Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan
Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten
heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas
saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset,
Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet
kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota,
mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja
sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että
poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien
ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa,
kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja
vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin
samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka
ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja
Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis
suomalaisetkin käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja
Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä,
Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa
kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon
pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa
porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen
ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin
vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene
lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin
Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka
ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi — helsinkiläisen koulupojan ei
tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo — sattumalta
tosin — voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen
(-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän
sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun
merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät
itse kajaanilaiset — vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan
lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana —
harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella
miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa
Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti
hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi
poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin
Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus
huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen
käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen
on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen
lappalaisen. ”Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!”
Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella
että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna,
ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen
että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn
poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta
sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi
muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan
sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi
että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat.
Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla — nyt
siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin
markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä:
”Ei Aunus, Vepsä tunne, kust’ Eestein kulkevi tie, ei Karjala
tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie”, samoin voisi tästä Suomenmaan
poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:
Ei Aura, Vaasa tunne,
kust’ peurain kulkevi tie,
Ei Häme muista, kunne
jo härkänsä häipynyt lie!
Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja
Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa,
kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty
Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit
vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.
⸻
Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen
kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta,
jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani
satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija
poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja
laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle,
joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja
odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.
Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:
— Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?
Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla
pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti
lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella
peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta.
Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka
kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös
koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se
haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin
ihanteellinen kotieläin.
Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula
— tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto
talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa
parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita,
raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro
kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota
sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin
himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän
tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee
usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin
hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka
yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun
porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea,
voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla
tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin
ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa
metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää
Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista
rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi
väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän
vieterin irti ”kirtsasta” — minä nimittäin käytän lappalaista
”rahnikkaa” ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro
muutetuksi kiinnipitohihnastaan.
Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin pulkkaa, mutta
kevättalvella myös kelkkaa ja joskus paljaita suksia. Kaikilla
näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua,
kiekahdella ja kiepsahtaa — se on porolle vapain liikeneuvo
ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä
kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina
laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri
ero on istumisessa hevosreessä — poronkelkassa saat usein pidellä
kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle.
Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen
porourheilija kykene — se on kuitenkin erinomaisen viehättävää,
jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy
luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä
(notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan
melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.
— Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan
että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen
asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen ”vuottoraipasta”,
”rynnäskalikasta”, ”vetorahkeista”, ”pangasta” j.n.e. Hevosajajan
olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat
”nurinpäin” — minusta ne ovat juuri oikein päin.
— Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.
Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa,
metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja ”urakkansa”,
sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa,
kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on
intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa,
maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on
härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa —
onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä
papitkin alistuvat poronpulkkaan — kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä
monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani
muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen
urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija
ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin
hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen
kulta-aikaan pääasiallisesti vain ”Jussi”, ”Akseli”, ”Kuutti”,
”Einari”, ”Heikki”, ”Harakka-Antti” ja ”minä”, jotka huvittelimmehen
poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa
olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa
sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös
Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.
Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden
osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun
keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni
erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille
(Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi
Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi,
on — tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella — suurella
voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan.
Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla (”petra” nimeä käytetään
myös).
Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis
verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien
kehityksessä esiintyy — ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten
sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta — osoittaa
se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa
oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla,
harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä
kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja
arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin
tähän asti on tapahtunut.
”Poro-barbaria” voitanee kehittää ”poro-kulttuuriksi”.
(25/1 1912.)