkoa.

1. Kyllä nälkä ruuan suolaa.
2. Kost’ jumala kokille, paha puoli paistajalle!
3. Leipää leivän murusetkin, voita voin kirposetkin.

Kuuensi kupsaus: Vaikkapa naurista?

(Ka kun ei tiiä mittee hyö akkaväki hoksaavat.)

1. Ei räkkää herkkua vatsan täysi.
2. Kylkehen kyläinen ruoka, se kohti kotoinen ruoka.
3. Maiskis mansikka karhun suussa!

Seihtemänsi sieppaus: Jäläkipöperöä! (Kolme viimeistä paukkua:)

1. Hyvää se on hyvän loppukin.
2. Voita vehnäinen vaatii, suolavettä petäinen.
3. Munakuukku ja pannukaakku ne miestä pulieeraa,
mutta kaali se miestä kasieeraa.

Juhlakahvi:

”Kahvihan se on kaunis ruoka,
jok’ ei miehen mieltä muuta
eikä päätä pyörryttele;
vaan kun juovat johtomiehet,
vielä toisen tolpparitkin,
viepi viimeisen vasikan,
ainoan emännän lehmän!”

Nämät juhlahartsut, jotka syötiin vuorolleen parissa pöytyeessä,
eivät menneet ilman asiaankuuluvia puheita. Olen ennen huomauttanut
etten puolestani ole seremoniain harrastaja, mutta kas kun asia
koskee kotoisia poropäiviä, silloin Pohjolan luoja sallii minullekkin
puhelahjan. Poropaistiin päästessä oli arpa langennut ja minä siis
päästin tulemaan.

Tietysti puhuin vertausten ja tunnustähtien kautta käyttäen
ääriviivoja! Jerusalemin aasintamma — Suomen porohärkä, Rangifer
tarandus. Arvattavasti oli juhlapuheeni liian vakava, liian
runolentoinen, sillä heti eläköönhuutojen vaijettua pinkosi ylös
nälkämaan iloisin mies, porotohtori Buss, rykien merkitsevästi ja
huitoen käsiään. Ei tarvinnut kuin vilkaista miehen mimiikkiin,
niin ihminen jo joutui hyvälle tuulelle! Äärettömän hartaalla
vakuuttavaisuudella hän näet julisti ikivanhaa viisausoppia ihmisen
vatsan valtavasta merkityksestä, johtaen kaikki elämänlangat
riippuviksi tästä tärkeästä paikasta ja kohdistaen yhteisen
kiitoksen Hallan isännälle, ukolle, joka... ja niin edespäin.
Eläköön! Siihen tietysti taas vastasi Hallan ukko puhuen syntyjä
syviä, asioita ainoisia, ja pyysi vieraita j.n.e. Eläköön! Mutta
tuskin olivat puukot heilahtaneet, kun jo kolmas pöytäritari,
seurakunnan sielunpaimen ”Hosta”, nousi ylös pyytäen säästämään
yhden eläköönhuudon hänenkin juhlaesineelleen. Poropappi näet
huomautti vakavan viehkeästi Peräpohjan naisen olemassoloa, naisen,
jonka sekä kylmä talvi että häikäisevän valoisa suvi vuosisatojen
kuluessa oli sorvannut sitkeäksi, kärsivälliseksi ja ainakin tätä
taustaa vasten katsottuna — klassillisen kauniiksi. Kunnon pastori
tietysti ajoi ylistyksensä Hallan ukon rintatoveriin, sukkelasuiseen,
liukasliikkeiseen Liisu emäntään.

Imelä mielikuvitus on kiihoittava ryyti kaikilla aterioilla. Vaikka
ei ruokasetelin mukaista desääriä ollut olemassakaan, luulivat kaikki
sitä nauttineensa. Tämä kuviteltu jälkiruoka vaikutti suorastaan
koomillisesti poromiesten ruuansulatukseen, sillä seuraavassa
hetkessä oli — horribile visu — franseesi käymässä ison muurin
kupeella. Poromiesten franseesi? — te arvaatte miltä se näyttää! Se
vivahtaa aivan ihmeellisesti porohärkien ryntäilyihin, puskuihin ja
koparoimisiin.

Mutta emme me ainoastaan huvitelleet (pesen käteni), vaan myös
keskustelimme ammattiasioista.

Miten on ajoporoa ruokittava? Kuinka monesti vuorokaudessa sille on
annettava jäkälää? Miten vastahakoinen poro opetetaan leivän syöntiin?
Ovatko naava, kortteet, raatteet j.m.s. edulliset syöttöaineet? Miten
on estettävä permoja? Kuinka paljon sopii ajaa? Minkä ikäisillä nuorilla
poroilla saapi ajaa? Kaksi- ja kolmivaljakko? Mitä on otettava huomioon
pitkästä ajosta tultua? Onko eläinrääkkäystä, jos kaksi henkeä istuu
samassa pulkassa? — Millaiset valjaat ovat edullisimmat? Pulkan, kelkan
ja suksien käyttö talven eri aikoina? Mikä aine on edullisin pulkan
emäpuussa? Eikö olisi suotavaa että kevätajoissa olisi kepeämpi pulkka
kuin paljon lumen aikana? Millaiset pitää suksiltaan ajajan susten olla?
Eikö urheilijan sietäisi enemmän harrastaa ummella ajoa, jotta ei
poro veltostuisi? Eikö olisi syytä keksiä erikoinen suomalainen
porourheilijan puku matkimatta lappalaisia? Eikö olisi suotava että
joku maalaiskauppias perustaisi osaston porourheilijan tarpeita? —
Missä vietetään kihlakuntamme toiset poropäivät? y.m.

Ohjelman seuraavana numerona oli juhlasauna, josta puhuttiin
ainoastaan kuiskaamalla. Magnesium-patterin räjähtäessä näkyi
Hallan ”camera obscurassa” kolmen poroministerin partainen naama
ja säpikkäättömät kintut. Senjälkeen seurasi vielä salaperäisempi
poromiesten booli...

Tuli yö. Taivas pilvinen poudistui — Otava ja Kalevan
kimalsivat majesteetillisina korkeudessa, porotiuvut ja kellot
helisivät tanhualla, sarvet kalisivat pakkasessa, sorkkakaviot
raksuivat... Se oli peräpohjalainen yö lumen ja pakkasen
valtakunnassa valtavalla vaaralla, jonne peninkulmittaan siinsi
lumivaippaista korpea:

”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa...!”

Mutta juhlapirtissä ja talon kamariloissa vielä valvottiin
makuullaan. Jos oli päivä ollut suurenmoinen elävine poroineen,
niin oli yö yhtä uljas Tuonen porojen taljoineen. Ajatellappa
että sata miestä kukin saa taljan vuoteekseen — kelpaa köllöttää
moisella mökkänällä [vuokkilaisia sanoja], päänalus-pullinaan neljän
tuulen hiippa ja peittonaan sininen umpitakki! ”Kunhan minn’ en
vuan unissani puttoisi pulukasta!” sanoo apteekkari. Hyrynsalmen lääkintähallitus
viljelee sanan viisautta viimeiseen asti saaden
monen uneliaan herätetyksi vatsoja hytkyttävään nauruun. ”Kuuluu
ohjelmaan!” murahtaa Mustaparta, joka vieressäni lojuu taljalla.
Jumala on todella luonut ihmeellisen mukavia tyyppejä moisille
poropäiville.

Vihdoinkin kaikki vaikenevat ja poromiesten yhteinen juhlakuorsaus
alkaa pauhaten kuin paras jouhiorkesteri.

Sanotaan että kuorsaus on voiman merkki —.

                                                  ⸻

Taas liehuivat liput korpitiellä: Kiannan karavaani teki juhlallista
palausmatkaa eroten Pesiön pataljoonasta. Itse Hallan ukko ja
Hallan akka seurasivat juhlasaattueessa, jota hännysti iloinen
porotohtori. Sitäpaitsi oli onnistuttu voittamaan Hyrynsalmen
postineidin ynnä Puolangan propsipäällikön sydämet — myös ne
seurasivat mukana. Ja huolimatta paukkuvasta pakkasesta katkesivat
peninkulmat helposti. Parrat kuurassa karautettiin Ämmän raunioille.
Siellä sijaitseva köyhäin lasten koti purki oitis sisältönsä ja
me huusimme yhteisen tervehdyshuudon kaikelle sille, mitä luminen
Pohjola tarjoaa. Etteivätkö moiset huvimatkailijat herätä valtavia
tunteita pienokaisissa? Oh, ne painuvat niiden sieluihin iäksi. Ja
hekin, nämät Suomussalmen köyhät orpolapset, korottivat äänensä
laulaen kimeästi ”Nälkämaan laulun”. Oli sydäntä värisyttävää, kun
he avopäin ja päällysnutuitta juoksivat porojemme jälissä kirkuen
eläköönhuutoja...

— — —

Poropäivät olivat päättyneet. Mutta muisto elää ja se muisto on
hyvinkin hupainen, valtava ja mietityttävä. Moisilla porojuhlilla
on suurempi merkitys kuin moni arvaa! Ne ovat luontaiset meidän
olosuhteillemme, ne eivät vaikuta ainoastaan ulkonaisten
muotojen kehitykseen, vaan kasvattavat sisäisiäkin elementtejä.
Ne ovat yhtäaikaa meidän turisti- ja urheilu-juhliamme,
laskiaiskarnevaalejamme, laulujuhliamme, opintomatkojamme,
puhujakoulujamme, näyttelyjämme, partasuu-urostemme ja neitojemme
karjalaiskisoja, nuorten miestemme ja nuorten naistemme
vapaa-aatteisia tutustumistilaisuuksia, joista ei tottatosiaan liene
pahaa sanomista niin kauvan kun osaamme panna arvoa ja kiinnittää
toiveita korpikulttuuriin, jonka päätekijöinä ovat luonnonrakkaus ja
kohtaloonsa tyytymys.

Ensimäiset poropäivämme? — ensimäiset säkeet meidän uudessa
maakuntamarssissamme.

(1912).

Liite:

Poromiehen taskusanakirjasta.

Poro-nimitykset:

Yleinen nimitys poro. Runollinen ja leikillinen nimitys petra.
Harvinainen nimitys peura (villipeura), jota nimitystä poromiehet
käyttävät varsinkin silloin kun ei porossa löydetä omistusmerkkejä.
Sanotaan että on ”peuran korvalla”.

Sukupuolen mukaan nimitetään poroja härkäporoiksi (uros) tai
vaajinporoiksi (naaras).

Urospuolinen poro saapi useita eri nimityksiä aina sen mukaan, minkä
ikäinen se on tai miten se suhtautuu niinsanottuun purentaan.

Suomussalmelaisissa paliskunnissa ovat nämä nimitykset seuraavat:

Hirvas-vasa — alle 1 vuoden ikäinen.
Urakka — toisella vuodella oleva.
Hirvas — joka ei urakkana ole purtu (siis purematon).
Vuorsahärkä — urakkana purtu, 3:nnella ikävuodella oleva.
Ukkohirvas — 4:nnellä vuodella oleva hirvas.
Piettiö — sellainen härkä, jonka purenta on — ”käynyt huonosti”.
Toisin sanoen, vertaamalla hevoseen: ”puoleksi orit, puoleksi ruuna”.

Ukkohirvaan jälkeen antautuvat nimitykset ainoastaan härkäsarvien iän
mukaan. Sanotaan:

Ensimäiset härkäsarvet,
Toiset härkäsarvet,
Kolmannet härkäsarvet j.n.e.

Ei ole mahdotonta tavata härkäporoa, jolla on esimerkiksi 21:set
härkäsarvet, vaikka kyllä on tavallista että kaksikymmenvuotias poro
jo on ikäloppu.

Naaraspuolisten porojen nimitykset ovat täkäläisissä paliskunnissa
seuraavat:

Vaajin-vasa — alle vuoden ikäinen.
Vuonilo — toisella vuodella oleva.
Vuorsavaajin — kolmannella vuodella oleva.
Kuntusvaajin — neljännellä.
Sitä vanhemmat ovat täysiä vaatimia.

                                                  ⸻

Vertauksen vuoksi olkoon tässä mainittuna, miten paljon
kehittyneemmät porotermit tavataan Lapin puolessa. [Kittilässä
oleskelleen hra Napoleon Candelinin ilmoitusten mukaan nämät ja eräät
seuraavat lapinpuolelaiset sanontatavat.] Urosporon nimitykset
sattuvat siellä seuraavasti:

Vasikka — 1:sellä ikävuodella
Urakka — 2:lla ”
Vuorsa tai -o — 3:lla ”
Kunteus — 4:llä ”
Kosatus — 5:llä ”
Maakkanas — 6:lla ”
Nimiloppu 7:llä ”
Ensimäiset härkäsarvet 8:lla
Toiset härkäsarvet 9:llä j.n.e.
Piettiö — huonosti purtu.
Vuorsa-hirvas, kuntus-hirvas, kosatus-hirvas j.n.e. — puremattomia.
Vuorsa-härkä, kuntus-härkä, kosatus-härkä j.n.e. — purtuja.

Lapissa yleensä purraan vuorsana.

Nimityksissä on eri pitäjissä omat vivahduksensa.

Naarasporoja Lapin puolessa sanotaan paitsi vaatimiksi
myös Vaamiporoiksi.
Vasa, — 1:sellä
Vuongelo — 2:lla
Vuorso-vaami — 3:lla
Kunteus-vaami — 4:llä
Kosatus-vaami — 5:llä j.n.e.

Muita poron nimityksiä Suomussalmella:

Ajokas — poro, joka on opetettu ihmisen veturiksi.
Kesu-poro — mikä tahansa poro, joka on kesy tai kesytetty.
Mehtäporo, villiporo— ajokkaiden vastakohta.
Rahtiporo, kuormaporo — joka vetää rahtia (suolaa,
jauhoa j.n.e.) tai kotioloissa halkoja, heiniä j.n.e.
Raitoporo — varsinainen rahtiporo.
Raidoksi sanotaan täällä puolessa toisiinsa jälekkäin
kiinnisidottua porojonoa, joka sisältää noin 25 poroa kelkkoineen.
Taluporo tai käsiporo on se, jota talutetaan porojoukon edessä.
Porotokka = porojoukko.
Risuporoiksi tai risukarjaksi sanotaan juoksevaa porokarjaa.
Kevatto on sellainen poro (ajokas), joka päiväsaikana uupuu ja
panee maata taipaleella, vaikka aamusella ja iltasella olkoon
kuinka vireä tahansa.

                                                  ⸻

Lapin puolessa sanotaan taluporoa laitisporoksi — ”hyvin
laitostaa”. Porotokalla siellä tarkoitetaan satamääräistä
porojoukkoa; pienempää porojoukkoa, jossa on esimerkiksi alle sadan
poron, mainitaan nimityksellä parttio.

Poroa, joka on mainio oijustamaan esimerkiksi järven ulapalla,
sanotaan Lapissa ummensuoraksi tai ummen-oijukseksi. Laihaksi
ajettua poroa sanotaan livikäksi. Poro, jota kauvemmin levähytetään
ja syötetään paikallaan, sanotaan olevan ”vuonkumassa”, ja kun
sellaisella lähdetään ajamaan, niin on sellainen poro vuongas.
Opettamaton, koulaamaton poro on Lapissa pailakka. Opettamista tai
koulaamista sanotaan taamomiseksi — ”pailakkaa taamothaan!”

Sarviensa laadun ja näön mukaan saavat porot minkälaisia
nimityksiä tahansa. Kuten tietty, pudottaa poro joka kevät sarvensa
ja uudet alkavat sille kesää vasten kasvaa; syyskesällä on sillä
jo täydet sarvet, ja ympäröi niitä silloin tiheä, sametinkarvainen
tuppi. Talven tullen hankaa poro sarvensa sileiksi. Tämän mukaan
sanotaan poroa joko kilosarveksi tai villasarveksi. Villasarven
ohella saatetaan myös käyttää nimityksiä: karvasarvi, nahkasarvi,
tuppisarvi y.m.s. Sarvetonta poroa sanotaan kuten lehmää nuupoksi.
Poroja tunnustellessa on tärkeätä kiinnittää huomionsa sarvien
muotoeroavaisuuksiin. Koukkusarvi on ihan toista kuin takasarvi;
suorasarvi ihan toista kuin kähäräsarvi; halttasarvi (ulospäin
leviävät) ihan muuta kuin hataja-sarvi (sakia, täynnä piikkejä tai
haaroja). Ruuvisarvi, sirppisarvi j.n.e.

Poro, jolta sarvi on katkennut, käy jo poromiesten kesken
katkosarven nimellä.

Silmänkaihin tai tuulenhalkasija on sarven haarake, joka työntyy
kuonon päälle (Lapissa etusarvi).

Sarven kasvu riippuu monista seikoista. Moniaina talvina pudottavat
porot sarvensa varhain. On ajokkaita, joiden sarvet vielä
vapunpäivänä ovat niin lujassa ettei mies painimalla hevillä saa
sarvia irtaantumaan kallosta.

                                                  ⸻

Lapin puolessa sanotaan paljassarvista poroa kelosarveksi,
villasarvista nahkasarveksi tai pökkylä-sarveksi.

Porojen kutsuma-niminä käytetään Kajaanin mitä
milloinkin: ”Sirppisarvea”, ”Reppakorvaa”, ”Pirua”, ”Urhoa”,
”Ampiaista”, ”Heilaa”, ”Kapakkaa” j.n.e. Lapin puolessa nämät
nimitykset muodostuvat enimäkseen värin ja sarvien mukaan:

Kelokka, Luosto: Suivakko, Pällikki, Musikka, Musta, Valkko, Kirjo
j.n.e.

Paliskunta:

Paliskunta tai palkinen on eteläläiselle outo nimitys, joka
kuitenkin on siksi tärkeä tietää että sietää tulla mainituksi.
Puhutaan Hossan paliskunnasta, Hallan paliskunnasta, Näljängän paliskunnasta
j.n.e. Paliskunnalla tarkoitetaan poronomistajain
yhteiskuntia, jotka sekä omien sääntöjensä että yleisen lain
puitteissa toimivat rajoitetuilla maa-alueilla. Jokaisella
paliskunnalla on oma päällikkönsä, joka on sekä toimeenpaneva johtaja
että kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Tällaista isännöitsijää
sanotaan kansan kesken poroherraksi eikä siksi suinkaan kelpaa
mikä jätkä tahansa. Täytyy esimerkiksi olla tarkka muisti erottaessa
kunkin poro-omistajan poromerkkejä. Poroherran aivoissa täytyy säilyä
satoja ja tuhansiakin ”poronkorvia”, joista porot tutaan ja jotka
merkit ovat huolellisesti piirrettyinä paliskunnan pääkirjoihin.

Paliskunta voi sisältää useampia poroaitauksia, niinsanottuja
poropeltoja, joihin poroja syystalvella ja keskitalvella kootaan.
Kokoaminen eli peltoon-veto tapahtuu tietysti sitä varten että
ainoastaan siten saadaan poroista selko: merkitään lisään sikiytyneet
porot, purraan (ikivanhalla tavalla kuohitaan) nuoret härkäporot,
otetaan kiinni (suopungilla heittämällä) ajokkaat tai ajokkaiksi
opetettavat, erotetaan teurasporot, tarjotaan huutokauppaporot j.n.e.

Paliskuntien olemassaolosta ei tiedä maantienmatkustaja; syvällä
ja kaukana korpien sisuksissa sykkivät paliskunnan valtimosuonet:
peninkulmia ja kymmeniä peninkulmia pitkät, korkeat rinta-aidat.
Niiden saartamina osuvat porot ajettaessa salojen kätköistä
poromiesten leireihin. Rysistä ne kuten hauvit polskahtavat
peltoon. ”Pelto” on se umpiperä, josta eivät porot pakoon pääse.
Karjakujan kaltainen nielu, jonka läpi porot laukkaavat ennenkuin
peltoon häätyvät, on nimeltään kanat. Karsina taas se pellon
kupeessa oleva suoja, johon teurasporot erotetaan.

Kiekero on poromiehen tavallisimpia sanoja. Sillä tarkoitetaan
paimennuspiiriä. Ollaan kiekerolla, ”hiihetään kiekeroa”, ”kiekeron
hiihtäjät”.

                                                  ⸻

Lapin puolessa porokuja on nimeltä juomen. Karsina on kontturi
ja poropelto porokaarre. Merkitsemistä sanotaan Lapissa
pykällykseksi.

Porojen paimennuksessa ovat Lapissa erityisesti huomattavat nuot
mainiot porokoirat, joita ei Kajaanin kihlakunnassa löydy. Yhden
lappalaisen porokoiran sanotaan vastaavan ainakin kolmea miestä.
Porokoirilla Lapissa kuuluu olevan omituinen ”päiväpalkkansa”.

Raitoporon vehkeet:

Panka = päitset.
Hihna = jolla poroa hallitaan.
Kesas — poronkoivista tehdyt länget.
Suvas — naru vuottoraipan nenässä, jolla kesään nokat
yhdistetään.
Morikat — nahkasta tehdyt nappulat kesaan nenässä.
Rynnäsvyö.
Vuottoraippa = vetohihna.
Pola — vuottoraipan nenässä kalikka, joka kiinnitetään
kelkan rintavihtaan.
Kelkka — se ajovehe, jota raitoporo vetää, Kajaanin ja
Suomussalmen välillä pannaan yhden raitoporon kelkkaan 3 säkkiä
jauhoja à 72 kiloa, siis 216 kiloa poroa kohti. (Ajokkaalla
ei pitkässä ajossa saa olla yli 100 kiloa painoa pulkassa,
jos mielii nopeasti päästä.)

Pulkkaporon vehkeet:

Panka.
Kirtsa (kiertsa, vierkko; Venäjän Lapissa kerkka).
Ajohihna (rahnikka).
Kaulapanta (kello).
Länget (puusta).
Vetorahkeet.
Rynnäskalikka l. vatsaluokki.
Selkävyö l. loimivyö.
Vuotto l. vuottoraippa.
Pulkka, jossa on kokka, perä, laidat, kaaret, pohja ja emäpuu.
Emäpuun pohjassa usein messinki.

(Ahkio on lapinpuolelaisten kuormapulkka, joka etupäässä eroaa
pulkasta siten ettei siinä ole selkänojaksi tehtyä perää, vaan on se
avoperä.)

                                                  ⸻

Lapin puolessa pulkkaporon vehkeitä:

Panka,
Länget,
Vierku = kirtsa.
Rahnikka = palmikoitu ajohihna.
Palsta = nautaeläimen nahasta tehty ajohihna, jota sopii
käyttää ”kaivatus-hihnana”.
Orro-hihna = paksusta köydestä tehty kiinnipitohihna.
Ruomat = vetorahkeet.
Vuottoraippa.
Selkävyö.
Luokka = rynnäskalikka.
Jukka = pulkka-raksi.
Kaariste-nuora = pulkan keulassa käytetty tavarankiinnitysnuora.
Tiuku-riesin = kellopantahoito.

Poro-urheilijan puku.

Paulapieksut.
Paulat
Nutukkaat.
Syylingit.
Töppöset.
Porokintaat (pitkät).
Säpäkkeet l. säpikkäät.
Umpitakki.
Vyö puukkoineen.
Neljän tuulen lakki y.m.

Meidän poromaillamme ei ole vakiintunutta poromiehen pukua.
Herrasurheilijat ottavat mallinsa pääasiallisesti Lapista, jossa
poropuku näihin asti on kehittynein ja jossa sen oikeita tekijöitä
löytyy.

Lapin porourheilu-pukimista mainittakoot:

Peski = syksyllä tapetun poron hienokarvaisesta nahasta tehty turkki.
Pöykkyri = talvikarvaisesta nahasta tehty turkki.
Umpitakki = verasta tai kankaasta tehty koristeltu päällystakki,
joka vedetään kuin paita päälle.
Lapinlakki = nelikulmainen korkea hiippalakki, jonka ponta on
jostakin nahkasta, hiippa punaisesta tai sinisestä verasta y.m.s.
Koivikkaat = poronnahasta tehdyt kintaat.
Säpikkäät = poronkoivista neulotut polvisuojukset.
Kallokkaat = jalkineet, joiden pohja on kallonahkasta.
Nutukkaat — poronkoivista tehdyt, remmillä pidettävät, koreat,
verotetut jalkineet.
Siepakkaat = poronkoivista tehdyt kippurakärkiset, pauloilla
pidettävät jalkineet.
Sieppura = peskin päällä käytetty lumisuojus, tehty sarasta
tai rikkailla karhuntaljasta.

Poroliikkeen eri asteita:

Seisoo.
Kävelee.
Nulkkaa (pientä juoksua).
Juoksee.
Tolvaa (kovaa juoksua).— Hyvä poro kulkeekin enimmäkseen
tolvaamalla säästäen laukkuuta.
Laukkaa.
Puskee.
Kiertää.
Tekee kiekuroita. Tekee renkaita.

”Renkaita laukkasi!” sanotaan sekä myös näin: ”Ryssälle miljoonia
räknäsi!”

Oikasee l. oijustaa (menee suoraan esim. yli ummen ulapan).
Juonittelee, vikuroipi, rimpuilee, jyrrää j.n.e. sanotaan porosta,
joka tekee kaikenlaisia kepposia ajajalleen. Puhutaan ”oppineesta
porosta” ja ”keskenoppineesta”.

Kun poro nousee pystyyn takajaloilleen ja potkii etujaloillaan,
sanotaan: koparoipi, ”koparalla löi!”

Taluu. Taluu hyvin, taluu huonosti = antaa taluttaa itseään
hihnasta mieluusti tai vastahakoisesti. ”Sitkas talumaan.”

Pitkältikö porolla päivässä pääsee?

Suomussalmella ja Hyrynsalmella pidetään jo maan mainiona ajokasta,
jolla pääsee 10 peninkulmaa päivässä, mutta Lapissa, jossa
maisemat, kelit ja pakkaset ovat ajolle edullisemmat ja jossa
ennenkaikkea älytään poroa oikein hoitaa, on tämän vertainen ennätys
lastenleikkiä. Siellä esimerkiksi Kittilän ja Kolarin välillä,
kun tahdotaan tuoda 7 pulloa konjakkia pulkan keulassa, kuuluu 14 peninkulmaa
olevan poron tavallinen päivätaksa. Valioporoilla taitaa
päästä 18:kin peninkulmaa päivässä sta peninkulmasta. Mene tiedä, onko taru, kun joskus
huhutaan 20:?

Yhtenä syynä, miksi Kajaanin kihlakunnassa ei kehity kovamenoisia ja
kestäviä ajokkaita, lienee se että poromiehet eivät, kuten Lapissa,
ole kyllin tarkkaavaisia porojen virtsanheitto-tarpeen suhteen, vaan
useimmat porot ovat jo opetusaikanaan ajetut ”ummelle”. Lappalainen
kuuluu heti työntävän puukon ummelle-ajetun poron kulkkuun pitäen
sellaista kelvottomana. [Nimismies Armid Sandbergin tiedonannon
mukaan.] Sentähden on tärkeätä että porolla-ajaja määrätyn ajan
kuluttua muistaa hiukkasen seisattaa ajokastaan, ”annetaan puhaltaa!”

Poron ruokia.

Jäkälä.

Naava. (Kuusen parta, harvoin koivun.) Korteheinä, karvakorte, raate
y.m.s. Lehdet (raidan ja haavan).

Leipä. (Taikinaa, apetta, ”kopottia” syöttämällä saa sen opetetuksi
leivälle.)

Suolaa nuolee poro mielellään.

Jäkälä-läjiä, jotka kootaan syksyisin ja puristetaan riukujen väliin,
sanotaan pantioiksi eli paakuiksi. Myös puhutaan tukuista
ja paikoin laitosista (”lallonen” = risuhavujen päälle ilman
sivupiikkejä kerätty jäkäläläjä). Yleinen nimitys on pantio. Yhtä
ajoporoa varten varataan talveksi (marras- ja joulukuulta huhtikuun loppuun
) noin 50—70 pantiota, riippuen siitä minkä kokoisia pantiot
ovat.

Lapin puolessa puhutaan enimäkseen vain jäkälä-limpusta. Siellähän
ajokkaat tavallisesti itse saavat kaivaa ruokansa lumen alta.

Poron äänteleminen.

Kun emäporot ääntelevät vasoilleen, niin sitä sanotaan röhkämiseksi
(vaajin röhkää vasalleen).

Lapin puolessa sitä sanotaan roukumiseksi. Kun härät toisilleen
ääntelevät, niin sitä sanotaan örskymiseksi (”örskyntä kuuluu!”).

Lapissa sanotaan kiima-aikaa rykimis-ajaksi, — ”poro rykii”.

Maanittelusana poroille on kali-kali-kali!

Peltoonvetohuuto, tuo juhlallinen, pitkä, villi ja samalla
rauhoittava poromiesten huuto on ooa-ooa-ooa!

Lienee myös erityinen ”kusetussanansa”.

Sekasanoja poromiehen sanakirjasta:

Suopunki.

Permo (Lapin puol. kurmu).

Peura ja pulkka.

Juhlaruno toisilla Poropäivillä Hyrynsalmen Toivolassa 14 p. helmik. 1913
.

Taipalet pitkät Pohjolan mailla!
Paljon, ah paljon me oommehan vailla...
Mutta kun mieleemme peura muistuu,
Silloin, kas kummaa, surumme suistuu:

Peura ja pulkka
Ne aarteeni on!
Niitä jos ei —
Olen onneton:
Peura mun tenhoni,
Pulkka mun venhoni,
Soutelen, soutelen tähtien alla,
Ei mua säikytä tuisku, ei halla.

Taajojen taivalten huurteinen mies,
Missä on kotisi lämpöinen lies?
Kysy mun poroltani, pitkäkö matkas?
Ken sinut pelasti, taipales katkas?
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Orheista oivin, oi jumalten työ,
Olkoon pakkanen, olkoon yö:
Kultaiset sarvet taivasta leikkaa,
Korpien kummuilla poijat ne keikkaa:
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Huuto se kuuluvi: hip hop hei!
Ja korven ranta niin kaikaa;
Sa tutkit, sa katsot, vaan mitään ei
Näy silmiisi kotvaan aikaan;
Mut äkkiä outoa kalskantaa,
Kilikellojen, tiukujen helskäntää
Sun korviisi korvesta raikaa —
Ja niinkuin salama leimuten lyö
Jo vilahtaa kankaalla villi vyö
Ja sarvia sivutse vilskaa!
Ja kulkuset kilvassa kilskaa!
Ja peuraa kuin ratsua: uhkuen, puhkuen,
Miestä kuin metsää: hehkuen, hihkuen
Korskasti ohitse karkaa;
Viel vilahtaa punaista sarkaa —
Ja sitten taas kaikki pois haipuu
Ja kinokset unihin vaipuu.

Minnekkä vaatimet matkasta jäi?
Hiisikö hirvahat villitsi näin?
Naisemme nauraen hihnoja huiskaa,
Taljoilla sitten ne taikoja kuiskaa:
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Tämä Pohjolan talvi on leikkimme vaan,
Se meitähän varten lie luotu,
Elon kohtalo pettääpi toisinaan,
Ei onni oo orjille suotu;
Mut ei petä peura, härkä ei jätä,
Hyppää pulkkaan, ei ole hätää,
Heija heleija!
Taas mennään helei!
Ja vauhti se vinha
Sun murheesi vei;
Kuka sukkelin ois,
Sill’ ikävä pois —
Silt’ iäti ikävä pois!

Sun kiittele luojaas, mies Pohjolan sie,
Ett’ ystävä sullakin on;
Niinkauvan kun peura sun peikkosi lie
— Et vaivu sä varjohon!
Mut noita jos ei
Sitä pulkkaa ja peuraa:
Sä iäti kaipaat
Armasta seuraa:
Sun porosi pulkkaa! —
Ja tolvaa ja nulkkaa! —
Ja hirmuista laukkaa! —
Ja pakkasten paukkaa! —
Ja kiertoa huimaa! —
Ja tuprua tuimaa! —
Ja koparan lyöntiä! —
Sarvien työntiä! —
Puskua — jyskyä — jyrinää!
Ja härkäsi myrinää...

On Tapion taikoja temmellys tää,
Sinipiikojen kieppua korpi ja jää;
Porotiuku kun soi ja härkämme lentää,
Esi-isien henget kanssamme entää,
Kuvat muinaiset kangastaa, —
Oi kultaisten sarvien maa!

Ei ruusuja Pohjolan hanget ne tuoksu,
Ei lainehet lämpöiset rantoja lyö,
Mut kaunis on katsoa petrojen juoksu,
Kun välkkyvi taivaalla Väinämön vyö!
Ja hiippamme huikeat, punaiset nuo
Ne riemua raikasta luontohon luo,
Lumiholvit hopeissa häilyy!
Ja kuutamo kunnailla päilyy! —
Peura ja pulkka!

Peura ja pulkka
Ne aarteeni on!
Niitä jos ei —
Olen onneton:
Peura mun tenhoni,
Pulkka mun venhoni,
Soutelen, soutelen tähtien alla,
Ei mua säikytä tuisku, ei halla.

End of the Project Gutenberg of EBook Poro-kirja, by Ilmari Kianto