Produced by Tapio Riikonen

TURJANLINNAN SATUKIRJA

Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi

ILMARI KIANTO

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.

SISÄLLYS:

Kirjantekijän esipuhelma
1. Tutteliini
2. Kissa Mirri Valkonen
3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox...
4. Uni-Matti
5. Ruoka-Jussi
6. Itku-Iikka
7. Ämmy
8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä
9. Pappilan kanakammiosta
10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu
ja Klosu-Klisu-Kaaperi
11. Punaiset posket
12. Tiukukoipi tyttö
13. Pikku Pojan kirkko
14. Kaiken Kyselijä Tyttö
15. Tuittupäät ja Keijut
16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu
17. Turjanlinnan akkunaruudut
18. Sotapukki
19. Sääskensyömäri Poika
20. Miten kesävieraita saadaan
21. Kummitus on kultainen herra!

Kirjantekijän esipuhelma.

”Jylhää jymymiestä” olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan
satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli
sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen kansan
vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa
herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia.
Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat,
joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se
— ja on yhä edelleen — että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin
maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat ”kuninkaita tai
prinssityttöjä”. Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä
loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset
ymmärtävät. Niitä ei ollut...

Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!

Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään
sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin
rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin
tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin
heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin
omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat
naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että
didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa
linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja
itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin
kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin
ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä
usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään
karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni
ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun
puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja
he haikeasti hautovat: ”Miksi isä sillä lailla?” Minulla on tapana
kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada
”ikävänkin” vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia,
mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.

Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille
olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma ”sellaisia satuja,
joita lapset ymmärtävät”, sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu.
Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties
onnistuisi. Mutta — nykyaikana ei ole ”aikaa”...

Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä
luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi — ja
taidolla esitettäviksi — lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei
mielestäni pitäisi lukea.

Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi
lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias — mitä he sanonevatkaan,
kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua
jatkamaan, niin jatkan — sunnuntailukemiseksi — jos pitävät kaikkea
huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun
kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa
tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain
”Turjalasten” omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen
satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten
lorukirjaa?

”Turjanlinnassa” syksyllä sotavuonna 1915.

Ilmari Kianto.

1.

Tutteliini.

Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli
saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota
kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä
maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku
Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa,
niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä
yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos
tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun
tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin
Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin
makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli,
kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini!
sanoi äiti — ja näe makeaa unta!

Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku
Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui
taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne
tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät
Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat
kilisevällä äänellä:

Tutteliini, Tutteliini!
Ota kiinni, ota kiinni!

Tutteliini katsoi niitä suurilla silmillä ja koetti tarrata käsillään
kiinni kaikista isointa tuttipulloa. Ja kun oli saanut sen kiinni, niin
alkoi vimmatusti imeä. Mutta voi hyvä ihme sentään, mikä tapahtui!
Tutteliini, kun oli juonut ison tuttipullon pohjaan asti, potkaisikin
samassa pois peittonsa ja hyppäsi alas lattialle ja alkoi kävellä
aivankuin iso ihminen. Pitkät hiukset kasvoivat Tutteliinin päähän,
ja suuhun tuli kolmekymmentä hammasta ja koko ruumis kasvoi niin
pitkäksi kuin isällä ja äidillä tai niinkuin tädillä tai niinkuin
lapsenhoitaja-neidillä tai niinkuin tuolla Anna-Marialla. Ja Tutteliini
itsekin alkoi tanssia ja hyppeli niin korkealle että pää paukkui
laipioon ja niin että kattolamppu heilahti. Ja Tutteliini, joka vielä
äsken ei osannut puhua, lauloi nyt hurjasti kovalla äänellä että:

Minä olen se Tutteliini,
Vaan pitäkää suunne kiinni,
Niin ettei äiti herää.

Mutta samassa heräsikin äiti! Ja kun näki Tutteliinin lattialla niin
isona ja hurjana huutamassa ja sata tuttipulloa ympärillä pyörimässä,
niin säikähti äiti rukka niin pahanpäiväisesti ettei tuntenutkaan pikku
Tutteliinia, vaan luuli sitä naapurin Isoksi Liisaksi ja juoksi toiseen
huoneeseen kutsumaan isää.

Mutta ennenkuin isä ennätti tulla, ryyppäsi Tutteliini kaikista
pienimmästä tuttipullosta ja voi ihmettä: — yhtäkkiä muuttui
Tutteliini taas pieneksi ja kiipesi lulluunsa, ja kun äiti isän kanssa
tuli katsomaan, niin ei huoneessa Isoa Liisaa ollutkaan, vaan
Tutteliini yksin huutamassa niinkuin ennenkin että: Tutti! Tutti! Missä
tutti?

— Voi sinua sen pientä penskaa! sanoi äiti. — Katsohan isä, kun on
kapalonsakin potkinut ja peitot kaikki lattialla.

Mutta Tutteliini iski silmää äidille aivankuin olisi muka tahtonut
sanoa että ”eipä äiti tiedäkkään, mitä minä olen tehnyt ja mitä minä
olen nähnyt!”

Semmoista unta Tutteliini näki!

2.

Kissa Mirri Valkonen.

Kis kis kis kissa rukka! Tules tänne Mirri. Missä olet taas ollut,
Mirri kulta?

— Miau, miau! vastasi kissa.

Mitä sinä sanot, samettikäpälä? Miksis näytät niin surkialta? Etkös ole
saanut yhtään hiirtä? Vai onko koira sinua purrut partaan? Ethän vain
ole pikkulintuja tappanut? Ethän vain lihapuodissa käynyt? Kuule sinä
Mirri ketkale! Tunnustappas, tunnustappas!

— Mirnau, mirnau! sanoi Mirri vain ja nuoleskeli viiksiään ja nosti
häntänsä pystyyn ja katseli lapsia kirkkain silmin ja oli olevinaan
hyvin viaton.

Oletpas sinä oikea veijari. Eilen kaasit kermakannun ja toissa päivänä
nuolit tuttipulloa ja kesällä kaappailit pikkukaloja verkosta.
Muistatkos, muistatkos?

— En mie mitään muista! maukasi kissa ja hyppäsi pirtin uunin päälle.

Kuulkaas lapset, kun Mirrikin puhuu. Tulkaa tänne leivinuunin juurelle,
niin kuuntelemme, sanooko Mirri vielä jotakin muutakin.

Kis kis kis, kissa kulta, kerroppas sieltä uunin päältä meille jotakin
hauskaa, niin annamme sinulle maitoa.

Ja kissa Mirri nuolaisi pehmeitä käpäliään, pyyhkäisi viiksiään kuin
mikäkin herrasmies ja alkoi jutella leivinuunin päältä:

Kerran minä olin kissojen kinkerissä. Siellä oli sata mustaa kissaa —
minä yksin valkea. Kissa pastori saarnasi ja Kissa lukkari veisata
luikkasi. Ja sitten meitä kaikkia luetettiin että osaammekos lukea
kirjaa. Ne mustat kissat kyllä tunsivat kaikki kirjaimet A:sta Ö:hon
asti ja osasivat myös veisata. Kissa pastori ja Kissa lukkari
kiittelivät niitä ja silittivät selkää. Vaan sitten tuli minun vuoroni.

—! tuleppas lukemaan! käski Kissa pastori ja minä
astuin oven suusta Kissa pastorin eteen pitkän pöydän päähän. Minua
pelotti, jalkani ihan vapisivat.

— Ohoh, sanoi Kissa pastori, eikös sinulla olekaan mustaa takkia?

— Se jäi kotiin, vastasin minä.

— No lueppas tuosta, sanoi Kissa pastori ja rypisti silmälasien takaa
ja pani eteeni aapisen.

— Miau! sanoin minä.

— Se on oikein! sanoi pastori. — Entäs sitten?

— Niu nau! sanoin minä.

— Hyvä tulee! sanoi pastori. — Lueppas lisää!

— Kurnau moru-moru! panin minä hädissäni. Mutta silloinkos herra
Kissa pastori tarttui minua häntään ja lennätti lukkarin eteen ja huusi
hirveästi:

— Laulattakaa sitä kelvotonta morupäätä, jos tuo osaa laulaakaan!

— Virsi seitsemän tuhatta seitsemän sataa seitsemän kymmentä
seitsemän? komensi lukkari, koppalasit nenällä.

Ja minä aloin laulaa niin kauniisti kuin suinkin osasin. Että:

Kissa olen kis kis kis,
Mirri muuan miss miss miss,
Hiirtä himoon, kalaa myös,
Koiraa pelkään konnan työss’,
Metsämies — lintu ties,
Lämmin mulle kotilies,
Kissa-kullat riemuitkaa,
Kermat kaikki latkikaa!

Niinpä minä vain lauloin ja — tiedättekös: Kissa pastori leppyi ja
Kissa lukkari katseli minua vesissä silmin ja koko kissain seurakunta
alkoi itkeä että minä niin kauniisti lauloin, vaikka en lukea
osannut.

Ja kun kissain kinkerit sitten loppuivat, niin Kissa pastori sanoi
kaikkien kuullen:

— Mirri Valkonen saapi anteeksi sen ettei osaa lukea kirjaa ja että ei
ole muistanut ottaa mustaa takkia, sillä Mirri Valkonen osaa laulaa
kauniimmin kuin kukaan muu. Ja sentähden minä kissain seurakunnan
päämiehenä käsken kaikkia läsnäolevia kunnioittamaan Mirri Valkosta Kantuus ja
annan hänelle arvonimen: Direktor. se tahtoo suomeksi sanoa
Kissakoraalin kuningas, naukumisen tirehtööri.

Siihen loppuivat kinkerit ja minä juoksin kotiin.

Semmoisen hauskan tarinan jutteli kotikissa pirtin uunin päältä
lapsille, jotka totisina uunin juurella kuuntelivat.

Ja kissa Mirri sai maitoa palkaksi.

3.

Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox...

Minä olen vain koira. Nimeni on Hurtta Martta Sopuli Kopuli Pystykorva
Jyskyleuka Fox. Minä puhun koirankieltä. Hau! hau! hau! Vou vou vou!
Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin: Hyvää päivää, pirpanat!
Tervetulemaan, vierahat! Kukas oletkaan sinä? Varoppas itseäsi,
ihminen! Minä olen tämän talon vahtimestari. Minun nenäni on niin
herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin
tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki
ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin!
Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se
haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!

Olen Hippa-Heikki, serkkuni on Kettu-Mikko, mutta pikkuserkkuni —
herra Susi Hukkanen. Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa
Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin
kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä
lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren
kintusta. Olen urhoollinen kuin sotasankari — koko lammaslauman
hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt
höyhentämästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luupalanen, niin olen
aika kiltti.

Minä olen Jumalan armosta hännänheiluttajataiteilija. Hännälläni nauran
ja itken — naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä
hännälläni hymyilenkin. Ja hännällänipä sanon hyvää huomenta. Joskus
ihan ingelskaksi: gud bai!

Olette kai nähneet, minkämoinen painimestari olen, kuinka minä pitelen
jalkaini alla naapurin Nallia?

Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uimamaisterikin olen —
enkä minä koskaan riisu uimapöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos
sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun
minulla on oikein ikävä, menen istumaan perunakuopan päälle ja katselen
metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan
esimerkiksi näin:

Oi voi voi kuinka ikävä on mulla!
Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla!
Saispa nyt kultani kaukaa tulla,
Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla!
Hei hali lali laa,
Voi tätä mailmaa!
Missä on koirien taivas? —

Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta
minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmärrättekös lapset, mikä se on —
koketti? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja
nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään
ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi
kuinka minusta Mirri on koketti — ja sentähden minä sitä komennan.

                                                  ⸻

Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka
kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri
sieppaamaisillaan pikkulinnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle.
Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon. Kutti parahiksi!
huusin minä. — Tule alas! — Enpäs tule! ilkkui kissa — paha koira,
pötki kotiisi! — Tule heti! haukuin minä. — Etpäs saa minua kiinni!
pilkkasi kissa. Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan
puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä — kiipesin perässä.
Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja — läksi lentämään.
Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja —
niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin,
lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi
maahan. Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiin kuun päällä. Tämäpä
koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä
sieraimissani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli
hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan
lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan
kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta
kun juusto loppui, niin — voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä
enää seistä.

— Miau, kurnau? kysyi kissa.

— Hau-huut! vastasin minä hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä.
Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi. Hän hyppäsi nyt vuorostaan minun
niskaani, löi ruoskalla selkään ja huusi: Heipparallaa, moksista vaan!
Näin sitä sessulla ratsastetaan! Ja niin me putosimme molemmat vinhaa
vauhtia alaspäin ja — molskahdimme järveen tuonne saunan eteen.
Hulahti hieman vettä nokkaan, mutta minähän olen uimamaisteri ja Mirri
on vanha perämies. Ja niin sitä taas päästiin kuivalle maalle.

— Kyllä minä sinut opetan! ärisin minä ja lipsautin kissaa korvalle.

— Kiitos kyydistä! vastasi Mirri kuivaillen itseänsä pyyheliinalla ja
voiteli viiksiään juuston rasvalla.

En minä mahtanut hänelle paljon mitään!

Siispä me menimme molemmat pirttiin emmekä hiiskuneet isännälle
halaistua sanaa että jo olimme syöneet päivällistä — tuolla taivaan
valtakunnassa.

Niin, rakkaat lapset, saattaa sitä kissankin kanssa kuuhun lentää, vaan
ei silti tarvitse joka pojan naskalin puun latvaan kiivetä!

4.

Uni-Matti.

Olkaa hiljaa lapset, niin Uni-Matti tulee! Ei Uni-Matti tule, jos
huutaa ja heittää häränpyllyä sängyssä. Vaan kun on aivan hiljaa eikä
puhele toisen kanssa ja panee silmät sirrilleen ja vuottaa, vuottaa,
niin silloin hän pian tulee, se Uni-Matti.

Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona
nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat
sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin
juoksi metsään ja sanoi että ”eipä kannata vielä mennäkkään” ja murisi
kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri
taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja
kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain
pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi
alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se
jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt
se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee... Jos
nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja
Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta
eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies,
se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin
lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin
vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee
oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen.
Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop
klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut,
valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä.
Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina
portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.

Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen,
silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on
puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin
ja suuhun ja leukaan ja rintaankin — ja niin se lapsen nukuttaa ja
sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella...

Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä
yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa
huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi
meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut
ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja
punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja,
mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon!
Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana
Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka
kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä
taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule
takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.

Uni-Matti, setä kulta,
Väännä hiukan lampun tulta,
Tule viereen istumaan,
Korvan juureen kuiskimaan:
Annatkos, annatkos,
Minulle sen poron, jos
Pysyn aivan hiljaa,
Katson taivaan liljaa?
Tule Matti, joudu nyt,
Kyllä oonkin väsynyt,
Niinpä niin, niinpä niin,
Paina nyt jo silmät kiinn’!

— Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä
kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?

Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja
parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen
ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka — se Hurtta Sopuli
Jyskyleuka Pystykorva Fox — kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.

Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta
voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja
hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä
kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan
hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle
ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo
niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista
vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä
rukkaa:

Kutti kutti parahiksi!
Miksis otit, miksi miksi?
Hypi nyt, hypi nyt —
Niin on Matti määrännyt.

Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää,
vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan
juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli
taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan.
Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!

Töppöseni — seis seis seis!
Minne reissu, hipsun heis!
Nipsis napsis tui tui tui,
Untis antis ui ui ui!

Niin se Uni-Matti pieksujansa kutsui ja isä herkesi hyppimästä ja
potkaisi Matin kengät jaloistansa korkealle ilmaan ja Matti sieppasi ne
kiireenvilkkaa ja solahutti jalkoihinsa ja melkein lentämällä meni isää
pakoon niin ettei isä ennättänyt nähdä kuin parran heilahtavan ja
kantapäiden vilahtavan puiden välistä.

Ja kun isä tuli kotiin metsästä, niin oli isä niin ihmeissään niistä
Uni-Matin pieksuista ettei saattanut nukkua koko yönä, kun niitä vain
mietti ja kummasteli että minkälaiset paulapieksut ne oikein
olivatkaan, kun niin hullusti hyppelivät?

Isä on sitten kieltänyt kaikkia ettei saa suinkaan milloinkaan, ei
erehdyksissäkään, ottaa niitä Uni-Matin saappaita.

— Jokos te nukutte lapset, vai vieläkö kerron uudestaan?

5.

Ruoka-Jussi.

Ruoka-Jussi on Uni-Matin velimies.

Se aina vahtii, syövätkö lapset kiltisti!

Mutta se on semmoinen kummallinen vanha setä ettei sitä näe, vaikka hän
usein istuu vieressä ja nauraa.

Se Ruoka-Jussi aina nauraa niin makiasti, kun näkee lasten syövän.
Mutta silloin kun lapset eivät syö, vaan mököttävät ja juonittelevat ja
sotkevat ja huutavat ja puhelevat toisilleen — silloin Ruoka-Jussi
itkee ja on vihoissaan.

Ui ui ui! se uikuttaa. Hyi hyi hyi! se hyitittää. Voi noita nokineniä.
Pumppis, pumppis puuroposki. Vellityttö, pottupoika, maitomaija,
piimäpiltti! Nassu naurusuut, sussut surriaiset! Sillä lailla! Sillä
lailla! Vieläkös oot muuta vailla? Sotku-Saara! Metku-Mikko! Mäiskis
mäski! Kuka käski? Syöppäs läski! Voitaleipä! Älä heitä! Pistä, pistä!
Kasta, kasta! Voipas lasta! Sepäs vasta! Hotsis, hotsis! Ratsis,
ratsis! Joutukaapas, joutukaapas! Muuten lentää — Jussin saapas!!

Näin se Ruoka-Jussi lapsia kiirehtii, kiittää ja toruu sekaisin ja
aikoo lennättää saappaansa, jos eivät lapset joudu, vaan istuvat liian
kauan pöydässä.

Kerran se potkasi sen saappaansa, kun Melulan lapset oikein melusivat
eivätkä totelleet Ruoka-Jussia!

Pitääkö se kertoa se tarina?

No niin. Kun ei Melulan Maijalle ja Pellervolle ja Kullervolle ja
Kaarina-Taarinalle eräänä talkkuna kelvannut, niin yhtäkkiä
Ruoka-Jussin saapas lensi keskelle talkkunakulhoa ja — arvatkaapas
mitä tapahtui?

Koko talkkunamöhkäle muuttui suureksi kiviläjäksi ja Ruoka-Jussi alkoi
pistellä joka tytön ja joka pojan poskeen niitä pikku kiviä ja huusi
hirveällä äänellä:

Kilkkis! Kalkkis!
Naksista vaan!
Näin niitä lapsia syötetään!
Kratsis! Krätsis!
Purkaa vaan!
Näin niitä hampaita hijotaan!

Ja lapsirukat olivat niin kauhuissaan että pikku Pellervolta pääsi
itkun poru ja Kaarina-Taarinalta katkesi kolme kaunista hammasta, ja
kaikki huusivat ja kirkuivat ja vatsa tuli niin kipeäksi ettei kukaan
saattanutkaan syödä päivälliseksi lettuja, joita äiti oli paistanut.

Mutta Ruoka-Jussi istui pöydän alla ja virnisteli ja sanoi että: Näin
minä tekemä jokama kertama jos eivät lapset tottelema!

Vaan senjälkeenpä ne Melulan lapset aina söivätkin siivosti talkkunansa
ja tulivat Ruoka-Jussin kanssa hyviin väleihin.

Ja Ruoka-Jussi antoi niille joskus pannukakkuakin, semmoista Jussin
kakkua, jota ei joka pojan mamma osaa laittaakaan ja joka on oikein
herkullista ja jolla on niin mukava nimikin. Että mitenkä se olikaan:

Kakkara — Sakkara — Nisu — Krisu — Makkara — Manteli Kanteli —
Rusina — Rapa — Daadeli — Tilulilu — Päärynä — Appelsiini —
Aprikoosi — Pium — Paum — Pähkinä — Siirappi — Kartemumma — Höly
— Pöly — Pippuri — Inkivääri — Pitkäsääri — Viinitilkka —
Hillahilkka — Ooterklongi — Sinappi — Anoppi — Galoppi — Schnaps!

Hullun pitkä nimi! Mutta semmoista pannukakkua se vain Ruoka-Jussi
syötti noille Melulan lapsille.

Ja pitäisipä meidän lasten varoa ettei Ruoka-Jussi potkaisisi
saapastaan huomenaamuna puurokuppiin ja että saisimme tulevana pyhänä
maistaa sitä ihmeellistä Jussin pannukakkua!

6.

Itku-Iikka.

Se on hyvin hyvin hyvin pieni pikkarainen poikaressu se Itku-Iikka! Se
on niin pieni että se mahtuu avaimen reijästä ja lattian raosta ja
kaikkien lasten jalkain välistä. Ja se on niin surkian ja hullunkurisen
näköinen että sen surkiampaa pikku poikaa ei taida olla koko tässä
maailmassa! Sillä on aina suu ristissä kuin jänisjussilla ja aina leuka
väärässä ja aina naama kurtussa ja nokka kippurassa ja posket
pollollaan ja silmät vesissä. Oi voi sentään kuinka surkia, surkia
surkia se on, ja kun häntä vain katsoo, niin silloin sitä vasta
itsekkin, ihminen, tulee surkiaksi.

— Kenenkä poikia sinä olet, Itku-Iikka?

— Minä olen Iisakki Itkosen poika!

— Vai niin, vai niin, kyllä tunnetaan, vieläkös äitisi elää?

— Vielä se elää, ui ui ui!

— Missä mökissä te asutte?

— Mököttäjän mökissä, Itikkalammin rannalla.

— Vai niin, vai niin. Onko sinulla yhtään siskoa?

— O-o-o-onhan mi-mi-mi-minulla y-y-y-yksi siukku!

— Mikä sen nimi on, vastaa sinä selvästi, poika, äläkä volise!

— Ti-ti-ti-ti! Pi-pi-pi-pi! Tilli-Pilli-Piipari sen siukun nimi on.

— Vai niin, vai niin. Ja sinun nimesi on Itku-Iikka. Onko se oikein
niin ristitty?

— Ky-ky-ky-kyllä!

— Oletpa sinä koko surkia kun aina voliset. Heitä pois!

— I-i-i-isä on sanonut että mi-mi-mi-minun aina aina pitää itkeä.

— Voi surkiata joukkoa! Ja mitä sinulla, Iikka raiska, on käsissä!

— Ve-ve-vesikuppi!

— Mitä sinä sillä teet?

— Minä pir-pir-pirskottelen!

— Mihin sinä pirskottelet?

— La-lasten silmiin!

— Kuka sinun on käskenyt?

— I-isä ja äiti ja se Tilli-Pilli-Piipari!

— No voi hyvänen aika! Sinähän surkia poika olet! Kun aina vikistä
vollotat ja muita itketät! — Pane pois tuo vesikuppi ja tule meijän
lasten kanssa leikkimään ja naura makiasti ja ole kiltti, niin saat
pullaa!

— — —

Mutta silloinkos Itku-Iikka säikähti!!! Kun hänelle näin sanottiin!
Säikähti niin hirveästi että vesikuppi läikähti ja ihan muuttui
siniseksi koko poika rukka, ja huulet menivät huipparaan ja leuka
vääntyi vänkkyrään ja tukkakin tutisi ja koko poika vapisi ja alkoi
ihan silmäin edessä laihtua ja muuttui niin laihaksi ja litteäksi kuin
mikä liera ja — yhtäkkiä pujahti ulos avaimen reijästä ja katosi koko
poika niin ettei koirakaan nähnyt että minne se hupeni se Itku-Iikka.

Se meni pakoon tuo Itku-Iikka, kun hänen käskettiin nauraa!

Surkia poika.

Ei siitä nyt viitsi sen enempää kertoa semmoisesta itikasta, joka aina
itkeä tillittää tyhjästä.

7.

Ämmy.

Kosken nimi on_ Ämmä ja vanhan mummon nimi on _ämmä ja aapiskirjassa
on vielä kolmas ämmä, vaan meijän lehmän nimipä on Ämmy.

Ja kun Ämmy ammuu, niin koko maailma kaikuu.

Ammuu! Ammuu! Ammuu! se panee. Se puhaltaa aivankuin sotatorvella
soitettais.

Mutta tiedättekös lapset, mitä se Ämmy oikein tarkoittaa, kun se
ammahtelee?

Minäpä luulen että se tahtoo huutaa koko maailman korviin että: —
Hauska on olla ja elää lehmänäkin! Lehmänäkin! Ei ole hullumpaa! Ei ole
hullumpaa!

Vaan kun ei Ämmy osaa sanoa kolmea sanaa niinkuin me osaamme, niin
sentähden se vain ammuu ammumistaan:

”Hauska on olla ja elää! Ja heiluttaa häntää! Ja tulla kotiin lypsylle
ja antaa lapsille lämmintä maitoa! Ei ole hullumpaa! Ei ole hullumpaa!”

Sitä se Ämmy puhelee, sitä se laulaa loilottaa.

Hyvä Ämmy, tule illalla kotiin, älä jää metsään, muuten Tutteliini
itkee.

Tprui, tprui, tprui, huhuu! Niin sitä Ämmyä tpruitetaan. Vaan kerranpa
se Ämmy ei tullutkaan ja minäpä kerron nyt siitä asiasta. Kerronkos?

                                                  ⸻

Eräänä kauniina kesäpäivänä Ämmy läksi kotoa ja huiskutteli häntäänsä
ja mölähteli juhlallisella äänellä.

— Hyvää huomenta, Ämmy! huusi sille pikku lintu, se järripeippo männyn
latvasta.

— Ammuu! vastasi Ämmy eikä kääntänyt päätänsäkään, vaan lönkytteli
eteenpäin.

— God morgon! huusi Jänis-Jussi ruotsiksi, vaan sillekin Ämmy
äyskäsi suomeksi vain että

— Ammuu! Älä häiritse minua!

Mutta orava, se hieno herra, huusi ranskaksi kuusen latvasta:

— Bon jour! Bon jour Madame! mutta Ämmy vain mölähteli että:

— Möö! möö! Muu! muu! ja lönkytteli eteenpäin.

Vaan sammakko nousi kahdelle jalalle ja nosti hattuaan ja tervehti
venäjänkielellä:

— Dobroje uutro, Emma Ivanovna! Kak vyi spaali? Se kyseli että
mitenkä Ämmy muka oli nukkunut, mutta ei Ämmy siitäkään herrasta suuria
välittänyt, vaan lönkytteli, lenkutteli, lonkutteli eteenpäin.

Vaan kun Kettu-Mikko, se huiskuhäntä, näki Ämmyn tulevan, niin mennä
luikerteli hyvin matalana Ämmyä vastaan ja niiata niksautti kuin nuori
tyttö ja alkoi oikein imelästi puhua Ämmylle selvällä suomenkielellä
että:

— Terve Ämmy kulta! Sinähän nyt vasta varhain olet liikkeellä. Kuinkas
sinä oikein voit? Olikos viime hammastauti? Eihän vatsasi vain ole
vetelä? Jumalan kiitos, sinä näytät niin terveeltä. Minäpä kerron
sinulle suuren uutisen.

Silloin Ämmy pysähtyi ja katsoa tuijotti hölmistyneenä Kettu-Mikkoon
että mitähän se veijari tarkoittaa.

— Ammuu! Puhu suusi puhtaaksi! mölähti Ämmy.

— Tilu lilu leijaa! vastasi kettu. — Mörkö on metsässä!

— Mörkökö? Mikä Mörkö? kysyi Ämmy suu auki ja näytti hyvin tollolta.

— Eikö rouva Ämmy tiedä, mikä on Mörkö? Se on meidän suuriruhtinaamme
ja kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Karhu Kontio Mesikämmen.

— Voi kauheata! mulahti Ämmy ja säikähti niin hirveästi että koivet
alkoivat vapista ja kurkussa tuntui oksennus.

Mutta Kettu-Mikko, kun näki Ämmyn säikähtävän, luikki tiehensä ja
nauroi partaansa ja jätti Ämmy rukan siihen vapisemaan ja oksentamaan.

Mutta sitten kun Ämmy oli vähän toipunut, niin se rupesi miettimään ja
ajatteli että kukaties kettu oli häntä peijannut. Lieneekö koko Mörköä
olemassakaan? Varmaan repo roikale oli häntä jutkauttanut? ”Mikko
valehtelee!” ajatteli Ämmy ja huusi monta kertaa koko metsän täydeltä
niin että kangas raikui:

— Ammuu! Mikko valehtelee! Valehtelee! Muu!

Ja Ämmy läksi juoksujalkaa kovasti mölähdellen lynkkimään pitkin korpea
ja huusi huutamistaan että ”Mikko valehtelee”.

Vaan sitten se tuli suuren suon laitaan ja pysähtyi kauhistuneena.
Sillä sen edessä tökötti mustanharmaja, hirveä möhkäle, jota se ei
älynnyt että mikä se oli. Ja Ämmy rupesi uudestaan vapisemaan ja —
luuli että siinä se nyt on Mörkö. Ja Ämmy pelkäsi että Mörkö hänelle
tekee pahaa.

Niin se rohkaisi itsensä ja painoi niskansa alas ja ojensi terävät
sarvensa ja hyökkäsi tuon mustanharmajan möhkäleen päälle kaikin
voimin, kaikin voimin.

— Pusken! Pusken! Puhki pusken! mölisi Ämmy, ja kuului hirveä rytinä.

Ämmy puski sen möhkäleen läpi terävillä käyrillä sarvillaan. Vaan
möhkäleppä ei liikahtanutkaan! Se möhkäle kun olikin vain — suuri
musta puun kanto, jota Ämmy peloissaan oli luullut Möröksi. Vasta
sitten kun oli puskenut, Ämmy itsekin hoksasi että eihän se Mörkö
ollutkaan.

Ja Ämmy koetti päästä erilleen koko kuvatuksesta. Vaan — voi hirveätä
— sarvet olivat tarttuneet lujasti kiinni. Ei Ämmy rukka saanutkaan
omia sarviaan irti, vaan täytyi jäädä siihen seisomaan. Ja Ämmy rukan
täytyi siinä seisoa koko päivä ja koko yö! Sentähden se ei päässyt
kotiin, vaikka karjakko Vappu tpruitutti koko illan.

Tutteliini raukkakaan ei saanut sinä iltana lämmintä maitoa, kun Ämmy
oli metsässä. Ja siksi se itki.

Mutta aamulla varhain meni Vappu katsomaan että mihin se lehmä kulta
oli jäänyt. Ja löysi Ämmyn vielä elävänä puun kannosta. Ja sai Ämmyn
kiskotuksi irti niin että veri tursusi sarvien juurista. Ja Vappu
saneli Ämmylle että nyt lähdetään kotiin, vaikka onkin aamu. Ja Ämmy
tulla lönkytteli kotiin, kun tyttö sitä koivun oksalla ajeli. Mutta
kylläpä ne muut metsänotukset nyt osasivat pilkata Ämmy raukkaa, kun
Ämmy väsyneenä nilkutti kotiinsa.

Sammakko pilkkasi venäjäksi että:

— Durak! Durak! Vot tebje naa! ja kurnutti rumasti.

Orava kuusen latvassa heilutti hännystakkiansa ja sanoi nyt saksaksi:

— Dummkopf! Dummkopj! Guten morgen!

Ja Jänis-Jussi pensaan takaa huusi ruotsinkielellä:

— Passar det nu att hälsa tillbaka?

Mutta Kettu-Mikko juoksi ihan kintereillä veräjälle asti ja hyräili
marseljeesia: Allons enfants de la patrie!

Ämmy parka oli surkeasti häpeissään eikä iljennyt ammuakkaan, vaan
nilkutti nöyrästi kotiin ja antoi lypsää itsensä potkaisematta
kertaakaan maitokiuluun.

Vasta sitten kun se oli levähtänyt ja saanut suolaa ja jauhoja, katsoi
se ympärilleen, avasi suunsa suureksi ja huusi vimmatusti:

— Ammuu! Mikko valehtelee! Ammuu! Ammuu! Ammuu!

8.

Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä.

Kali! kali! kali!

Niin sitä poroa maanitellaan.

Vaan lappalaisukko sanoisi: botso, botso! Katsokaa lapset tantereelle.
Tuolla se seisoo meidän mainio poromme, jota ei pakkasessakaan palele.

Katsokaa sen pitkiä, kauniita, kaarevia sarvia. Katsokaa sen sileätä,
tiheätä karvaa, joka hohtaa kuin huurre. Katsokaa sen leveitä
sorkka-kavioita ja hienoja koipia, joilla se hyppää aidasta yli. Mutta
voi kummaa: ei olekkaan porolla häntää niinkuin koiralla, tupsun
kalikka vain, jota sanotaan — saparoksi.

Kali! kali! kali! Mitä sinä siellä tanssit ympäri patsasta? Vastahan
isä sinulle antoi jäkälää ja vastahan äiti sinulle leipää syötti.
Märehdi, märehdi ”Kuninkaan kypäri”. Ja pane maata nyt! Lumivuoteelle!
Lumivuoteelle! Paina pääsi kinostyynylle, vedä korviisi valkoinen
pyrypeitto. Sukella huppuun niinkuin piika Pirkko, nuku kuin
havupölkky. Kali, kali, kali! Katsokaas lapset, mitä ihmettä tuo
sarvipää siellä kujeilee. Kujooni! Kujooni! Nyt se nostaa neljännen
koipensa korkealle ilmaan ja hieroo korviaan kavioillaan. Minäpä tiedän
mitä se tekee. Isä on sanonut että voitelee, voitelee poskiaan
semmoisella hyvänhajuisella rasvalla, jottei poskia palelisi. Niinkuin
täti Duura voitelee leukaansa pomaadalla.

On se hyvä poro tuo meidän Reppakorva! Se nulkkaa ja tolvaa ja laukkaa
ja lentää ja vetää isää ja vetää äitiä ja vetää kaikkia lapsia niin
että huiskista luiskista vaan — liukkaalla kelillä pappilaan! ja
kaviot kaikuu kop kop kop! ja pulkka luiskaa lop lop lop! ja isä huutaa
hop hop hop!, vaan pienet tiuvut poron kaulassa, kulkuset kultaiset
loiminauhassa — laulaa, soittaa sirr! sirr sirr! kili kili kirristä
pom pom pom! Ja niin sitä mennään heissuli hei! Korpien halki leiskuta
lei! Huiskuta hihnaa, tuulia lei, velikulta, velikulta minnekkä vei?

Tpruu! Tpruu! Tpruu! Etkö sinä ymmärrä hevosen kieltä! Eläpäs sinä
siinä vikuroi, eläkä kiekeroa kierrä, Juonijussi, Äkäpussi, Lapatossu,
Pakkaspässi! Huts huts Hutikka-Mikko! eläkä heilu kuin lekkeri Kajaanin markkinoilla
. Hihhei, pojat! Hui hai, tytöt! Noin se kiltti
kipparisarvi oikaisee yli kinoksen niin että tierat vain sinkoilee
vasten suuta ja hihat on täynnä lunta.

Silmät auki, silmät auki!
Nyt se tormaa Pohjan hauki!
Ei pysy susi poron eillä
Eikä koira kintereillä!
Pois nyt eistä, pois nyt alta!
Täss’ on sarvipäällä valta!

Vaan kerronkos minä teille tarinan, te huimapäät?

Että tuota!

Olipas kerran Poro, jonka nimi oli Heiluri — Seiluri — Pohjanleimu —
Samettisarvi — Kultatuppi — Naskalijussi — Rumahinen — Runtukka —
Eemi -- Sukkela — Kirppu — Loppakorva — Hyppyriheikki —
Liukasleikki — Mäkimys — Käkimys — Hihnansotkuri — Pulkanpotkuri —
Tanssitaavetti — Katrillikaija — Aitomus — Raitomus — Kiekeronkukko
— Aasintamma — Purstotähti — Linnunsiipi — Antinlaiva —
Bimbelibiili — Monoplaani — Lemmenleija — Kipakka — Kakkara —
Sultsinashanki — Suleima Sulitelma — Halditshok — Kultarusina —
Kiannankinkeri Lumiaura — Pyrinä — Pärinä — Ikitärinä — Kilinä —
Kolina Kopsista — Lopsista ja siunatuksi lopuksi yksinkertaisesti
Saparo-Matti! Se on kyllä vähän pitkänpuoleinen poronnimi muistaa,
eikä sitä kukaan uskoisi että lyhythäntäisellä elukalla saattaa olla
niin pitkä titteli, mutta hyvällä lapsella on monta korkonimeä ja
niinpä oli tälläkin porolla.

Se oli kotoisin tuolta Hyrynsalmen Kalitali-paliskunnasta ja Paltamon
perma-terva-herrakunnasta ja sitä kiinniottamaan tarvittiin sata
poropolskapoikaa ja kolmekymmentä jyskyleuka-koiraa, ja suopunki piti
olla punottu silkistä ja kultalangoista, muuten sitä villihärkää ei
metsästä kiinni saatukkaan.

Vaan tiedättekös, lapset, kenenkä Poro se oli tuo Heiluri Seiluri —
Pohjanleimu — Hyppyriheikki — Halditshok — ohhoh, ei sitä jaksa
kaikkia sen nimiä luetella, vaan sanokaamme sitä nyt vaikka
Kultakilinäksi. Niin että tiedättekös kenenkä Poro se oli tuo
Kultakilinä-Saparo-Matti?

Se oli Tytti Hyttisen poro, sen reippaan tytön, joka asui
Tuiskulinnassa Valkiavaaralla, tuolla kaukana, kaukana Kaijakaupungin
takamailla, ihan Kuusamon kulmilla ja Hossan honkanummilla. Tytti Hyttinen,
se reipas tyttö, hänpä se sillä Kultakilinällä ajeli.

Eipäs joka tytön repale olisi uskaltanutkaan Kultakilinällä ajaa!

Siksi vuoksi että Kultakilinä oli hiiden hullu poro, niin hurja
laukkaamaan, että pulkka vain lenteli ilmassa, kun kuka pulkassa istui,
niin että aikamiehetkin olisivat luiskahtaneet pois pulkasta ja menneet
sen tuhannen kuperkeikkistä ja sen seitsemäntoista häränheikkistä, jos
olisivat Kultakilinän pulkassa istuneet.

Vaan Tytti Hyttinenpä ei pulkasta pudonnutkaan! Ei milloinkaan.

Se pulkka oli kuin kultalusikka ja kullasta se oli tehtykin ja se oli
niin liukas että kun se pääsi vauhtiin, niin se luisti ylös mäkiäkin.
Se oli niin kevyt kuin linnun höyhen ja sentähden kai se lentikin
ilmassa, vaikka kyllähän tuo Porokin lensi.

— Hyvää huomenta, prinsessa Tytti Hyttinen, minnekkäs sinä nyt lähdet,
koskapa Kultakilinää valjastat?

— Minä lähden pistäytymään tuolla Ruijan rannalla gobeliinin mallia
hakemassa.

— Onnea matkaan! elähän vain pulkasta putoa!

— En minä putoa, huiskista vaan. Seis, seis Saparo-Matti, eläpäs siinä
koparoi, jotta saan vuottoraipan kiinni.

— Kauvankos luulet viipyväsi matkalla, prinsessa Tytti Hyttinen?

— Iltakuutamossa kello kymmenen tulen takaisin! Presiis!

— No morjens sitten ja näkemiin asti. Terveisiä Ruijan rannalle.

Ja samalla Tytti Hyttinen paiskautui kultaiseen pulkkaansa, heilautti
hihnan Poronsa selkään ja läksi kuin tuuliaispää Tuiskulinnan pihalta
alas jyrkkää Valkiavaaraa.

Voi hirmuista vonkaa, mitä tuo tyttö meni! Ei näkynyt kuin lumitupru
vain ja pienet kellot Kultakilinän kaulassa panivat yhtenä surinana
että sirrrrrrrr! ja sarvet keikkuivat ilmassa ja taivaan rannalla
heilahti tytön kinnas ja sitten näkyi vielä punakultahiippa
horisontissa, vaan vähän päästä ei näkynyt kuin kärpäsen kokoinen musta
pilkku valkialla ulapalla ja pian katosi sekin silmistä. Olipas siinä
tyttöä, hih helkuti sentään!

Ei pääskynen kiinni saa, ei pyssynluoti ennätä, ei taivaan tuuli
tavota, ei ihmisen ajatus perään lennätä!

Missä asti olet jo, prinsessa Tytti Hyttinen?

— Nuorusella! Sallatunturilla! Pyhätunturilla! Nattastunturilla!
Ounastunturilla! Koutokeinossa! — Koutokeinossa pikkusen annan
puhaltaa. Seis seis Bimbelibiili! Botso, botso Pohjanleimu! Halditshok!
Halditshok! Hiukkasen jäkälää — sitten hop!

Ja Tytti Hyttinen, se Tuiskulinnan reipas prinsessa, ajaa karahutti
Koutokeinosta yhdellä vilauksella Ruijan rantaan. Hammerfest!
Hammerfest! Minä tulin tänne vain pistäytymään ja sitä gobeliinin
mallia hakemaan.

Vær so söd, pige lille! vastasi Ruijan kuninkaan tytär ja antoi Tytti Hyttiselle
gobeliinin mallin, sen, jossa Norjan tukkipojat tanssivat
porofranseesia jenttain kanssa ja jossa revontulet hulmuavat.

Mutta sitten joi Tytti Hyttinen myös punaista kahvia sinisestä kupista
keltaisen kerman keralla, ja Kultakilinälle annettiin kolme kiloa
pumpernikkeli-kakkaraa Ruijan hovileipurista.

Vaan heti kun kuu nousi kello kuusi illalla, niin prinsessa Tytti Hyttinenkin
nousi ylös ja niiasi syvään Ruijan kuninkaan herrasväelle
ja sanoi että oli vähän kiiru kotiinpäin, kun piti ajaa pikkumutkan
kautta, nimittäin Gellivaaran tietä.

Ja Gellivaaran ja Aavasaksan kautta Tytti Hyttinen sitten
Kultakilinällään tulla tuiskahti takaisin ja lauleli kuutamossa...
Niin, mitenkäs hän lauloikaan? Että:

Oi Kultakilinä!
Mun pulska Poroni!
Oi villi vilinä!
Oi oiva Oroni!
Kuin sukkelasti
Sie loppuun asti
Tyttöä lennätät!
Ja ennätät —
Oi hengen heija!
Oi lemmen leija!
Halditshok! Halditshok!
Pulkka lentää hop hop hop!

Vaan muistattekos lapsukaiset tuon Poron koko nimeä, sillä nyt loppui
jo tarina, kun Tytti pääsi Tuiskulinnaan?

9.

Pappilan kanakammiosta.

— Kukkokiekuu! Kello on kolme! huusi Pappilan iso kukko yöpuullaan
kanakammiossa, jossa vielä oli pilkkosen pimeä.

Mutta kaikki kanamammat vastasivat surkeasti vikisten kuorossa:

— Älä häiritse meitä, Pappa kulta! Meitä niin hirveästi nukuttaa...

Kukko herra totteli kanarouvien rukousta ja pimeässä hiljaisuudessa
kuului ainoastaan että jotakin tipahtaa lätsähti alas lattiaan —
luultavasti Kukko Papalta putosi vatsakääre.

Mutta kun kanarouvat kuulivat että ukko kukko viskasi pois
vatsakääreensä, niin he niin säpsähtivät että yhtaikaa jokaiselta myös
putosi hammaskitti alas lattiaan. Kanarouvilla oli nimittäin hiukan
huonot hampaat.

Senjälkeen oli pitkän aikaa hiljaista eikä kuulunut risahdustakaan.

— Kukko kiekuu! huusi sitten toisen kerran kukko herra. — Kello on
neljä!

— Mutta rakas kulta Pappa! vastasi yksi rouvista, jonka nimi oli
Serafiina Eufemia Nordensvan. — Anna nyt meidän vielä hiukan uinahtaa.
Nukuttaa niin hirveästi!

— Vot, vot, sanoi Kukko Pappa venäjäksi, mutta ei ruvennut rouvainsa
kanssa riitelemään, pisti vain tupakaksi ja jäi punaisena istua
kököttämään yöpuulleen. Ja kun kaikki olivat hiljaa, niin Kukko Pappa
itsekkin torkahti paperossi suussa.

Mutta sitten hän kolmannen kerran huusi hirveällä äänellä pöyhistäen
kaikki höyhenensä:

— Kirkon kinkerit! Kiukkuni kiehuu! Kello on jo puoli kuus!

Silloinkos kaikki kanarouvat heräsivät ja alkoivat hieroa silmiään ja
rupesivat keskustelemaan ja väittelemään ja kertomaan uniaan, ja toiset
pauhasivat ja nurisivat ja yksi haki sukkiaan ja toinen alushamettaan
ja kolmas kysyi hermostuneesti että ”kuka on ottanut minun hiusneulani”
ja neljäs sanoi nenäkkäästi että ”miksi ei kukaan ole noussut kahvia
keittämään?” ja viides väitti että lakanoissa oli ollut lutikoita,
mutta kuudes kanarouva laulaa lallatteli niin heleästi ja sydäntä
liikuttavasti että ”Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä
unissani heräsin, sydämeni oli niin suurusta raskas, miksikäs kultani
hyljäsit mun?” Ja kun kaikki kanarouvat olivat pukeutuneet ja päänsä
kammanneet ja vetäneet korkeakantaiset kengät jalkoihinsa, niin
hyppäsivät he toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Ensin hyppäsi
piikarouva Elsa Stiina Juntunen ja pani tulta hellaan ja alkoi
keittää kahvia. Sitten hyppäsi huushollerska-matami Auruura Matilda Tötterman
ja rupesi silittämään eli stryykäämään ”oikiain rouvain”
pitsipaitoja ja silkkipöksyjä sekä nuorten kukkoherrain kauluksia ja
mansetteja. Ja sitten hyppäsi alas lattialle kaunis, valkearintainen
kanarouva Isabella Belladonna Appelsiin ja rupesi kirjoittamaan
rakkaudenkirjettä kaupunkilaiselle herralle, jonka nimeä hän ei
itsekään oikein muistanut. Ja sitten hyppäsi alas hyvin ruma ja
hermostunut markiisitar-rouva Tipa-Kripa de la Krinoliin, joka
riiteli kaikkien kanssa vaikka hänellä oli kultaiset korvarenkaat,
mutta markiisittarella oli aina korvapistoksia ja sentähden hän oli
niin ärtyinen, joka tietysti täytyy antaa anteeksi, sillä ovathan
ihmisrouvatkin hyviä, vaikka heitä joskus häijynkurisiksi sanotaan. Ja
sitten hyppäsi alas lattialle oikein ”fiini ja ulospuettu tyköistuvaan
aamutröijyyn” rouva Adeliine Henrietta Hellantetta Klingendal, joka
oli kotoisin Tukholmasta ja puhui hyvin huonosti suomea, ja tämä
kanarouva nyt alkoi itseään peilailla edestä ja takaa ja pullisteli
rintaansa ja pyllisteli purstoansa sekä kysyi nokka pystyssä että:

— Vem haaver faarit oo meed min piipsaks — min piipsaks — min
piipsaks? Hän haki nimittäin käherryspihtiään tuo hienonhieno rouva,
joka hieman oli harmissaan, että hänet oli tuotu Ruotsista asti ja
tehty suomalaisen Kukko Pappasen rouvaksi.

Vaan sitten lensi alas yöpuulta paksu rouva Rebekka Makkonen, joka
oli kotoisin Leppävirroilta ja oli erinomainen munimaan, milloin vaan
Kukko Pappa niin määräsi.

Ja sitten taas hypätä pomahti lattialle muuan rouva, vaan kukapa
niiden kaikkien nimet muistaa; viimeisenä tuli ennenmainittu
Serafiina Eufemia Nordensvan, joka oli kotoisin tavallisesta
talonpoikaistalosta, vaikka hänellä oli niin kovin herraskainen nimi.

Vaan Kukko Pappa yhä istui ja tupakoi orrella ja aina vähän väliä
lauloi, ja hänen takanaan kiljuivat kukkopojat, ja kaikki kukkoherrat
hyppäsivät alas vasta sitten kun kahvi oli valmis.

— Nyt on kaunis ilma! sanoi Kukko Pappa miettivästi, eikös herrasväki
lähde aamupromenaadille? — Kot, kot, kot! vastasivat rouvat, joka
merkitsi niin paljon kuin että ”saattaahan tuota lähteä”. Mutta
kanarouva markiisitar Tipa Kripa de la Krinoliin piti hirveätä porinaa,
kun ei heti löytänyt sulkahattuaan, ja rouva Klingendal myös oli
hermostuksissaan, kun ei ompelijatar vielä ollut tuonut hänen uutta
leninkiään. Hän komensi Kukko Papan heti telefonoimaan ”sömmerskalie”.

Vaan sitten kun kaikki olivat valmiit ja nuoret kukkopojat olivat
puetut polvihousuihin, aukesi ovi ja koko kanahovin herrasväki työntyi
ulos.

Ja aurinko paistoi ja keisarinkruunut loistivat ryytimaassa ja
kanaherrasväki käveli ympäri aitoja ja ihaili luontoa, ja rouvat
juoksivat kilpaa pellolla ja Kukko Pappa marssi kuin kuningas
armeijansa keskellä ja selitti kanarouville geologiiaa eli
kivennäistiedettä. Mutta pappilan ryytimaasta löysivät rouvat dilliä ja
persiljaa, krassia ja herneitä, ja nuoret kukkopojat nyppivät punaisia
viinimarjoja pensaista.

— Tämä on paratiisi! Tämä on himmelriikki! visersivät kanarouvat
riemuissaan. — Täällä on hyvä olla. Täällä saattaa ottaa sekä ryöppyä
että mutakylpyä...

Mutta silloin yhtäkkiä tapahtui hirveä asia. Pappilan isäntä, Ukko Rovasti,
oli näet sattunut olemaan aamukävelyllä ja huomasi kanat
ryytimaassa penkomassa ja kaivamassa, ja Ukko Rovasti juoksi keppi
pystyssä kanalauman keskelle huutaen kovalla äänellä että:

— Hutsh, hutsh, hävyttömät! Mars, mars matkoihinne!

Samalla oli Pappilan koirakin, se Kaijus Julius Seesar, siinä
kanalauman kintereillä ja alkoi haukkuen ajaa kanarouvia ja
kukkoherroja tiehensä.

Kaikki kanat juoksivat pakoon ja Kukko Pappa kiroili pyrstö pystyssä ja
markiisittarelta putosi päivänvarjostin ja rouva Klingendalilta kirposi
jalasta toinen sandaali ja se iso koira Kaijus Julius Seesar otti
sandaalin hampaisiinsa ja puri sen pieniksi palasiksi vieläpä haukkui
perään että: ”tulkaapas toisen kerran, niin höyhenetkin nykin
pyrstöistänne!”

Kaakattaen ja pauhaten ja itkien ja räyhäten koko kana-armeija pakeni
oman kana-aitansa sisäpuolelle. Vaan hetken kuluttua Kukko Pappa
komensi seurueensa taas liikkeelle ja nyt mentiin kaikessa
hiljaisuudessa navetan taakse, suurelle tunkiolle, joka höyrysi
päivänpaisteessa.

Kukko Pappa oli niin hyvällä tuulella että rupesi rouvansa, sen
tukholmalaisen Adeliine Henrietta Hellantetta Klingendalin, kanssa
laulamaan gluntteja:

Häär äär guuda-gott att vaara...

Kukko Pappa seisoi tunkion korkeimmalla huipulla ja kaikki tipat-kripat
noukkivat hänen ympärillään...

Mutta silloin äkkiarvaamatta tulla tömisti se Pappilan suuri sika,
Jumbo, tunkiolle ja hyökkäsi suoraan Kukko herran niskaan.

— Röh, röh! röhisi sika. Mene pois! Tämä on minun puuroläjäni! Minun
kaurapuuroni! Huuti pois! Ja sika kelvoton ajoi koko kanalauman
tipotiehensä eikä siinä auttanut Kukko Papan heleä lauluäänikään.

— Pitäisi hakea poliisi! sanoi iso kukko.

Mutta pikkukukot tappelivat riivatusti hypellen korkealle ilmaan. Vasta
kun kissan näkivät hiiviskelemässä, herkesivät tappelemasta.

Illalla kello 5-6 oli Pappilan kanakammiossa konsertti. Kaikki
lauloivat, kotkottivat, ruikuttivat ja soittivat suutaan yhtaikaa.
Kukko löi tahtipuikkoa ja rouva Nordensvan soitti mandoliinia.
Koko orkesteri pauhasi.

Mitä olikaan tapahtunut? Olikohan maanjäristys tulossa vai oliko
pihalla vieras koira vai oliko huuhkaja iskenyt kenenkään kurkkuun?

Ei, hyvät ihmiset. Se kaunis kanarouva Isabella Appelsiin oli muninut
nahkamunan. Nahkamunan!

Ja sentähden pidettiin tätä konserttia.

Näin ne kanat lauloivat:

Kot, kot, kot, kuli kukkerikuu.
Seikkoja hirveitä tapahtuu!
Isabella de la Krinoliin muninut on:
Kana kaunis, onneton!
Tipa Kripa;
Pidä suusi tiukasti kiin!
Rebekka Makkonen? Oi malli-kananen!
Kukko korska, auta akkaas,
Kaikki oomme sinun rakkaas,
Klingendal..., Matilda kulta,
Katso hiukan kahvitulta,
Kaffekopp, kaffedopp?
Elsa Stiina? hoppeli hop.
Kukkopoijat miekkailee,
Markiisitar hän riitelee,
Rouvat armaat, jemmer jee!
Ilta joutuu, synkkenee,
Nukkumaan! Nukkumaan!
Uutta vuotta vartomaan!...

Koko kanakammio vähitellen uinahti, sitten kun kaakotuskonsertti oli
loppunut.

10.

Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri
ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi.

Olipa kerran Isä ja Äiti, joilla oli melkoisen kauniit lapset, kolme
poikaa ja kaksi tyttöä, mutta niillä lapsilla oli jokaisella niin
omituiset tapansa että ihan nauratti, kun heitä katseli. Yksi aina
kaatoi vettä housuihinsa, vaikka äiti kuinka olisi kieltänyt, ja sitä
lasta ruvettiin sentähden sanomaan Pöksy-Paavoksi. Toinen lapsi
aina riisui paitansa keskellä päivää ja sitä ruvettiin sanomaan
Paita-Maijaksi. Kolmas lapsi aina söi puuroa aivankuin possu niin että
päässä ja suussa ja nenässä ja korvissakin oli lätysköitä ja sitä
poikaa ruvettiin sanomaan Puuro-Petteriksi. Sitten oli neljäs lapsi,
Kerttu, joka heti kun äiti oli hänen tukkansa kammannut ja silittänyt,
otti molemmilla käsillä kiinni hiuksistaan ja sekoitti hiukset niin
että ne aina törröttivät, pörröttivät pystyssä, ja sitä pikku piikaa
ruvettiin siksivuoksi sanomaan Pörrö-Kertuksi. Sitten oli viides
lapsi, hyvin pikkuinen ja sievä poikanen, joka oli muuten kiltti lapsi,
mutta käveli hullunkurisesti ja vaikka kuinka kevyet pieksut pantiin
jalkaan, niin poika käveli niillä kovin raskaasti ja raahasti jalkojaan
kuin halkoja perässään ja määkyi kuin lammas; ja sitä pikkumiestä
ruvettiin sanomaan Klosu-Klisu-Kaaperiksi.

Vaan kuulkaahan, minkälaisia kujeita noilla lapsukaisilla vielä oli!

Eräänä iltana, kun Äiti oli kylässä, alkoi Puuro-Petteri huutaa että
hänpä taas tahtoo puuroa ja että hänelle pitää keittää puuroa
kokonainen saavillinen.

Niin silloin Pöksy-Paavo riisui housunsa ja viskasi vesisaaviin ja
Paita-Maija riisui paitansa ja paiskasi myös siihen puhasvesi saaviin
ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi otti pieksunsa ja pudotti nekin
vesisaaviin ja sitten Pörrö-Kerttu rupesi muka emännäksi ja alkoi
hämmentää niitä pöksyjä ja paitoja ja saappaita ja tuumaili että ovatpa
ryynit vähän pahanhajuisia, mutta hyvin höystöisiä kai ne ovat ja että
tästäpä tulee mainio puuro Puuro-Petterille.

Puuro-Petteri seisoi saavin vieressä ja irvisteli ihmeissään ja ihan
näytti uskovan että Pörrö-Kerttu hänelle keittää hyvän puuron. Ja
Pöksy-Paavo, jolla paljaat kintut näkyivät, tiesi sanoa että pitää
tähän puuroon vielä panna maustettakin ja juoksi isän kamarin pöydältä
ottamaan mustepullon ja kaasi musteen siihen vesisaaviin. Ja kaikki
lapset seisoivat saavin ympärillä ja katsoivat ihastuneina saavin
sisään, kun Pörrö-Kerttu hämmenteli, hämmenteli — kirnunmännällä.

Mutta Puuro-Petteri maiskutti suutaan ja sanoi:

— Milloinkahan se sitten kiehuu?

— Kyllä se kiehuu viiden minuutin päästä! sanoi Paita-Maija, vaan
kyllä siihen pitää vielä panna suolaa, muuten se tulee tuimaa.

— Suolaa, suolaa! huusivat kaikki lapset naurussa suin, vaan pikku
Klosu-Klisu-Kaaperi, joka ei vielä osannut sanoa ässääkään, huusi että:

— Tuolaa, tuolaa! ja koppasi halkolaatikosta kaksi kourallista
roskaa ja heitti vesisaaviin ja toiset lapset pitivät pikku
Klosu-Klisu-Kaaperia hyvin älykkäänä miehenalkuna ja hyväksyivät hänen
tekonsa.

Mutta sitten pikku emäntä, se Pörrö-Kerttu, sanoi että:

— Otappas sinä Paita-Maija tämä kapusta ja hämmentele ettei puuro
pääse pohjautumaan, niin minä noudan äidin piirongista vähän
kartemummaa.

— Kartemummaa! Kartemummaa! huusivat lapset riemuissaan, mutta
arvatkaapas, mitä se Kerttu kekkuli siihen vesisaaviin heitti! Eihän se
mitä kardemummaa ollut, vaan äidin käherryspihdit, ne piippasakset.
Ploiskis!

Ja sitten tyttö taas hämmensi ja toiset lapset irvistivät tyytyväisinä.

— Eikö se jo ala olla valmista? kysyi Puuro-Petteri.

— Jo kiehuu! Jo kiehuu! huusi Pöksy-Paavo.

— Varokaa ettei räisky silmille! sanoi Pörrö-Kerttu.

— Ei se olekkaan puuroa, vaan lihastuuvinkia! ilmoitti Paita-Maija
hyvin tietäväisesti.

— Mistä karotista minä nyt syön? kysyi Puuro-Petteri tuhmannäköisenä.

— Syö kiulusta! neuvoi Pöksy-Paavo.

Ja Petterille tuotiin lehmänkiulu ja Pörrö-Kerttu ammensi kauhalla
vesisaavista saappaita ja sen Maijan paidan ja Paavon pöksyt ja äidin
käherryspihdit — ja vesi oli aivan mustaa ja Petteri alkoi syödä
suurella kapustalla.

— Onpa tässä vähän kokkareita! sanoi Puuro-Petteri ja puri
Klosu-Klisu-Kaaperin pieksusaapasta. Ja sitten hän koetti nielaista
Pöksy-Paavon housuja alas kurkusta, mutta eihän ne mahtuneet.

— Minun paitani maistuu varmaan makiammalle, ilmoitti Paita-Maija
sievästi, ja Petteri koetti syödä natustaa tytön paitaakin.

Vaan — samalla tuli Äiti kotiin. Voi hirveätä siivoa! Voi siansotkua!

— Mitä te olette tehneet, lapset! kysyi Äiti silmät suurina.

— Me olemme keittäneet Petterille puuroa! vastasivat Pöksy-Paavo ja
Paita-Maija ja Pörrö-Kerttu yhteen suuhun. Ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi
sopersi myös:

— Puuloa! Puuloa!

Vaan kun Äiti näki puhasvesi-saavin, jossa vesi oli likaista, niin
hän hiukan suutahti, hiukan vaan — ja pisti lystin vuoksi sekä
Pöksy-Paavon että Paita-Maijan, vieläpä pienen Klosu-Klisu-Kaaperinkin
siihen samaan saaviin ja otti Pörrö-Kertun kapustaksi ja alkoi
hämmentää.

— Nyt se vasta puuro kiehuu! huusi Äiti ja nauroi vaan, vaikka lapset
kirkuivat kuin porsaat.

Samalla saapui Isäkin kotiin markkinoilta ja kun kuuli, mitä oli
tapahtunut, niin hän tuli pirttiin ja kastoi kynänsä siihen mustaan
vesisaaviin sekä alkoi kirjoittaa aivan samanlaista puurosatua lapsille
kuin minä tässä olen teille kertonut.

Mutta samana iltana lämmitettiin vielä sauna, ja kaikki pöksyläiset ja
paitaressut ja pörröpäät kylvetettiin — eivätkähän nuo senjälkeen
koskaan keittäneet puuroa talon vesisaavissa.

11.

Punaiset posket.

— No nyt on kevät ja hanki kestää! ilmoitti isä kello 7 aamulla. —
Lapsikullat, nouskaapa ylös ja pian nyt paidat ja pöksyt ja hameet ja
saappaat jäseniin! Sillä nytpä lähdetään oikein joukossa hakemaan
punaisia poskia.

Lapsillekkos kiire tuli! Paidat ihan lentelivät ja pöksyt heiluivat ja
sukat suhisivat, kun neljä villiä puki päällensä.

— Pitääkö panna sääryksetkin? huusi Tuulikki.

— Pitääkö panna tossut saappaitten päälle? huusi Sinihilkka.

— Pitääkö panna kolme pöksyä? huusi Nuori Isäntä.

— Kakki pää! Kakki pää! kirkui Herra, joka ei vielä osannut
oikein puhuakkaan ja tarkoitti että lakki hänelle piti pantaman päähän.

— Kuulehan isä! sanoi Tuulikki, mistä niitä punaisia poskia oikein
haetaan?

— Niitä poimitaan keväthangelta aivankuin marjoja metsästä, vastasi
isä.

Tuulikki, Sinihilkka ja Nuori Isäntä katsoivat isää suurilla silmillä
että mitä se isä muka puhuu.

Mutta isä näytti totiselta ja lapset uskoivat.

— Niin, sanoi Sinihilkka. — Punaiset posket kasvavat lumihangessa, —
niin on ukkipappakin sanonut.

— Vaan kuulehhan isä, kyseli Tuulikki, — jos niitä poimitaan niitä
punaisia poskia, niin eikös tarvitse ottaa astiat mukaan?

— Dshaa! pani isä ja raapaisi niskaansa. — Minä luulen ettei astioita
tarvita. Otetaan se iso poronpulkka mukaan ja poimitaan siihen.

— Niin! ja koko pulkka täyteen! sanoi Sinihilkka loistavin silmin.

— Pulikka, pulikka! sopersi Nuori Isäntäkin tolkussaan.

Mutta Herra yhä toimitti että: Kakki pää! Kakki pää! eikä antanut
rauhaa ennenkuin pojalle oli pistetty isän naapukka päähän niin että
vain vähän näkyi nenännipukkaa naapukan alta.

Hei! ja sitten sitä repäistiin ovet auki ja kaikki lapset ryntäsivät
ulos pihalle.

Isä otti pulkkansa, Tuulikki otti pikku suksensa, Sinihilkka otti
kelkkansa, vaan pikkupojat eivät tarvinneet mitään.

— Tulkaa kaikki pulkkaan! komensi isä, kun ensin oli pukannut Tuulikin
sukset ja Sinihilkan kelkan edeltäpäin alas mäkeä.

Isä itse istui ison pulkan perään ja sitten hänen syliinsä Herra
ja Herra eteen Nuori Isäntä ja Nuoren Isännän eteen Sinihilkka
ja Sinihilkan eteen taas Tuulikki pulkan kokkaan.

— Yks kaks kolme! sanoi isä ja lykkäsi pitkillä säärillään pulkan
menemään.

Voi hirveätä vauhtia, mitä pulkka luisti! Se lähti kuin jänis
hyppelemään pitkin myötärinnettä...

— Hiiiiiiii! Hihiiiiiiii! huusivat kaikki lapset ja pulkka luisti ja
isä ohjasi säärillään ja kintaillaan ja pulkka huristi niin kauheata
vonkaa että täytyi panna silmät umpeen, kun niin hirvitti.

Nuorta Isäntää taisi vähän pelottaa, sillä poika huusi täyttä kurkkua
että: kaatuu! kaatuu! vaan eihän sitä oman isän kanssa koskaan kaadu.
Tyttöjä nauratti niin että vesi silmissä kihisi.

Pulkka luisti pitkän matkaa järven hankea myöten ja vasta sitten kun se
oli pysähtynyt keskelle salmea, lupasi isä nousta ylös ja sanoi:

— Nyt lähdetään niitä punaisia poskia poimimaan!

Voi ihmeitten ihme, kuinka aamu oli kirkas ja kaunis! Koko järvi oli
kuin valkoinen lattia ja hanki kova kuin sokeritopin pinta ja
jääkentällä kimalteli, kimalteli aivankuin pieniä timanttihelmiä.

— Ne ovat Jumalan briljantteja! selitti isä. — Luojan
sormus-jalokiviä.

Tuulikki hiihti omilla pikku suksillaan niin että tukka liehui suorana,
Sinihilkka veti kelkkaa ja juoksi kuin hiiri ympäri ja Nuori Isäntä Pentu
harppaili omilla säärillään eikä ollenkaan tahtonut istua pulkassa.
Vaan pulkassa istui yksin Herra ja heilutti kättään niinkuin muka
olisi ajanut porolla.

— Minä olen vuorsahirvas! sanoi isä ja alkoi koikkelehtia ja hypellä
ja viskeli mutkia ja teki kiekuroita niin että pulkka liiteli kuin
kellon heiluri, vaan pikku poika, se Herra, ei ymmärtänyt
vähääkään pelätä.

Niinpä nyt mentiin pitkin jääkenttää ja tultiin saaren rantaan.

Siihen nyt jätettiin sukset ja kelkka, vaan pulkka otettiin mukaan ja
nostettiin ylös maalle ja käveltiin saaren metsään.

— Eikös niitä punaisia poskia jo ala löytyä? kysyi Tuulikki.

— Pian niitä löytyy! lupasi isä.

Yhtäkkiä isä heitti lapset siihen ja loikkasi pulkka perässä kauvas
metsän sisään ja alkoi sieltä huutaa että:

— Juoskaapas kilpaa tänne! Täällä niitä punaisia poskia kasvaa!

Lapset läksivät juoksemaan minkä kintuista läksi. Ensin tuli Tuulikki,
sitten Sinihilkka, sitten Nuori Isäntä Pentu ja viimeisenä tulla toposteli
Herra, joka aina vähänpäästä tuiskahti nenälleen, vaan nousi ylös
reippaasti ja taas juoksi.

Isä seisoi suuren männyn takana ja nauroi, kun lapset perätysten
juoksivat hänen luokseen.

Kun kaikki lapset olivat päässeet isän luo, niin isä koppasi yhden
toisensa perästä ja paiskasi pulkkaan sylikkäin ja sanoi korkealla
äänellä:

— Nyt on pulkka punaisia poskia täynnä: yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan!

Silloin vasta lapset ymmärsivät että kun keväthangella juoksee, niin
jokaisen posket tulevat ihan punaisiksi.

Ja tässä vielä yhdeksäs ja kymmenes punaposki! sanoi isä ja rupesi
kontalleen kaikkien lasten päälle ja mörisi kuin karhu.

Lapsia nauratti niin että posket karahtivat yhä punaisemmiksi.

Sitten taas lähdettiin kotiin päin.

Vaan jäällä tuli äiti vastaan.

— Äiti hoi! äiti! huusi Tuulikki. — Mepä olemme poimineet punaisia
poskia.

— Niinkö? sanoi äiti. — Saanko minäkin niitä maistaa?

Ja äiti kumartui suutelemaan kaikkia lapsia ja suuteli jokaista
kummallekkin poskelle. — Kylläpä ne maistuvat makealle! sanoi äiti ja
suuteli vielä isänkin partaisia poskia ja isä suuteli äidin poskia niin
että lapsia ihan nauratti, niin hullunkuriselta se näytti, kun
aikaihmiset toisiaan — muka suutelivat.

Vihdoin sitä sitten tultiin suurella melulla kotiin keväthangelta ja
lapset huusivat kilvan että:

— Nälkä! nälkä! nälkä!

Sen pituinen se.

12.

Tiukukoipi tyttö.

Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Paitaressu. Se oli koko kiltti ja
mukava tyttö ja oli se melko sieväkin ja aikalailla älykäskin. Ja isä
ja äiti rakastivat sitä tyttöä ja kaikki veikot ja siukut myös pitivät
siitä tytöstä.

Mutta silläpä tytöllä oli hupsunkurinen tapa. Heti kun se oli
nukahtanut pikku-sänkyynsä, niin se alkoi potkia. Potki niin hurjasti
että peitot lensivät ja sänky kolisi ja ratisi niin että ihan pelotti,
joka sen sattui kuulemaan. Ja selkä jäi siltä tytöltä aina paljaaksi,
jonka vuoksi tahtoi tulla yskä ja nuha ja lentsu.

Isästä ja äitistä oli ikävä että Paitaressu oli niin potkuri.
Koetettiin sitoa peittokin kiinni nuorilla, vaan Paitaressu potki
unissaan nuoratkin poikki. Sen jalat pyörivät kuin myllynsiivet ja
käsivarret känkälehtivät kuin linnun kynkät. Paitaressua itseäänkin
aamuisin hävetti, kun oli yökauden potkinut ja piehtaroinut.

— Mitähän minulle pitäisi tehdä etten minä potkisi? kyseli Paitaressu.

— Kyllähän minä keinon keksin! vastasi tytön isä.

— No sanoppas isä? pyysi Paitaressu.

— Saatpas nähdä! nauroi isä ja iski silmää. — Ensi yönä koetetaan.

Sitten kun Paitaressu oli nukahtanut, niin isä meni ja sitoi tytön
molempiin jalkoihin hienon nuoran ja veti nuorat sängyn laidan yli ja
nuorain päihin hän ripusti pari tiukua, oikein heleä-äänistä
porotiukua...

— Tästä tulee hauska yö! sanoi isä äitille, — kun Paitaressu luulee
ajavansa porolla.

Kello oli vasta 9 illalla, kun Paitaressu ensi kerran yhdellä jalalla
potkaisi:

Kilikili kirrr! pani tiuku.

Paitaressu hieroi silmiään, mutta ei herännyt. Vähän päästä hän
potkaisi toisella jalallaan.

Pilipili pirr! pani toinen tiuku.

Paitaressu hieroi taas silmiään, vaan ei herännyt.

Mutta puolen tunnin päästä tyttö alkoi hurjasti potkia molemmilla
koivillaan:

Kili-pili kili-pili kirr-pirr!

Kili-pili kili-pili kirr-pirrr! helisivät molemmat tiuvut niin
kirmaisevasti että Paitaressu yhtäkkiä heräsi ja kuunteli ihmeissään ja
vähän peloissaankin että kuka nyt ajaa porolla ihan hänen sänkynsä
päälle.

Vaan siinä seisoi isä ja äiti hänen vuoteensa vieressä ja nauroivat
makeasti ja sanoivat:

— Tiukukoipi! Tiukukoipi!

Tyttö rukkaa itseäänkin nauratti, vaan samalla hän taas nukahti.

Taas hän rupesi potkimaan ja molemmat tiuvut kilisivät korvissa.

Nytpä Paitaressu tosiaankin luuli ajavansa porolla. ”Hei! Hei! antaa
mennä vaan! Hei isä, hei äiti, katsokaapas: näin se Tyttö päästelee
porolla eikä pelkää! Hip hei!”

Tiuvut helisivät aivan korvia särkevästi, mutta tyttö vain potki
potkimistaan.

— Ota pois tiuvut! pyysi äiti, mutta isäpä päinvastoin meni ja sitoi
lisää tiukuja Paitaressun jalkanuorain päihin ja silloin rupesi
makuuhuoneessa kuulumaan niin hirveä kilinä ja räminä että tytön oli
pakko herätä, jos hän vähänkään jalkojaan liikutti.

Paitaressu kun huomasi että tiuvut rupesivat soimaan, jos hiukankaan
liikahutti koipiaan, koetti nyt olla potkimatta.

Aamuyöllä tyttö jo makasi aivan hiljaa.

Mutta seuraavana iltana isä taas sitoi tiuvut Paitaressu paran
jalkoihin, vaikka tyttö vähän itkikin.

— Ei tässä auta, sanoi isä, täytyy oppia pitämään koipensa kurissa.

Seitsemänä yönä peräkkäin isä sitoi tiuvut Paitaressun jalkoihin. Ja
seitsemäntenä yönä ei tyttö enää potkaissut yhtään kertaa. Sitten kun
tiuvut jätettiin pois, niin luuli Paitaressu unissaan että kyllä ne
muka vieläkin ovat jaloissa — eikä uskaltanut potkia. Sillä tavalla
vähitellen lakkasi kokonaan potkimasta ja peitot pysyivät paikoillaan
eikä tullut yskää eikä nuhaa eikä muutakaan romuskaa.

Vaan kaikki ihmiset alkoivat sitten nimitellä Paitaressua
”Tiukukoiveksi”.

Semmoinen juttu.

13.

Pikku Pojan kirkko.

Isä ja äiti olivat sanoneet että ei pikku poikain tarvitse käydä
kirkossa, kun eivät vielä ymmärrä mitä kirkossa tehdäänkään ja kun
siellä viivytään niin kauvan että tulee kylmä ja ikävä ja rupeaa
nukuttamaan. Vaan Pikku Poika vastasi että:

— Minäpä tuun kuitenkin!

— Eipä sinua oteta! inttivät tytöt, ne isommat lapset.

— Jos ei minua oteta, vastasi Pikku Poika itsepäisesti, niin minäpä
haen itse itselleni kirkon.

Tytöt nauroivat, vaan Pikku Poika näytti hyvin totiselta.

Kun muut sitten olivat menneet kirkkoon, niin Pikku Poika läksi
kävelemään pihalle. Ja yhtäkkiä karkasi metsään niin ettei kotimieskään
nähnyt, mihin Pikku Poika katosi.

Pikku viipyi kauvan metsässä, varmaankin kolme tuntia.
Kotimiehellä, Pitkällä Piialla Pojalle, oli jo hätä että Pikku on
käynyt huonosti, kun ei mistään löytynyt eikä mistäänpäin vastannut,
vaikka Pitkä Piika huuhusi monta kertaa metsään.

Arvatkaas, missä Pikku Poika sitten oli? Kas: hän oli löytänyt metsän
keskeltä suuren kiven, niin suuren ja korkean että vaivoin pääsi sen
päälle, ja siellä poikanen istua törrötti ja kuunteli totisena niinkuin
aikaihmiset kirkossa. Sillointällöin hän kalahutti päärärin kantta,
jonka oli mukaansa ottanut, ja se oli olevinaan hänen kirkonkellonsa.

Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi, sanotaan.

Arvatkaapas mitä Pikku Poika kirkossansa kuuli?

Ensin hän kuuli, kuinka pikku lintu aivan hänen päänsä päällä lauloi:
”Jumalan lapsi, Jumalan lapsi — kiltti poika, kiltti poika, kiltti
poika!”

Pikku ajatteli että se se nyt on Pappi, joka saarnaa kirkossa.

Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi: ”Piu, piu
piimäparta, älä usko kaikkea, etsi itse, itketkös, itketkös, naura
vaan, naura vaan!”

Pikku Poika ajatteli että tuo se nyt on se Lukkari, joka veisaa.

Sitten Pikku Poika näki, kuinka orava pudotteli käpyjä puusta, ja Poika
arveli että nyt se kirkonisäntä kantaa pakanakolehtia ja tiputtelee
kultarahoja.

Ja Pikku Poika oli siis riemastuksissaan ja hyvillään että hänkin
kerran sai olla kirkossa ja kuulla ja nähdä kaikki kummat. Rämpsistä,
rämpsistä! rämisti hän päärärin kannella.

Vaan sitten hän äkkiä hiukan säpsähti. Ison kiven takaa katsoi
karvainen otus, joka nuuski ilmaa.

”Se se on nyt se Paha Pöpö”, ajatteli Pikku Poika, ”se joka Jumalan
lapsia puree ja potkii”.

Pikku Poika kyyristyi kiven selkään niin ettei Pöpö häntä näkisi.

Pöpö menikin sivu ja läksi laukkaamaan niin että kangas tömähteli.

”Tai jos se olikin arkkipiispa!” ajatteli Pikku Poika eikä enää
pelännyt.

”Vaan kuinkahan kauvan sitä saarnaa kestää?” ajatteli Pikku Poika. ”Ja
kuinka kauvan lukkari veisannee?”

”Pitääpä kysyä?” päätteli Pikku Poika ja nousi kiven päälle seisomaan
ja huusi minkä jaksoi että:

— Pastori, pastori, jokos piisaa?

— Lukkari, lukkari, lopettakaa!

Silloin linnut lakkasivatkin laulamasta ja orava hyppäsi toiseen
puuhun.

Pikku luuli että nyt se kirkonmeno loppui ja aikoi laskeutua alas
maahan, vaan samalla hän näki, kuinka muurahaiset kanervikossa
raahasivat pitkää mustaa matoa: toiset vetivät ja toiset lykkäsivät.

Ahaa, ajatteli Pikku Poika, ne ovat kirkkomiehiä ja nyt ne hautaavat
sitä Mustaa Aapelia.

Ja Pikku Poika hyrähti itkemään: ”Voi Aapeli rukka, nyt sitä viedään
kirkkomaahan eikä se enää saata puhuakkaan.”

Pappi puun latvasta alkoi taas saarnata: ”Jumalan lapsi, Jumalan lapsi”
ja lukkari luritti sekaan ”Piu, piu”.

Pikku Poika kuunteli hartaasti ja pani kätensä ristiin.

”Miksikähän ei arkkipiispa pysynyt kirkossa?” ajatteli hän.

— Nau, miau, kurnau! kuului yhtäkkiä surkea ääni kiven vierestä. Pikku
Poika ei ensin ymmärtänyt, vaan ajatteli: ”Nyt luetaan kuulutuksia!”
Mutta kun hän katsoi alas maahan, niin siellä seisoikin Kissa Mirri,
häntä pystyssä kuin seiväs.

Silloin Pikku Poika vasta oivalsi että kyllä kai se on lähetetty häntä
kotiin käskemään.

Ja poika hyppäsi alas kiveltä ja läksi totisena astumaan kissan
jäljessä. Otti kiven laatan kainaloonsa ja asteli harvakseen ja
tuumaili kissallekkin: näetkös — minä tulen kirkosta, tämä on
virsikirja.

Ja aivan yhtaikaa kuin isä ja äiti ja tytöt, astui Pikku Poikakin
toisesta portista kotipihaan huutaen tytöille:

— Hei! Terveisiä! Minäpä olin kirkossa!

— Älä narraa! sanoivat tytöt.

— Olinpahan! väitti Pikku Poika. — Ja nyt sitä Mustaa Aapelia
retuutettiin kirkkomaahan.

— Älä höpötä! nauroivat tytöt.

— En höpötä! sanoi Pikku Poika. — Arkkipiispakin käväisi kirkossa,
vaan ei ruvennut istumaan.

Isä ja äiti ihmettelivät ja hekin kysyivät:

— Miksei arkkipiispa ruvennut istumaan?

— Siksi — vastasi Pikku Poika totisesti — että sillä taisi olla
märät pöksyt.

Kaikki oikeasta kirkosta tulijat pärskähtivät nauramaan, vaan Pikku Pojan
isä sanoi:

— Ensi isä tulee kanssasi kirkkoon.

— Minunko kirkkooni? kysyi Poika suurin silmin.

— Niin juuri! vastasi isä.

— Niin isä, saneli Poika, minun kirkkoni taitaa ollakkin parempi kuin
noiden tyttöjen. — Ei siellä tullut kovinkaan ikävä, kun pastori piti
niin kauniin saarnan. Mutta käskethän isä äitin antaa meille mukaan
muutamia voileipiä?

— Tokihan! sanoi isä nauraen.

Niin menivät kaikki päivällistä syömään ja Pikku Poika oli mielestään
suuri mies, kun hänelläkin nyt oli kirkko.

14.

Kaiken Kyselijä Tyttö.

Olipas kerran Tyttö, joka kyseli kaikkea isältään ja äitiltään ja
tätiltään ja joskus setältäänkin.

Kuule isä, mistä niitä pikkulapsia tulee?

Kuule äiti, miksikä se Mullikka-härkä ei ole poikinut?

Kuule täti, miksikä sinulla ei ole miestä?

Kuule setä, poltetaanko taivaassakin tupakkaa?

Isä vastasi että pikkulapsia tulee Rakkauden kaivosta. Äiti vastasi
että Mullikka ei ole poikinut siitä syystä että se ei ole lehmä. Täti
vastasi että kukas lapsia hoitaisi, jos hänelläkin olisi mies! Ja setä
selitti että taivaassa ei luultavastikaan polteta tupakkaa.

Tyttö kuunteli kaikkia vastauksia, pyöritteli päätään ja keikahutti
itseään kantapäällään. Sitten hän kysyi:

Kuule isä, onkohan Jumalalla partaa?

Kuule äiti, lieneeköhän enkeleillä kureliiviä?

Kuule täti, miksikä ei kesällä ole lunta?

Kuule setä, miksikä ei rahaa ole niin paljon kuin haluttaa?

Joihin kysymyksiin isä puolestaan vastasi että Jumala ei ole mikään
maantien ukko niinkuin lapselliset ihmiset uskovat — eihän sitä
Jumalaa kukaan ole nähnytkään, ja äiti selitti että enkeleitä näkee
vain unissaan, vaan ei niiden vaatteista saa selvää, ja täti huomautti
että kesä on kesä ja talvi talvi ja kesä juuri merkitseekin sitä ettei
saa olla lunta, ja setä selitti että jos rahaa olisi jokaisella niin
paljon kuin haluttaa, niin ei rahalla saisi ruokaa eikä tavaraa, vaan
ihmiset taitaisivat kuolla nälkään.

Tyttö oli tyytyväinen vastauksiin, vaan hänen kysymyksensä eivät silti
loppuneet.

Kuule isä, mikä se oikein on — Piru?

Kuule äiti, miksikä ei meille tilata paratiisia ulkomailta?

Kuule täti, miksikä ei pojille kasva pitkät hiukset?

Kuule setä, miksikä ei ihminen yletä aurinkoon asti että saattaisi
paistaa kalaa?

Piruko? vastasi isä. — Ei Tyttö rukka sitä ole helppo sanoa. Kun tulet
vanhemmaksi, niin näet itsekkin, kuinka Paha ihmistä ärsyttää.

Voi sinua Tyttö hupsua, vastasi äiti, eihän paratiisia saata tilata
ulkomailta, sehän pitäisi itse istuttaa niinkuin kaunis ryytimaa eikä
siihen ryytimaahan saisi päästää sisään ketään, joka pahaa tekee.

Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä
pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat
järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.

Oikea asia, vastasi setäkin, sietäisipä tässä tosiaankin ruveta
venyttelemään käsivarsiaan, jotta yltäisi kalaa paistamaan auringossa
ja vaikkapa pannukakkuakin.

Tyttö, kun taas kuuli vastaukset, oli hyvin tolkussaan, pyöritteli
päätään ja juoksenteli ympäri, mutta kyseli vähän kuluttua:

Kuule isä, saattaisikohan sitä Jumalalle kirjoittaa että Paholainen, se
pahankurinen poika, on taas särkenyt Maija-Liisan pään: että jos Jumala
olisi hyvä ja lähettäisi uuden nuken jouluksi?

Johon isä vastasi että miksikäs ei, kirjoitetaan vain, kyllä Jumala
lukeekin kirjoitukset ja muistaa pienetkin asiat, vaan pitää hänelle
kirjeessä huomauttaa että jos on muita tyttöjä tarvitsevaisempia, niin
olkoon hyvä ja lähettäköön ensin niille, sillä ei se nyt ole niin
tärkeätä, jos emme me saakkaan, ja saattaahan Maija-Liisalle tehdä pään
puustakin.

Äitille Tyttö tekasi tämmöisen kysymyksen:

Eikös sinne paratiisiin saa päästää lehmääkään?

Johon äiti vastasi että paratiisin lehmät eivät polje kukkia, vaan
kurjat ihmiset ne pilaavat paratiisin onnen.

Tätille Tyttö tokasi että: Koska se niin on että järki kuluttaa tukkaa,
niin kyllä vain minusta onkin hyvä että olen Tyttö enkä minä uskalla
koskaan ruveta järkeväksi niinkuin nuo pojat.

Ja setälle Tyttö sanoi: Voi sinua setä parka, joka et pääse taivaaseen,
koska poltat niin hirveästi tupakkaa!

Sitten Tyttö juoksi ulos leikkimään ja huutelemaan ja hyppelemään ja
matkimaan kaikkia ääniä mitä kuuli, vaan illalla iltapuuron jälkeen hän
paitasillaan vielä pitkän aikaa ahdisti kaikkia kysymyksillään:

Miksikähän ei kukko osaa munia niinkuin kana? Miksikähän minä olen
syntynyt tytöksi enkä pojaksi? Miksikä isä on mennyt äitin kanssa
naimisiin? Miksikä tähdet ovat niin pieniä? Ovatkohan pakanat
pikimustia? Onkohan kuolema hauskaa vai vaarallista? Miksikähän sitä
ihmisellä ei ole kuin kymmenen varvasta? Äiti hoi, jos minulla olisi
häntä niinkuin koiralla, niin saattaisinkohan minäkin sitä liehuttaa?
Miksikä eivät aikaihmiset leikittele nukeilla? Miksikä joka viikon
päästä on sunnuntai? Miksei joulua ole kolme kertaa vuodessa?
Pääsenköhän minä rouvaksi, jos tulen isoksi? Onko kaupunki isompi kuin
maailma? Onko siellä hyviä pieksusuutareita? Ajavatko nokikolaritkin
automobiileilla? Miksei meidän metsässä kulje yhtään junaa? Saapiko
pyykinpesusta rahaa? Miksei katolla kasva marjoja? Miksei kyyneliä
saata juoda?

Niin! ja miksei meidän Tyttö nuku? kysyi yhtäkkiä isä. Ja miksi
miksi on miksi? Sinähän olet kaiken kyselijä tyttö! Mutta kysele
vaan, sillä tavalla opit ajattelemaan? Nyt on kuitenkin Nukku-Matin
vuoro. Hyvää yötä, Kultaressu, huomenna minä sinulle vastaan kaikkiin
kysymyksiin.

Niin sanoi isä ja arvatkaas mitä isä teki: Seuraavana aamuna hän vei
Kaiken Kyselijä Tytön — kouluun.

15.

Tuittupäät ja Keijut.

Kevät keikkuen tuleepi,
Ilon kanssa ilmestyypi...

Gabriel Calamnius.

Oli toukokuun 20:s päivä — viime vuonna.

Jäät vielä viruivat järvessä, mutta rantaporeet jo välkkyivät ympärillä
ja talon lapset uittelivat niissä lastulaivojansa. Isä maalasi
punamullalla ulkohuoneita seisoen sivellin kädessä korkealla tikapuun
ylimmällä pinnalla.

Yhtäkkiä kuului ukkosen jyrähdys ja ankara vihuri kulki yli jään.
Sitten alkoi hirveästi tuulla. Huu! Huu! ulvoi tuuli, mutta se kuulosti
sangen suloiselta.

— Nyt niille jäille taisi tulla lähtö! huusi isä tikapuulta. Aivan
oikein: hirmuinen tuuli puski jäitä ja koko järven selkä läksi irti.

Isä heitti maalauksensa ja juoksi rantaan.

Kummallinen sorina ja ryminä ja kohina kävi järvellä.

— Heipähei! huusi isä, nyt meidän talvitie huilaa. Katsokaa kuinka
viitat kaatuvat. Hyvästi Talvi! Sanokaapa tekin lapset hyvästi ukko
Talvelle. Nyt hän menee pois.

— Hyvästi Talvi! huusivat lapset. — Ja terveisiä perään! Tule
vastakin meille, mutta älä viitsi tulla liian varhain!

Jäät ryskyen purjehtivat sivu talon.

Kaikki katsoivat ihastuksissaan, kuinka Talvi teki lähtöä ja miten Kesä
oli tulossa.

— Näettekös! huusi isä. — Tuossa ne Talven Tuittupäät istuvat
jäälautalla ja itkevät ja parkuvat niin paljon kuin kurkusta lähtee. Ne
huutavat että: emme me tahdo vielä mennä. Emme! emme! emme!

Mutta perässä — katsokaa tuolla viimeisellä jäälautalla — seisovat
Kesän Keijut ja huitovat käsillään ja heiluttavat koivunoksia ja
huutavat hihkuen iloisesti: Menkää, menkää! Menkää pian! Menkää Talven
tuitut, Vilulan villit, Pakkasen penikat! Luistakaa matkoihinne että
pääsemme soutamaan ja uimaan.

Lapset katsoivat jäälauttoja, joita isä osoitti, ja näkivät vielä
enemmän kuin mitä isä näki. — Kuulehan isä, sanoi Valkotukka. —
Tuittupäät tuolta huutavat että: mepä tulemme takaisin! Mepä vain
käväisemme toisella rannalla. Ja otamme suuren poikajoukon mukaamme ja
tulemme antamaan Kesän Keijuille selkäsaunaa. Saattepa vain nähdä.
Muistakaa! Muistakaa! Varokaa! Varokaa marakatit!

Vaan Keijut huutavat vastaan: Suut kiinni! Me työnnämme teidät alas
koskeen. Koskeen! Suinpäin! Pää edellä! Loiskis! Kuperkeikkistä!

Vaan silloin Talven Tuittupäät rupeavat itkemään kahta kauheammin. Voi
voi voi! ne huutavat. Älkää olko niin julmat! Emmehän me ole niin
pahoja kuin te luulette. Pysäyttäkää, pysäyttäkää, älkää lykätkö, me
hukumme, me hukumme, armahtakaa — tehdään sovinto. Leikitään yhdessä!

— Mekö teidän kanssa yhdessä leikkimään? huutavat Kesän Keijut. —
Hyi! että viitsittekin puhua! Ettehän te osaa leikkiä meidän kanssa!
Tehän aina suututte ja purette kuin koirat terävillä hampailla.

— Itse ette osaa meidän kanssa leikkiä! vastaavat Tuittupäät
vihaisina. — Tehän aina puhallatte lämmintä henkeä niskaan. Ja
varistatte kuumaa hiekkaa paidan alle.

Kesän Keijut ja Talven Tuittupäät kinastelevat kauheasti ja rupeavat
painimaan.

Tuittupäät viskaavat jääsirpaleita Keijujen päälle, vaan Keijutpa
heittävät Tuittujen silmille kylmää vettä. Vettä ja jäätä lentelee
ilmassa ja jalat kopisevat...

Niin se onkin! saneli isä. — Nyt ne juuri tappelevatkin. Mutta
katsokaa, lapset, samalla tulee Luojan puuska ja ajaa sekä Talven Tuitut
että Kesän Keijut kauvas järvelle. Hirveä hätähuuto kuuluu. Ja
yhtäkkiä kaikki yhdessä mylläkässä menevät alas koskenniskasta.

Sinne, koskeen, ne näyttävät hukkuvan molemmat sekä Tuitut että Keijut.

Vaan heti kun riitapukarit ovat painuneet veteen, katso: rannalle
nousee aalloista ihmeellinen, ihana olento.

— Minä olen Suomen Kevät! huutaa kummitus. Minä olen Tuittujen ja
Keijujen ystävä. Minä rakastan kumpiakin. Minä lämmitän Tuittupäät ja
kylvetän Keijut, vaan älkää peljätkö: ne elävät kummatkin. Juhannusyönä
taas saatte nähdä Keijut ihanissa kesäpaidoissa tuomentertut käsissä,
mutta sitten — Kekrinä — saatte nähdä kaikki Tuittupäät valkoisissa
turkeissa. Ei kukaan olekkaan kuollut! Enkä minäkään kuole, menen vain
piiloon laakson liepeelle ja tulen jälleen takaisin, silloin kun minua
tarvitaan.

Näin puheli isä ja lapset katsoivat ihmeissään liikkuvia jäitä, jotka
hauskasti hajosivat. Ja rantavesi paisui ja kevättulva nousi ja vesi
vei mennessään saunan portaatkin. Vaan illan tullen koko järvi oli
auki, ei ainoatakaan jäälauttaa enää näkynyt. Kosket pauhasivat ja
pienet linnut lauloivat.

Silloin isä lykkäsi veneensä vesille ja läksi lasten kanssa
haukirysilleen.

Sitä nimittäin täytyy saada kalaakin elääkseen tässä surkeassa
Suomenmaassa. Vaan eikös kevät sentäänkin ole suloinen?

Aalto loiskaa! Laine lyö!
Nyt se alkaa hauska työ!
Saapi uittaa lastulaivaa!
Saapi hiekkakuoppaa kaivaa!
Kuperkeikkis! Lapset hoi!
Päivä paistaa! Leivo soi!

16.

Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu.

Kesälän talo seisoi suuren järven rannalla. Talossa oli kymmenen lasta.
Lasten nimet olivat seuraavat: Antero, Beela, Desdemoona, Erkki,
Feeliks, Greeta, Hannes, Iipuska, Jeli ja Kauko. Antero oli 15-vuotias,
Beela 14-vuotias, Desdemoona 12-vuotias, Erkki 10-vuotias, Feeliks ja
Greeta 8-vuotiaita molemmat, Hannes 6-vuotias, Iipuska 5-vuotias, Jeli
3-vuotias ja Kauko 1-vuotias.

Olipa siinä äitillä hiukan hoitelemista! Ja olipa isällä komentelemista
ja korvien pitelemistä, kun lapset yhtaikaa nauroivat ja huusivat.

Hauskaa elämää sitä sentään Kesälässä vietettiin.

Varsinkin kesällä! Kun aurinko paistoi kuumasti ja rantavesi oli
lämmintä ja linnut lauloivat metsässä ja kalat hyppelivät järvellä ja
kukat ja marjat paistoivat mäenrinteessä, niin silloin oli niin mukava
elämä ettei oikein tietänyt, mitä tehdäkkään!

Antero oli oravana, joka kiipesi puissa, ja Erkki ampui häntä
piilipyssyllä koipeen, niin että poika pudota moiskahti maahan, ja
sekös tytöistä oli hauskaa katsottavaa, miten isot pojat leikkivät.
Beela ja Desdemoona kävelivät puujaloilla ja kaatuivat suoraan kuoppaan
ja Feeliks juoksi panemaan kuopan kannen kiinni ja huusi toisille
lapsille että hänpä oli saanut kaksi hiirtä elävinä ja tuolla ne nyt
kuopassa vikisevät. Vaan Greeta pesi pyykkiä rannassa ja Hannes onki
korennolla kaloja ja Iipuska hankasi kasvojansa savella ja Jeli leikki
käpylehmillä hietikossa ja Kauko söi pieniä kiviä niin että hampaat
narskuivat, vaikka eihän Kauko pojalla monta hammasta ollutkaan.

Mutta eräänä päivänä oli Kesälässä kekkerit.

Kaikki lapset riisuivat itsensä alasti jo aamupäivästä ja juoksivat
kuin hupsut alas törmää, niin että hiukset hulmusivat ja paljaat
pakarat paistoivat ja koko maailma raikui yhtenä riemuhuutona.

Beelalla, vaikka vain oli tyttö, oli sukkelammat sääret kuin veli
Anterolla, ja Desdemoonalla samoin oli vikkelämmät koivet kuin veli
Erkillä ja sentähden Beela ja Desdemoona ennättivät ensimmäisinä
rantaan. Sitten vasta tulivat Antero ja Erkki läähättäen. Mutta Feeliks
ja Greeta, jotka olivat kaksoset, juoksivat kilpaa niin kovasti että
kumpikin loiskahtivat suoraan järveen ja vasta siellä pysähtyivät suut
täynnä vettä. Sitten tulivat pikkupojat Hannes ja Iipuska ja raahasivat
kissaa, jota aijottiin kylvettää. Sitten juoksi myös 3-vuotias
pikkutyttö Jeli ja kiljui kovasti, kun toiset muka jättivät. Viimeisenä
konttasi alas mäkeä pikku Kauko, suu auki röhkien kuin nassu, mutta
uimaan muka hänkin tässä oli menossa.

Antero, vanhin poika, tietysti oli mainio uimari. Hän ui kuin vesilintu
ja sukeltikin ja puljahti ylös veden pintaan ja heilutti kättään ja
näytti jalkaansa ja heittäytyi seljälleen ja vihelsi kuin laiva sekä
läksi sitten hyrskyttämään poikki salmen ja kävi saaressa. Tyttöjä
kauheasti nauratti kun näkivät, miten Antero istui pienessä saaressa ja
kyykötti kivellä ja matki kuikkaa. ”Kuikka, kuikka — käkkäräpää!” Vaan
osasipas Beelakin uida! Otti Iipuskan selkäänsä vaikka poika huusi kuin
villitty. Vaan Desdemoona ja Erkki läiskyttivät vettä toistensa
silmille, niin ettei kukaan uskaltanut tulla likelle. Mutta pienimmät
lapset juoksentelivat matalassa vedessä ja leikittelivät häränpyllyä ja
Jeli makasi mahallaan hietikkopohjassa ja porskutti jaloillaan ja
huusi: katsokaa! osaanpas minäkin uida!

Kauko poikanen latki vettä kuin koira ja tahtoi väkisten kontata
veteen, josta häntä toiset varoivat, Kauko kun oli vielä liian pieni,
ja isä ja äiti olivat kieltäneet ottamasta häntä rantaan.

— Kuulkaas pojat! huusi Antero. Mepä rupeamme tukkimiehiksi. Pois
edestä!

Ja Antero Erkki ja ja Feeliks ja Hannes ja Iipuska lykkäsivät vesille
pitkän honkatukin ja ottivat seipäät käsiinsä; ja isot pojat seisoivat
tukin päällä ja pienemmät ratsastivat hajalla reisin, ja hirveä huuto
ja hoilotus kävi siinä rannassa; ja tytöt katsoivat ihmetellen, miten
ne pojat kaikkea uskalsivat.

— Hei! Minä oon tukkipäällikkö! huusi Antero.

— Hei! Minä oon_ pomo! huusi Erkki.

— Hei! Ja minä oon _tukkijunkkari! huusi Feeliks.

— Hei! kiljui Hanneskin. — Minä oon ukkoherra!

— Hei! Mikäs minä sitten oon? karjui Iipuska.

— Ole sinä vain tukkipoika! sanoi Erkki, joka oli ”pomo”.

— Ei! en minä tahdo olla tukkipoika! väitti Iipuska itkua hieroen.

— Minäpä tiedän, mikä sinä olet, sanoi Antero. — Sinä olet
vonkamies.

— Hei! huusi nyt Iipuska iloisesti iskien silmää tytöille. — Minä oon
se vonkamies!

— Vonkamies, vonkamies! huusivat tytöt rannalta, katsohhan ettet
puljahda sekaan, vonkamies!

— Minä otan Kaukon kympiksi! ehdotti Antero, tukkipäällikkö.

Mutta ”kymppi” näytti kieltään rannalta eivätkä tytöt antaneet pikku
poikaa noille isoille hurjille.

— Hei! Heistelee! huusivat pojat honkatukiltaan.

— Nyt sitä mennään alas Kivakkakoskea. Eikös sitä pojat lauleta?

— No lauletaanpas! sanoivat toiset.

Ja alastomat pojat alkoivat laulaa:

Heijuvee! Heijuvee!
Poijat ne tukkia viäntelee!
Karttimon järvestä Kiehimään
Näin me seilaamme yhtenään.
Mitäs on haittaa, ei ole paitaa —
Pannu se olla pitää!
Se mustakylkinen kyytimies!
Ja rokulipäiviä rapiasti.
Uittovee! Ankravee!
Poijat ne aina pärjäilee!...

Miltäs se kuuluu? huusivat pojat ylpeästi ja keikuttelivat hirttä.

— Hyvältä kuuluu! vastasivat tytöt kateellisesti.

— Minäpä tuon teille kissan uittotarkastajaksi! esitti Beela sisko,
joka oli hyvä uimarityttö, ja läksi uimaan kissan kanssa poikain luo.
Kissa Mirri otettiinkin riemulla vastaan, vaikka se raukka naukui
surkeasti ja pyrki pakoon.

Vaan kun Beelakin tahtoi kiivetä pyöreän tukin päälle, niin yhtäkkiä
tukki pyörähti toisinpäin ja kaikki pojat tuiskahtivat päistikkaa
veteen ja siinä hujakassa nyt myllersivät vedessä sekä tukkipomot että
kissa raiska — ja olipa Anterolla ja Beelalla aikamoinen työ saada
pelastetuksi pikku pojat, jotka eivät vielä pysyneet veden päällä, vaan
osasivat ainoastaan sukeltaa ja purskuttaa vettä sieraimistaan, ne
naskalit!

Kun taas selvittiin sotkusta, niin naurulla se tapaturma kuitattiin.
Sitten läksivät tytöt opettelemaan tukkipojiksi.

— Hei! huusi Beela tanssien tukin päällä. — Nyt minä olen
tukkikuningas.

— Hih! kiljui Desdemoona ojennellen valkoisia kinttujaan. — Ja minä
olen puuprinssi!

— Heleijaa! hihkui Greeta tyttö hiukset pörröllään. — Minä se olen
hongankolistaja.

— Mikäs minä sitten olen? kysyi Jeli, joka istui hajareisin hirren
päässä kuin pieni marakatti.

— Ole sinä jätkäin kokki.

— Hei pojat! huusi pikku Jeli tolkussaan. — Minä olen jätkä-kokki.
Minä keitän sakkapannua...

Mutta samassa tukki taas puljahti ympäri ja tytöt ryöpsähtivät veteen.

Kuulkaahan ihmettä! Pikku, vaikka vasta 3-vuotias, oppi silloin
itsestään uimaan. Aivankuin koira veivasi Jeli käsillään ja jaloillaan
ja pysyi veden päällä ja räpisteli rantaan ja tuumaili:

— Jätkä-kokki minä olen sittenkin, vaikka putosin!

Pojat olivat niin hämmästyksissään Jelin urheudesta etteivät osanneet
sanoa halaistua sanaa.

Sitten kaikki pojat ja tytöt taas huutaen hyökkäsivät veteen eivätkä
huomanneet isän ja äidin venettä ennenkuin se kopsahti Anteroa
takapuoleen. Pumpsis!

— Onpa täällä kekkerit! sanoi äiti.

— Ja Kaukokin? nauroi isä. — Herran töpsykkä!

— Onkos herrasväellä aikomus esiintyä koko alasti? kysyi äiti.

— Onpa hyvinkin! vastasivat isot pojat ja isot tytöt veikeästi seisoen
kaikki rivissä.

— Vaan jos tulee vieraita? huolehti äiti.

— Niin riisumme nekin alasti! arveli Iipuska.

— Antaa lasten olla lekotella! lausui isä. — Lujempi pohjanahka
tulee. Katsoppas äiti Erkin selkää. Intiaanin talja! ja Moonan polvia!
Kuin pikitervalla pyyhkäisty. Kaunis tyttö!

— Iisä hoi! huusi Hannes. — Minullapa on variksensaappaat.

Poika näytteli ylpeänä punaisenkirjavia pohkeitaan ja nilkkojaan, joita
sentään vähän karvasteli, kun hän monta kertaa päivässä kahlaili
rantavedessä.

Kesälän kymmenen lasta saivat tosiaankin koko päivän sen olla ilman
vaatteita, kun oli niin kuuma ilma. Isä ja äitikin riisuivat itsensä ja
tulivat hietikolle lasten kanssa aurinkokylpyä ottamaan. Isällä ja
äidillä sentään olivat hatut päissä, jotta ei aurinko polttaisi.

Ei tullut vieraita koko päivänä! Eikähän kesällä vieraita tarvitakkaan,
vai kuinka?

Ja tämähän ei ole satu, vaan ihan tosi juttu. Eikös niin, lapset?

17.

Turjanlinnan akkunaruudut...

(Arvuutus alaikäisille.)

Tunnenpa kauniin linnan korkealla Pohjolassa, jonka nimi on
Turjanlinna. Siinä linnassa asuu onnellisia ihmisiä, nimittäin korven
kuningas ja korven kuningatar. Heillä on terveitä ja iloisia lapsia,
jotka juoksevat pitkin mäkiä ja joita ei palele, vaikka olisivat
avopäin ja ilman jalkineita. Olisi paljonkin ihmeellistä kerrottavaa
tästä korven kuningasperheestä, mutta tällä kertaa juttelen vain
yhdestä asiasta.

Turjanlinnassa näet on kummalliset akkunaruudut. Kun yhden läpi
katsoo, näyttää maailma valkoiselta, kun toisen iäpi tirkistää, niin
muuttuu metsä siniseksi, kun kolmannesta kurkistaa, näyttää koko
maailma välkkyvän ruusunpunaisena. Neljäs ruutu tekee maailman
kullankeltaiseksi ja viides värittää koko korven ihan vihreäksi —
lumikin muuttuu vihreäksi ikäänkuin kesälaiho. Mutta sitten on yksi
akkunaruutu, jonka läpi kuninkaan lapset eivät koskaan saa kurkistaa,
eivätkä lapset tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan. Linnan kuningas
yksin sen tietää!

Turjanlinnan kuningas asuu ylhäällä tornissaan, mutta kuningatar ja
lapset asuvat alakerroksessa. Käypi kuningas sentään alakerrassa
aterioimassa ja kiipeää kuningatar joskus torniin kuningasta
puhuttelemaan ja juosta kopistelevat sinne ylös usein lapsetkin, ne
pienet prinssit ja prinssittäret, joilla on pieksusaappaat ja tuulessa
liehuva tukka. Silloin lapset aina katselevat niiden koreiden ruutujen
läpi. Ja koko maailma näyttää niin iloiselta ja kummalliselta ja
kauniilta.

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, kun lapset olivat isän luona tornissa
ja katselivat kauniiden ruutujen läpi, että isä yhtäkkiä syvästi
huokasi. Huokasi!

Lapset katsoivat isään kummastellen.

— Miksi isä huokasi? kysyi vanhin lapsista.

Kuningas säpsähti.

— En minä sitä saata sanoa, rakkaat lapset! Ettekä te sitä ymmärrä.

— Kyllä minä ymmärrän! väitti vanhin lapsi, hyvin viisaan näköisenä ja
nenä pystyssä.

— Niin, kyllä me ymmärrämme, miksi isä huokasi, sanoi tolkussaan
toinenkin lapsi, jolla nenä oli vielä pystymmässä.

Ja kolmas lapsi, neljä-vuotias prinssipoika, lisäsi siskojen puolesta:

— Minäpä tiedän, miksi isä huokasi. Siksi että isä on katsonut ulos
siitä akkunasta, josta lapset eivät saa katsoa.

Tytöt purskahtivat nauruun.

— Kylläpä se Veikko Kultimo puhuu tuhmasti!

Mutta kuningas lausui vakavana:

— Poika on oikeassa. Niin onkin asian laita.

Mutta enempää hän ei selittänyt, vaan laski lapset menemään alas ja
istui itse nojatuoliin peittäen pään käsillään. Ja Turjanlinnan
hiljaisessa tornissa kuului taas syvä huokaus, kun kuningas yksiksensä
huokasi. Nurkissa vonkui syystuuli ja laineet pauhasivat tornin
juurella. Mutta kuninkaan lapset, alakertaan päästyään, huusivat
kuningattarelle:

— Kuules äiti, mitä isä teki ylhäällä! Etpä arvaa!

— No mitä? sanoi äiti pienintä lasta tuudittaen. — Varmaankin kantoi
olkapäillä teitä kaikkia?

—- Ei, ei, ei! huusivat lapset, etpäs arvaakkaan?

— Antoi piskettiä? sanoi äiti.

— Ei, ei, ei! huusivat lapset. — Ei sinne päinkään!

— No en minä arvaa, sanoi kuningatar. — Mitä isä teki?

Lapset katsahtivat toisiinsa ja vanhin lapsi selitti toisten puolesta
iskien silmää veitikkamaisesti:

— Isä huokasi!

— Huokasiko isä? sanoi äiti kummissaan, mutta samalla itsekkin —
huokasi.

Lapset jäivät ihmeissään tuijottamaan äitiinsä.

— Niin, mutta tietääkös äiti, miksi isä huokasi? kysyi äidin
lempipoika Veikko Kultimo.

— No miksi? kysyi äiti.

— Siksi, selitti poika, että isä on kurkistanut ulos siitä pahasta
akkunasta.

— Hyvä Jumala! huudahti äiti, mitä se poika puhuu.

Kuningatar tuli vakavaksi ja päästi lapset ulos leikkimään.

Itse kyyristyi hän nurkkaan ja itki.

Lapset leikkiessään linnan pihalla keskustelivat näin:

— Minäpä tiedän, sanoi yksi, missä se paha akkuna on, josta lapset
eivät saa kurkistella. — Se on isän sängyn alla.

— Sinähän olet hupsu! toitotti toinen. — Eihän lattian läpi näe
mailmaa. — Vaan katon läpi näkee! Se paha akkuna on tietysti katossa.

— Mutta jos se on katossa, sanoi kolmas lapsi, niin eihän katon läpi
näe mailmaa, vaan taivaan. Vaan jos näkee taivaan, niin eihän se ole
paha.

— Niin, mutta ruutupa siinä akkunassa onkin musta, sanoi taas
ensimmäinen lapsista. — Ja sentähden taivaskin näyttää mustalta. Ja
siksi se isä varmaan huokaa, kun taivas on niin musta.

— Saattaa olla niin, myönsi toinen lapsi. — Kun minä tulen isoksi,
niin ihan varmasti kurkistan siitä akkunasta ja sitten minäkin huokaan
että ”hohoi, hohoi tätä mailmaa!”

Toiset lapset ihmettelivät siskonsa suurta viisautta, mutta poika sanoi
tolkussaan:

— Mutta minäpä kiipeän katolle ja tutkin, onko katossa sellaista
akkunaa.

— Älä, älä, kielsivät tytöt, mutta samalla he itsekin läksivät
kiipeämään pitkin tikapuita. Päätä huimasi! Mutta — antoi nyt huimata
vaan!

Ja kaikki Turjanlinnan lapset kiipesivät linnan katolle.

— Tulkaa tänne! koikkui vanhin tyttö, jonka valkea tukka liehahteli
tuulessa. — Minäpä sen löysin. Musta se tosiaan on! Voi hirveä, kuinka
musta! Samalla tyttö kiipesi savupiipun päälle ja seisoi siellä
hajareisin. — Hei! huusi hän, minäpä hyppään sisään tuosta mustasta
reijästä, niin eiköhän isä hämmästy! Samalla tyttö jo hyppäsi. Rompeli
pompeli! Huiskis! Ja vähän päästä hyppäsivät toisetkin lapset sisään
savupiipusta. Sinne ne kaikki nyt katosivat!

Kuningas tornissa kuuli kummallista sohinaa savupiipusta ja avasi
pellit. Samalla tulla tömähtivät lapset toinen toisensa jälkeen alas
piipusta ja herra kuningas säikähti pahanpäiväisesti. Hän oli ihan
valkea säikähdyksestä.

— Mitä vietävän variksenpoikia sieltä tulee? Hyi hornassa! Voi
taivasten talikynttilät, voi sun seitsemän patasutia! Herran pieksut ja
taavetin töppöset! Nokinaamat, ette suinkaan te kuninkaan lapsia ole?

— Kyllä me olemme! selittivät lapset irvistellen valkoisilla
hampaillaan. — Ja kuule isä, nytpä mekin opimme huokailemaan, kun
olemme mustasta reijästä läpi tulleet.

Kaikki lapset huokasivat yhtaikaa:

— Hohoi hohoijajaa — tätä pahaa mailmaa!

Kuningas oli pakahtua naurusta. Vedet tippuivat hänen silmistään. Niin
hullunkurisilta näyttivät lapset. Ja kuningas soitti hopeakelloa ja
huusi ovelta:

— Äiti hoi! Käske Priita-Kaisan heti panna sauna lämpiämään, sillä
meillä on syytä nyt viettää suuri juhla. Eläkä suutu lapsiisi, vaikka
ovatkin mustat. Päinvastoin saamme molemmat kiittää näitä nokineniä
että sielumme tulevat valkoisiksi.

Ja koko kuninkaan perhe kävi kylpemässä sinä iltana.

Veikko Kultimolta pestiin kielikin. Kun sitten istuttiin
illallispöydässä ja juotiin marjateetä, niin kuningas virkkoi:

— Rakkaat lapset! Jos isä ja äiti vielä huokaavat, niin kiivetkää
vastakin savupiipun päälle ja tulkaa sitä tietä eteemme. Sillä tavalla
tuo musta ruutu muuttuu valkeaksi.

Lapset olivat ihmeissään. Koko maailma loisti punaisena ja sinisenä,
vihreänä ja kullankeltaisena. Eikä tämän jälkeen enää monestikaan
Turjanlinnassa puhuttu tuosta mustasta akkunaruudusta.

18.

Sotapukki.

(Luettu joulukuusen juurella 1914.)

Kuulkaahan lapset sitä kummaa että kun tänä jouluaattona ei olekkaan
Joulupukkia, vaan Sotapukki.

Joulupukki on vähän sairaana — tuo vanha, hyvä, antelias
punalakkipukki. Sillä Joulupukilla on vatsa kipeänä ja sitä oksettaa
kovasti niin ettei se saattanut lähteäkkään matkalle lapsille
joululahjakelkkaa vetämään. Minne lienee jäänytkään sairastamaan, ukko
raiska, Saksanmaalle?

Vaan Sotapukki on tullut! Sotapukki on tullut Saksasta ja Ranskasta
ja Englannista ja Turkinmaasta ja monesta muusta maasta Pietarin
kautta.

Sotapukki on tullut! Huu! huu! se panee ja puhkuttaa kuin automobiili
ja se on niin kummallisen ja hirveän ja juhlallisen ja samalla komean
näköinen. Huu! Huu! Puh, puh! Brr, brr! Terveisiä Berliinistä ja
Konsti-Antin Noobelista!

— No, tule sisään Sotapukki! Täytyy kai sinunkin päästä sisään
Pappilan saliin, koska nyt on jouluaatto. Tule sisään, kummitus, ettet
palellu pihalle!

Ohhoh! Mikä sinulla on olkapäällä? Pyssykö? Pane pois pyssy ettei se
laukea! Mikä sinulla on kädessä? Miekka — voi hirveä — sehän on
terävä kuin viikate — anna se pian pois Pappilan Junnulle ja käske
panna pirtin ylisille piiloon! Ja mitä ihmettä sinä teet sateenvarjolla
keskellä talvea?

— Ei tämä ole sateenvarjo! murisee Sotapukki.

— Mikä se sitten on?

— No tällähän minä juuri lensin, tämähän on lentosiipi! selittää
Sotapukki ja irvistää ilkeästi.

Sotapukki astuu sisään etehisen ovesta ja alkaa rumpata. Sillä on iso
rumpu niinkuin vesiamme ja pitkillä luukalikoilla se pieksää rummun
pohjaa:

Rumpeli! Rumpeli! Rumpeli! Puli puli pumpeli!

— Joko piisaa?

— Piisaa! Piisaa! huutavat lapset. — Mitä sinulla paha Sotapukki, on
tuossa selkäpussissa? Näytäppäs.

Lapset tulevat ympärille, kun Sotapukki aukaisee pussinsa.

— Tuossa sulle! Tuossa sulle! Tässä tälle! Tässä tälle!

Sotapukki lappaa pussista lapsille leluja. Mutta voi hirveätä,
minkämoisia leluja!

Sisiliskoja, sammakoita, käärmeitä, susia, ilveksiä, ahmoja, karhuja,
tiikereitä, shakaaleja, jalopeuroja ja ketunpoikia!

Ihan eläviä! — Lapset! Lapset! huutaa Sotapukki, elkää juosko pakoon.

Mutta lapset juoksevat kuin hupsut ympäri joulukuusta niin että
kynttilät keikkuvat.

Sotapukki juoksee jäljessä ja kaikki tiikerit ja shakaalit ja
jalopeurat ja möröt mölisevät perässä.

— Hippasilla! Hippasilla! hihkuu Sotapukki.

Sotapukki saapi kiinni pienimmän lapsen ja pistää sen pussiinsa.

— Minä vien tämän Lontooseen! sanoo Sotapukki.

— Voi elä rakas Sotapukki vie sitä lasta Lontooseen! sanovat isommat
lapset. — Sehän on pikku tyttö!

— Uhhuh! ähkäisee Sotapukki. — Vai tyttökö se olikin? Enhän minä
tyttöjä huolikkaan. Vaan tuon sievän pojan minä koppaan.

— Etpä koppaakkaan! sanoo Meidän Poika ja kiipeää kuin orava
joulukuusen latvaan ja sieltä näyttää pitkää nenää Sotapukille.

— Kutti, kutti, Sotapukki. Pikiparta, nukkanuttu!

Vaan samalla kaatuu koko joulukuusi ja poika kirkaisee kuin porsas.
Sotapukki yrittää pistää poikaa pussiin, vaan samalla tulee Pappa, se
vanha, valkohapsinen Pappilan Pappa, ja sanoo Sotapukille:

— Fyy skammen! Fyy skammen! Vai sinä tässä rikeeraat, senkin rienaaja!
Huuti ulos, vieras koira.

Lapset katsovat tarkemmin Sotapukkia että mitä se Pappa meinaa, kun
pukkia koiraksi puhuttelee, vaan samalla he huomaavat itsekkin että
sehän on se vuokkilaisten juoksukoira, se röhökarva Mokulan Murre, eikä
mikään Saksan sotapukki.

Miten lienevät silmät pettäneetkään? Voi hupsunkupsua! Ja ne lelut,
jotka muka pussista tuohon lattialle pyörivät ja näyttivät
kaikenlaisilta elukoilta, nehän ovatkin vain vanhan, hyvän Papan
laittamia palikoita, kalikoita ja puupulikoita.

Syyti pois Sotapukki! Unsvotti! Hunsvotti! Syyti ulos verikuono! Eläkä
tohdi toista kertaa. Mee sinne, jost’ oot tullutkin! Loikkaa
Lontooseen! Koikkaa Konsti-Antin Noobeliin! Surum-burum! Lennä
Berliiniin, jos pitkällä hännälläsi pysyt ilmassa. Vie terveisiä Villi Viikolle
että olla hyvä ja tulla joulutorttuja syömään ja heittää se
ihmisten niittäminen ylihuomiseen. — Niinpä Sotapukki rökäle ajetaan
ulos talosta. Vaan saapa nähdä, tuleeko sittenkään tuo oikea
Joulupukki, jos se kerran on sairas?

19.

Sääskensyömäri Poika.

Syntyipä kerran muutamalle vanhalle muijalle tuolla Koirankuonan erämaassa
seitsemäs poikalapsi, joka ei ruvennut syömään maitoa, vaan
aukoi vain suutaan ja lipoi kieltään tyhjään ilmaan.

— Mitä tälle lapselle pitää antaa? kysyi poikalapsen äiti huolissaan.
— Ihanhan tuo kuolee nälkään, kun ei mämmi kelpaa.

— Elähän hätäile, sanoi poikalapsen isä, jahka kesä kerkiää, kyllä
Luoja ruuakset lähettää.

Äiti ihmetteli että mitä se isä tarkoittanee, vaan kun muisti että ukot
ne ovat älykkäämpiä kuin akat, niin jäi kärsivällisesti vuottamaan
kesää ja hyssytteli poikalasta, joka kauheasti kirkui nälissään. Se
sitä suutaan vain aukoi, aukoi ja lipoi kielellään tyhjää ilmaa...
Äiti-muija pani merkille että sillä oli suukin tavallista suurempi ja
kieli pitkä kuin muurahaiskarhulla.

— Elähän huutele, poikaseni, jupisi muija, kyllä Luoja ruuakset
sinullekkin laittaa. Niin on isä sanonut ja isä se asiat tietää. Hys,
hys, tys, tys, tys!

Ja kun kesä tuli, niin kuulkaahan, miten kävi!

Juhannusaattona, kun ilma oli parahiksi lämminnyt ja koivikot
leimahtelivat täydessä lehvässä ja käki kukkui metsässä ja järven pinta
päilyili tyynenä ja suuret sääskilaumat hyökkäsivät metsästä ihmisiä
puremaan, silloin poikalapsi näytti, mikä ruoka hälle maittoi.

Se söi sääskiä kuin masina! Sen ei tarvinnut kuin avata suunsa suureksi
ja pistää pitkä kielensä korkealle ilmaan ja vetäistä sisään, niin
tuhat sääskeä yhdellä siemauksella meni sen poikalapsen suuhun. Kun se
puolen kymmentä kertaa näin oli pistänyt kielensä ilmaan ja hotaissut
suuhunsa, niin jopa lakkasi sääsken surina siinä paikassa ja muut
lapset pääsivät rauhaan.

Äiti-muija kauhistui ensimältä hirveästi että mikä lapsi se tämä muka
onkaan, kun itikoita imee, hyttysiä hotsii, sääskiä survoo.

Vaan isä-ukko virkahti siihen:

— Johan minä sinulle talvella tolitin että kyllä Luoja kuopukselle
ruuakset laittaa, ja laittoipahan, kuten ennustin.

Äiti-muija, kun ymmärsi että tässä ei ole leikin sijaa ja että ukko se
asiat älyää, tuli hyvin iloiseksi ja rauhoittui ja rupesi itsekkin
pyytämään sääskiä ja tapaili niitä poikalapsen suuhun.

— Syö, syö, kullannuppuseni, hotsi, hotsi, kyllä äiti antaa lisää!

Vaan eihän sen muijan tarvinnut niitä sääskiä pyytää. Lapsi sai niitä
itsekkin iltikseen niin paljon kuin tahtoi.

— Lähdemme tästä niitylle, tuumi isä juhannuksen jälkeen, niin saapi
piltti massunsa täydeltä Jumalan viljaa.

Ja kun menivät niitylle, niin siellä poikalapsi, se seitsemäs mökin
poika, ripustettiin riippakoivun oksaan kiikkumaan ja siinä se kiikkui
ja ahmi sääskiä, joita pilvenään pelmusi hänen ympärillään. Poika söi
varmaankin kolmesataa tuhatta sääskeä illassa! Yksi mäiske vain kuului.

— Kunhan se siitä kasvaa isommaksi, niin syöpi se kolme mokomaa
enemmän ja tekee ihmeitä. Elähän huoli, akka — meistä paisuu vielä
rikkaita ihmisiä emmekä enää tarvitse niityllä rypeä.

— Tuleeko meistä rikkaita? kysyi akka ihmeissään ja nojautui haravan
varteen ja pyyhki kyyneleitään. Vaan ukko ei sen enempää selitellyt.

Olivat, elivät siitä seuraavaan kesään, niin se poikalapsi siitä
sääskensyönnistään oli jo niin tullut maineeseen että sitä kävivät
katsomassa kylän herrasväetkin. Kävi susivoudin rouvakin ja toi
sokurikakkua, vaan lapsipa sylkäisi kakut suustaan ja sieppasi
susivoudin komean rouvan nenän päästä ison kärpäsen, joka oli aikonut
purra tuota hienoa nenää.

— Oh! huudahti silloin susivoudin rouva haltioissaan. — Minä en
tiennytkään että lapsenne myös osaa syödä kärpäsiä. Minä en kärsi
kärpäsiä kotonani enkä liioin nenäni päälläkään ja koska lapsi on
kärpäsensyöjä, niin enkös saisi noin niinkuin lainata lastanne täksi kesäksi
?

— Lainatakko lasta? tokaisivat ukko ja akka yhtäaikaa suut auki.
Akalta jäivät leuvat tykkänään ammolleen, vaan ukkopa paukkasi suunsa
nopeasti suppuun ja vilkutti silmää akalle. Mutta susivoudin rouvalle
hän sanoi:

— Kiitoksia, arvoisa rouvasihminen, kunnianosoituksestanne, mutta
sallikaa meidän ensin harkita asiaa. Vaikka meillä onkin seitsemän
lasta ja köyhyys surkea, niin on sentään vähän vaikeata luopua
rakkaimmasta lapsestaan.

— Niinhän se on, sanoi susivoudin rouva ja hyvästeli mökin väkeä.

Vaan kun susivoudin rouva oli lähtenyt mökistä, niin ukkopa pisti
tuohipollot jalkaansa, paiskasi kontin selkäänsä ja läksi laputtelemaan
suorinta tietä kaupunkiin. Ja kaupunkiin päästyä mökin ukko meni
suoristaan sanomalehden toimistoon ja pyysi puhutella herra
päätoimittaja. Sitten ukko taas hiidenhamppua laputti takaisin
mökkiinsä ja myhähteli partaansa.

Vaan sanomalehti, joka levisi ympäri koko maailman, julisti seuraavana päivänä
seuraavanlaisen uutisen:

Pohjolan Paratiisin avain löydetty! Täällä toimituksessa kävi
eilispäivänä muuan mökin ukko kaukaisesta Napamaasta ja ilmoitti että
hänellä on 2 vuotias poika, joka ei koskaan ole huolinut maitoruokaa,
vaan syöpi ainoastaan sääskiä, itikoita, hyttysiä, mäkäröitä,
herraskärpäsiä ja muita hyönteisiä. Ja koska me nyt kaikki tiedämme
että sääsket ja muu metsän räkkä ovat Pohjoismaiden kirous, joka estää
ihmiskuntaa nauttimasta Pohjolan tenhoa työssä ja huvissa, niin
ymmärrämme, mikä tavaton merkitys on tuollaisella ihmelapsella. Hän
tuopi meille sen kesärauhan, joka meiltä tähän asti on puuttunut, hän
on — se avain, jolla Pohjolan paratiisin portti aukeaa. Kehoitamme
kaikinpuolin kannattamaan tuota ihmelasta ja samalla muistamaan hänen
köyhää isäänsä ja äitiänsä.

Tämmöinen ilmoitus oli sanomalehdessä luettavana siitä sääskensyöjästä
lapsesta.

Ihmiset lukivat sen ilmoituksen!

Ja ukko tuli kolmessa viikossa rikkaaksi mieheksi.

Sillä tavalla nähkääs että kun ihmiset pyysivät lainata
sääskensyömäri-poikaa mikä niitylle, mikä pellolle, mikä huviretkelle,
niin siitä lainaamisesta ukolle aina maksettiin rahaa. Se poika näet jo
popsi miljoonan sääskeä vuorokaudessa. Se söi sääskeä kuin masina
silppua niin että ihan nauratti!

Vieläpä kehui että sääsket maistuvat erinomaisen hyvälle.

— Niissä on niin hienot ruodot ja imelä mehu! Ja ne sulavat niin
helposti vatsassa! kehui poika.

Mutta siinä sääskensyöttämishurakassa oli lapsi unohtunut ristimättä.
Eräänä tuli siis Koirankuonan pappi ja sanoi äkäisesti:

— Mikä nimettömälle nimeksi pannaan?

— No panepa hänet vaikka Itikka-Iisakiksi, hökäsi ukko, joka nyt oli
äveriäs mies ja kulki verkatakissa ja sandaaleissa. Ja pastori otti ja
risti sen pojan tosiaankin Itikka-Iisakiksi, koska isänsä niin tahtoi.
Vaan toiset lapset nimitteli sitä velipoikaa monilla muilla hauskoilla
nimillä. Yks sanoi Hyttys-Heikiksi, toinen Mäkärä-Matiksi, kolmas
Räkkä-Ransuksi. Mutta koko mailman sanomalehdistö mainitsi sitä poikaa
”Sääskimasinaksi”, se kun söi sääskiä niinkuin masina.

Sitten kun poika oli täyttänyt seitsemän vuotta oli hän niin lihava
etteipä niin lihavaa poikaa ennen oltu nähtykään Pohjolassa. Mutta
sääsket Lapista ja Turjanmaasta alkoivatkin jo hävitä ja siitä saivat
ihmiset kiittää yksistään Itikka-Iisakkia.

— Tule kultainen Itikka-Iisakki meille! pyytelivät kaikki ihmiset
kilvan, missä vain Iisakin kohtasivat. Ja poika sai juosta kaikki talot
ja vielä takaisin tullessaan natusteli, narskutteli niitä sääskiään.
Varsinkin hienot rouvat käyttivät poikaa budoaareissaan ja
makuuhuoneissaan, jotta saisivat nukkumarauhan. Ei susivoudin komean
rouvankaan kauniin nenän päässä enää näkynyt yhtään vihaista kärpästä!
Ja kun pappi kirkossa saarnasi, niin nähtiin Iisakki joskus papin selän
takana sieppomassa kielellään kiinni vihaisia kärpäsiä, jotka uhkasivat
papin pääkaljua.

Mutta eräänä, juuri kun ensimmäiset sääsket taas
sinkosivat metsästä, sanoi Iisakki isälleen:

— Isä on nyt rikas eikä isällä ole mitään hätää ja äiti elää kuin ison
talon emäntä. Minä lähden nyt maailmalle itsekkin rahaa keräämään.
Minua hiukan tympäsevät nämä Pohjolan sääsket.

— Mihin sinä, Iisakki kulta, lähdet? hätäytyivät ukko ja akka. —
Etkös tiedä että jos sinä menet pois, niin ei kukaan saa kesärauhaa?

— Mitäpä minä siitä välitän, vastasi ylpeästi Iisakki, se
Sääskensyömäri Poika, ja läksi kävelemään pois kotoaan. Ja
Itikka-Iisakki käveli — maailman toiseen laitaan asti.

Ja Musulmannein keisari ja Hottentottien ja Bashiboshukkien kuningatar
panivat hänet syömään moskiittoja ja muita myrkyllisiä hyönteisiä,
jotka kuumissa maissa häiritsevät ihmisen onnea. Ja Moskiitta-Matiksi
siellä nyt poikaa sanottiinkin.

Ja minä luulen että siellä etelämaissa se poika on vielä tänä päivänäkin
kärpäsiä syömässä. Mutta täällä Pohjoismaissa on
Itikka-Iisakin poislähdön jälkeen ilmestynyt vielä enemmän sääskiä ja
purevaisia kuin mitä oli ennen Iisakki-poikaa. —

Voi jospa se kultainen Itikka-Iisakki, Hyttys-Heikki, Räkkä-Ransu vielä
tulisi takaisin! Voi jospa se tulisi yhdeksikään kesä-illaksi, kun
järvi on peilityyni ja käki kukkuu korvessa ja koivunlehdet tuoksuavat!

20.

Miten kesävieraita saadaan.

Jylhänmeren rannalla, Pohjantähden valtakunnassa, seisoi kaunis linna,
jossa oli kaikkea hyvää, mutta yhtä puuttui — siellä ei käynyt
vieraita, koska se oli niin kaukana. Turhaan kutsuivat kuningas ja
kuningatar sinne ystäviään, ei kukaan sinne asti joutanut.

— Meillä ei käy ketään, näyttää melkein siltä kuin Jumala olisi meidät
hyljännyt! oli kuninkaalla tapana sanoa joka päivä. Johon kuningatar
aina vastasi näin:

— Niin, niin, miksi rakensimmekaan linnamme Pohjantähden alle, parasta
että muutamme pois kuumempiin maihin, jossa asuu ylhäisiä ihmisiä.

— Poisko? sanoi kuningas. — Eihän nyt poiskaan sovi muuttaa, kun on
kerran rakentanut näin kauniin linnan.

Ja kuningas kulki ympäri linnaansa pää harmaana murheesta ja kuunteli
tunturimetsän huminaa ja katseli meren ulapalle, jolla ei koskaan
vieraslaivaa näkynyt. Ja kuta useammin kuningas tuijotti Jylhänmeren
ulapalle, sitä ikävämmältä hänen elämänsä tuntui. Eivät lapsetkaan,
Villi ja Lilli, jaksaneet isän sydäntä ilahduttaa, vaikka isä heitä
kyllä rakasti.

— Pilkkoisit puita! ehdotti kuningatar, — niin kukaties ikävä
häviäisi?

— Tosiaankin, sanoi kuningas ja alkoi hakata halkoja pinottain, mutta
eipä mielenmurhe helpoittanut.

— Se on sielussa! sanoi kuningas.

— Rupeaisit ihan rengiksi? ehdotti kuningatar, joka pelkäsi kuninkaan
kuolevan murheeseensa ja tahtoi pelastaa oman miehensä.

Kuningas tosiaankin rupesi ihan renkimieheksi. Teki työtä aamusta
iltaan, muokkasi peltoja, kynti ja karhitsi, raivasi rytöjä, korjaili
valjaita, teurasti raavaita, veteli lantaa, kiskoi ja raatoi joka
nurkassa niin että selkä höyrysi. Yhden kokonaisen vuoden oli kuningas
renkimiehenä, mutta ihmettä ja kummaa — eipäs ikävä sittenkään
eronnut.

— Se on sielussa! kertasi kuningas. — Kun ei meillä käy edes
kesävieraita!

Kuningas parka kulkea kyökkäsi ympäri linnaansa, parta pitkällä ja
selkä kumarassa, ja huokasi kilpaa syksylaineen kanssa. Ei ristinsielua
näkynyt, lapsetkin olivat jo nukkumassa.

Silloin kuningas huomasi pääskyparven, joka leijaili ilmassa. Ne olivat
naapurin köyhän mökin pääskysiä, jotka nähtävästi olivat muuttamassa
etelään talveksi.

— Ah! huokasi harmaapäinen kuningas. — Lintusetkin pakenevat pois.
Jospa linnani asuisi edes pääskysiä, niin ei elämä tuntuisi
niin painostavalta. Mutta Jumala ei lähetä meille pääskysiäkään! jatkoi
hän ääneen, ukko parka.

Samalla harakka petäjän latvassa nauraa räkätti, kun kuningas näin
itsekseen puheli.

— Mitäs siinä räkätät? kysyi kuningas synkästi.

— En sano! tokasi harakka ja lensi, julkea, tiehensä lekuttaen pitkää
purstoaan.

Kuningas tuli yhä murheellisemmaksi. Harakatkin häntä härnäävät! Miksei
se saattanut sanoa naurunsa syytä?

Herra kuningas ei saanut rauhaa ennenkuin läksi naapurin ukon pakeille.

— Miksikähän harakka minulle nauroi? kyseli kuningas naapurin ukolta.

— Minä sen selitän, vastasi ukko. — Harakka nauroi Teidän
Ylhäisyytenne tietämättömyydelle.

— Mitä minä sitten muka en tiedä? kysyi kuningas loukkaantuneena.

— Herra kuningas tietää sangen paljon valtakuntansa asioita, vastasi
ukko siivokseen, — mutta sitä ei herra kuningas näy tietävän, miten
kesävieraita saadaan.

— No sanoppas? ihastui kuningas.

— Naulatkaa laudanpätkiä kuninkaanlinnan räystästen alle,
pohjoispuolelle pihaa, niin varmasti saatte kesävieraita!

Herra kuningas riemastui hengessään, palasi kotiinsa, alkoi sahata ja
höylätä, kiipesi tikapuille ja naulasi räystästen alle laudanpätkiä
aivan niinkuin naapurin ukko häntä oli neuvonut.

— Nyt se ikävä loppuu! sanoi kuningas kuningattarelle
illallispöydässä. — Ensi kesänä tulee meille paljon kesävieraita.

Rouva kuningatar aivan säikähti.

— Mitä sanot, herra mieheni? Mistä minä heille kaikille ruokaa —
noille hienoille herroille ja silkkileninki-naikkosille?

— Elä hätäile! kuiskasi kuningas hymyillen, ne kesävieraamme ovat
kylläkin hienoa väkeä, herroilla on mustankiiltävät hännystakit,
haarafrakit, ja hovinaisilla valkoiset silkkirinnukset, mutta kaikki he
asettuvat tähän linnaamme omin eväin eikä sinun, kultaseni, tarvitse
keittää edes kahviakaan.

— Sinähän horiset! huudahti kuningatar.

— En minä horise! vakuutti kuningas kolme sormea pystyssä.

— Mutta nehän ovat sitten vasta ikäviä kesävieraita, joille ei
tarvitse tarjota mitään! keksi kuningatar.

— Päinvastoin! väitti kuningas. — Sinulla, Isabella, tulee olemaan
hyvin hauskaa heidän seurassaan. Ne osaavat keskustella vallan
vilkkaasti, tekevät huviretkiä saaristoon, purjehtivat merellä, antavat
näytöksiä ja konsertteja, laulavat...

— Laulavatkinko? kummasteli kuningatar, joka ei voinut ymmärtää, mitä
ihmeen kesävieraita kuningas tarkoitti.

Mutta aivan niin kävi kuten kuningas oli vakuuttanut.

Jo kevätkesästä, heti kun ilmat lämpenivät, saapuivat kesävieraat
Jylhälinnan kauniiseen kartanoon. Niitä tuli kokonaista kymmenen
perhekuntaa kaukaa ulkomailta — hyvin hilpeätä ja vaatimatonta väkeä!

Koko Jylhälinna raikui noiden vierasten äänistä ja nopeista liikkeistä,
laulunliverryksistä, hippasilla olosta ja ikuisista ulkoilma-leikeistä.
Ja näille suloisille suvivieraille syntyi kesän kuluessa monta kymmentä
pienokaista, jotka pian nekin leijuivat ja heijailivat linnan korkeassa
kartanossa. Kuninkaan lapset Villi ja Lilli olivat hyvin ihastuneita
näihin leikkitovereihin.

— Meillä on kesävieraita! puheli herra kuningas kaikille
sivupurjehtiville kalamiehille. — Ne ovat ylhäistä etelän väkeä, jotka
haluavat viettää kesänsä täällä Pohjantähden valtiossa.

— Vai niin, vai niin! kummastelivat ukot, toivottivat onnea ja
hiipivät kunnioittaen matkoihinsa etteivät suinkaan häiritsisi...

— Kuulkaa, meillä on kesävieraita! huudahteli rouva kuningatarkin
naapurin akoille. — Emme me jouda minnekkään eikä liioin halutakkaan.
Meidän kesävieraamme ovat hyvin elämänhaluista väkeä, jotka
ilahduttavat koko linnan piirin.

Kun sekä kuningas että kuningatar näin juttelivat kaikille
sivukulkeville, niin pianpa levisi huhu ympäri maailmaa että
Jylhälinnassa on kesävieraita ja että siellä vietetään iloista elämää
omassa keskuudessa. Ja tästä huhusta oli niin ihmeellinen seuraus että
seuraavana kesänä Jylhälinnaan alkoi saapua muitakin vieraita, niitä
kuninkaita ja keisareita ja muita korkeita, jotka halusivat tervehtiä
Jylhälinnan erakkoväkeä.

Elämä Jylhälinnassa muuttui vuosi vuodelta hauskemmaksi!

Eräänä päivänä herra kuningas sentään, parvekkeellaan istuen, kun oli
saanut keskustella kyllikseen vertaistansa kanssa, virkahti ääneen:

— Mutta pääskysistä minä sittenkin enin pidän. Niihin ei koskaan
kyllästy. Eivät ne koskaan juorua, laulavat vain ja ylistävät luojaa
kuin oikeat Jumalan lapset. Ja ne ne juuri ovatkin meidän parhaat
kesävieraamme.

— Niin minustakin! sanoi kuningatar. Mutta kuninkaan lapset
huomauttivat että kyllä sentään vapaaherratar Etelä Napasen lapsetkin
Piltti Kiltti ja olivat hyvin hauskoja kesävieraita.

Semmoinen se nyt vain on tämä tarina, jotta me kaikki käsittäisimme,
kuinka tärkeätä on rakentaa kotinsa niin että siinä viihtyy, vaikka
se piilisi kuinka kaukana tahansa Pohjantähden valtakunnassa.

21.

Kummitus on kultainen herra!

Eräänä syksyiltana olivat lapset kovin kärsimättömät ja sentähden äiti
kysyi hiukan hermostuneesti:

— Mitä te tahdotte?

Mutta lapset eivät vastanneet, vaan kärtyilivät ja potkivat ja
juonittelivat.

— Jospa Jumala teitä auttaisi! sanoi silloin äiti.

Sattuipa Jumala tosiaan kuulemaan äidin rukouksen ja hän lähetti herra
Kummituksen lastenkamariin huvittamaan lapsia.

Lapset eivät ennen olleet nähneet Kummitusta eivätkä uskoneet että
sellaista oli olemassakaan, mutta nytpä he näkivät. Kummitus oli puettu
pitkään yöpaitaan ja hänellä oli pitkävartinen piippu suupielessä ja
tuohipollot jaloissa. Eivätkä kasvonsa näyttäneet kovinkaan
pelottavilta...

— Mitä te oikein tahdotte? kysyi Kummitus aivan niinkuin äitikin.

Lapset katsoivat toisiinsa veitikkamaisesti. He iskivät silmää
Kummitukselle ja utelivat:

— Annatkos sitten mitä tahdomme?

— Tottakaiketi! vastasi Kummitus iloisesti puhaltaen savuja. —
Pyytäkää mitä tahansa, niin huomenna kello 8 aamulla se asia tapahtuu.

Lapset tulivat nyt kovin hiljaisiksi ja miettiväisiksi.

Mitä ihmettä tuolta herralta arvaisikaan pyytää!

Vihdoin sanoi Leila, vanhin tyttö:

— Jos saisi oikein paljon perunoita?

— Saathan niitä! vastasi Kummitus.

— Ja minä tahtoisin tynnyrin siirappia, pyysi toinen tyttö, jonka
nimi oli Heila.

— Saathan sitä, hyvä lapsi! lupasi herra Kummitus.

— En minä tahdo perunoita enkä siirappia, huusi poika nimeltä Pulski,
vaan minä haluan lentää kuin harakka.

— Sekin käy päinsä! lupasi Kummitus ja kumarsi pojalle.

— Mutta minä tahdon oppia latinaa, sanoi tuimasti toinen pikku
poika, jonka nimi oli Korski.

— Soronoo! sanoi Kummitus muka venäjäksi ja hymyili.

— Mitäs tämä pikku tyttö tahtoo? kuiskasi Kummitus ja kumartui
silittelemään pikku Keijua, joka ei vielä osannut puhuakaan kuin pari
sanaa.

— Suolakallaa-pullaa! sopersi pikku Keiju vilkuttaen sinisiä
silmiään.

— Hyvä, hyvä! lupasi herra Kummitus, mutta Leila selitti että Keiju
suolakalalla tarkoitti ainoastaan lettuja.

— Sama se! suhisi Kummitus.

— Pitääkös tuolle lullulapselle jotain antaa? kysyi Kummitus
kuudennesta lapsesta, jonka nimi oli Viikko.

— Jos se pääsisi Saksan keisariksi? ehdotti Heila.

— Mainiosti! sanoi herra Kummitus ja kumarsi Heilalle. Ja sitten hän
hyvin kohteliaasti ja naurussasuin kumarsi koko lapsilaumalle ja hävisi
pois uuninpiipun kautta.

Lapset olivat kovasti jännityksissään ja söivät kiltisti illallisensa.
Hyvin varhain he myös menivät nukkumaan että jaksaisivat huomenna...

Aamulla kello 7 kaikki heräsivät ja katselivat ympärilleen. Eipäs
mitään näkynyt? Mutta äiti kiirehti: pian pöksyt päälle, kyllä Kummitus
täyttää lupauksensa.

Kello löi jo 8. Ei vieläkään mitään?

— Minulla on hirveästi nälkä! sanoi Leila.

— Ja minulla myös! sanoi Heila, joka aina matki Leilaa.

Mutta pikkupojat Pulski ja Korski juoksivat ulos ”pikkukamariin”,
vaikkeivät vielä olleet suurustaneetkaan...

Pojat viipyivät niin kauvan ”pikkukamarissa” että kello pirtissä jo
helisi 8:aa.

Samalla tapahtui se ihme, minkä Kummitus eilisiltana oli luvannut.
Pulski poika muuttui harakaksi siinä istuessaan, rupesi räpyttämään
siipiään, leiskuttamaan pyrstöään ja nauraa räkätti kovasti.

Korski veli puolestaan päästeli paljasta latinaa:

— Ille ego qui quondam gracili modulatus...

Pulski lensi harakkana pirtin ovelle ja Korski marssi hänen perässään,
latinankieltä rompottaen. Hik hek hok! Hik hek hok! Mutta kun Korski
avasi pirtin oven jotta veli harakka pääsisi sisään, niin voi hirveätä:
höyryäviä perunoita vyöryi heitä vastaan, niitä oli ainakin kolme
nurkkaa täynnä ja yhä lisää näytti pyörivän padasta. Sisko Leila istui
leveänä pirtin pöydän ääressä ja ammensi perunoita molemmilla
käsillään, vieläpä varpaillaankin, ja söi, söi, söi... Mutta
neljännessä pirtin loukossa seisoi Heila tyttö ja latki suuresta
tynnyristä silkkaa siirappia. Vaan toisessa huoneessa oli pikku Keiju
kontallaan lattialla ja nuoleskeli lettuja, joita tippui laipiosta;
toisessa kädessä oli tytöllä pullaa, toisessa suolakalaa. Vaan
salongissa, ruusunkukkien keskellä istui komeana ja mahtavana pikku
Viikko -- ”Saksan keisari”, joka poltteli hienoa sikaaria...

Saksan keisari tietysti puhui paljasta saksaa:

Essen aass gegessen!

Trinken trank getrunken!

Johon veli Korski, päremiekkaansa heiluttaen, ylpeänä kuin vanha
roomalainen, vastasi latinaksi:

Ave, morituri te salutant!

Pulski poika, joka oli muuttunut harakaksi, ei ymmärtänyt sanaakaan
latinaa eikä saksaa, mutta hän nauroi suomeksi:

Ha-ha-ha-ha-ha-haa!

Rä-kä-kä-kä-kää!

Mutta kun äiti näki oman rakkaan poikansa harakkana räkättämässä ja
pyrstöään keikuttamassa, niin äidille tuli kyynelet silmiin:

— Hyvä Jumala, miksikä sinä halusit harakaksi?

Mutta Pulski vastasi vain:

Hahahahahaa! Räkäkäkäkää! ja lensi kaikkien huoneitten läpi ja pirtin
ovesta ulos ja sitten suoraan korkeimman petäjän latvaan.

— Voi rakas Pulski, huusi äiti perään, elä vaan putoa! Mutta Pulski
keikutti pyrstöään ja nauraa räkätti vastaan.

— Tule syömään perunoita ja suolakalaa! huusi äiti harakka-pojalleen,
hopealusikka kädessä, ja harakka tulikin lentäen huimaa vauhtia, vaan
kun huomasi hopealusikan, niin sieppasi sen äidin kädestä ja lensi sitä
kyytiä järven toiselle puolelle.

— Eihän tästä nyt tule mitään! huokasi äiti ja katui että oli
tuskastunut lapsiin eilisiltana ja saanut Kummituksen kujeilemaan.

Mutta mikäs auttoikaan: Koko pirtti kuohui täynnänsä perunoita ja
siirappi juoksi sekaan pitkin lattioita ja siinä kihisi sohjussa
suunnaton määrä suolakaloja ja nisupullia ynnä lettuja, vaikka
koettivatkin ne lapsirukat syödä hotsia minkä kitoihin mahtui.

— Keisari! tule syömään! hätäili äiti, — ja Korski! syö sinäkin eläkä
rompota roomaasi, muuten tässä hukutaan koko talo!

Mutta Saksan keisari vain veteli hienoa sikaaria ruusunkukkien keskellä
ja aina vähänväliä ryyppäsi kauniista pullosta, joka kai oli hapanta
Reinin viiniä, ja vastasi ylimielisesti:

Ich weiss nicht was soll es bedeuten! johon Korski päremiekkaansa
mitellen säesti:

Quo usque tandem abutere patientia nostra?

Äidistä tämä oppineisuus oli jo liikaa! Mutta se perunain paljous ja se
siirapin sotku ja suolakalan katku häntä niin kauhistutti, että hänen
täytyi juosta ulos talosta piikatytöt perässään, jotteivät uppoaisi
ruoan sekaan. Lapset yksin jäivät taloon paitsi Pulski, joka yhä
harakkana lenteli edestakaisin järven yli.

— Kummitus! Kummitus! Tule pelastamaan! huusi äiti, vaan ei Kummitusta
vielä näkynyt. Mutta kun Saksan keisari älysi että äidillä tosiaan oli
hätä ja että lopulta kaikki hukkuvat, niin hän nousi ylös ruusunkukkien
keskeltä ja astui parvekkeelle ja huusi metsään (tietysti saksaksi,
mutta minä sen sanon suomeksi) että:

Armeijani tänne! Mars! Ein zwei drei! Silloin tulivat metsästä kaikki
hiiret ja myyrät ja kärpät ja oravat ja alkoivat siivota pirttiä
perunoista. Leila ja Heila ja Keiju läksivät pakoon, kun sellainen
elukkajoukko ryntäsi pirttiin. Mutta kun herra Kummitus näki että
talossa oli aikamoinen sekamelska, niin jo juoksi hänkin hätään ja
kohennusraudalla hätisteli koko Saksan keisarin sota-armeijan ulos
pirtistä, viskasi siirappitynnyrin alas mäestä, pisteli letut ja pullat
ja suolakalat omiin taskuihinsa, kiipesi sitten uuninpiipun päälle
katolle, paukutteli kämmeniään yhteen ja alkoi loitsia:

Hus hus Humulan lapset!
Järjestykseen! Järjestykseen!
Leila leilaksi! Heila heilaksi!
Harakka kotiin! Keiju pirttiin!
Kaikki yhteen joukkoon!
Korskilta latinat loukkoon!
Keisarilta virka pois!...

Ja samalla tuli koko talonväki ihan entiselleen, harakalta putosivat
siivet pirtin portaille, Keiju kävellä tepsutteli leperrellen
lastenhuoneessa, Korskilta unohtui latinan oppi, Leila ja Heila
alkoivat leikkiä nukkiensa kanssa ja Keisari perähuoneessa — meni
lulluun.

Kun äiti vähänpäästä palvelustyttöjen kanssa palasi pirttiin, niin hän
hyvällä mielellä hymähti ja suuteli kaikkia lapsiaan.

— Oliko se hauskaa? kyseli äiti.

Mutta lapset eivät enää muistaneet hölynpölyä. Vasta sitten kun isä
illalla saapui kotiin kylältä ja pitkässä yöpaidassa, tuohipollot
jaloissa ja piippu suussa tuli kertomaan lapsille, minkälaista unta hän
oli nähnyt viime yönä Kummituksesta, vasta silloin lapset rupesivat
muistelemaan aivankuin he tosiaankin olisivat olleet herra Kummituksen
kanssa tekemisissä. Mutta isä puhalsi lauhkeita savuja pitkästä
piipustaan ja tuumiskeli:

— Kummitus on kultainen herra!

End EBook of Turjanlinnan satukirja, by Ilmari Kianto