4.

Uni-Matti.

Olkaa hiljaa lapset, niin Uni-Matti tulee! Ei Uni-Matti tule, jos
huutaa ja heittää häränpyllyä sängyssä. Vaan kun on aivan hiljaa eikä
puhele toisen kanssa ja panee silmät sirrilleen ja vuottaa, vuottaa,
niin silloin hän pian tulee, se Uni-Matti.

Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona
nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat
sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin
juoksi metsään ja sanoi että ”eipä kannata vielä mennäkkään” ja murisi
kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri
taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja
kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain
pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi
alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se
jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt
se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee... Jos
nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja
Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta
eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies,
se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin
lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin
vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee
oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen.
Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop
klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut,
valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä.
Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina
portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.

Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen,
silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on
puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin
ja suuhun ja leukaan ja rintaankin — ja niin se lapsen nukuttaa ja
sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella...

Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä
yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa
huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi
meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut
ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja
punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja,
mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon!
Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana
Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka
kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä
taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule
takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.

Uni-Matti, setä kulta,
Väännä hiukan lampun tulta,
Tule viereen istumaan,
Korvan juureen kuiskimaan:
Annatkos, annatkos,
Minulle sen poron, jos
Pysyn aivan hiljaa,
Katson taivaan liljaa?
Tule Matti, joudu nyt,
Kyllä oonkin väsynyt,
Niinpä niin, niinpä niin,
Paina nyt jo silmät kiinn’!

— Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä
kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?

Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja
parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen
ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka — se Hurtta Sopuli
Jyskyleuka Pystykorva Fox — kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.

Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta
voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja
hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä
kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan
hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle
ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo
niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista
vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä
rukkaa:

Kutti kutti parahiksi!
Miksis otit, miksi miksi?
Hypi nyt, hypi nyt —
Niin on Matti määrännyt.

Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää,
vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan
juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli
taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan.
Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!

Töppöseni — seis seis seis!
Minne reissu, hipsun heis!
Nipsis napsis tui tui tui,
Untis antis ui ui ui!

Niin se Uni-Matti pieksujansa kutsui ja isä herkesi hyppimästä ja
potkaisi Matin kengät jaloistansa korkealle ilmaan ja Matti sieppasi ne
kiireenvilkkaa ja solahutti jalkoihinsa ja melkein lentämällä meni isää
pakoon niin ettei isä ennättänyt nähdä kuin parran heilahtavan ja
kantapäiden vilahtavan puiden välistä.

Ja kun isä tuli kotiin metsästä, niin oli isä niin ihmeissään niistä
Uni-Matin pieksuista ettei saattanut nukkua koko yönä, kun niitä vain
mietti ja kummasteli että minkälaiset paulapieksut ne oikein
olivatkaan, kun niin hullusti hyppelivät?

Isä on sitten kieltänyt kaikkia ettei saa suinkaan milloinkaan, ei
erehdyksissäkään, ottaa niitä Uni-Matin saappaita.

— Jokos te nukutte lapset, vai vieläkö kerron uudestaan?