21.

Kummitus on kultainen herra!

Eräänä syksyiltana olivat lapset kovin kärsimättömät ja sentähden äiti
kysyi hiukan hermostuneesti:

— Mitä te tahdotte?

Mutta lapset eivät vastanneet, vaan kärtyilivät ja potkivat ja
juonittelivat.

— Jospa Jumala teitä auttaisi! sanoi silloin äiti.

Sattuipa Jumala tosiaan kuulemaan äidin rukouksen ja hän lähetti herra
Kummituksen lastenkamariin huvittamaan lapsia.

Lapset eivät ennen olleet nähneet Kummitusta eivätkä uskoneet että
sellaista oli olemassakaan, mutta nytpä he näkivät. Kummitus oli puettu
pitkään yöpaitaan ja hänellä oli pitkävartinen piippu suupielessä ja
tuohipollot jaloissa. Eivätkä kasvonsa näyttäneet kovinkaan
pelottavilta...

— Mitä te oikein tahdotte? kysyi Kummitus aivan niinkuin äitikin.

Lapset katsoivat toisiinsa veitikkamaisesti. He iskivät silmää
Kummitukselle ja utelivat:

— Annatkos sitten mitä tahdomme?

— Tottakaiketi! vastasi Kummitus iloisesti puhaltaen savuja. —
Pyytäkää mitä tahansa, niin huomenna kello 8 aamulla se asia tapahtuu.

Lapset tulivat nyt kovin hiljaisiksi ja miettiväisiksi.

Mitä ihmettä tuolta herralta arvaisikaan pyytää!

Vihdoin sanoi Leila, vanhin tyttö:

— Jos saisi oikein paljon perunoita?

— Saathan niitä! vastasi Kummitus.

— Ja minä tahtoisin tynnyrin siirappia, pyysi toinen tyttö, jonka
nimi oli Heila.

— Saathan sitä, hyvä lapsi! lupasi herra Kummitus.

— En minä tahdo perunoita enkä siirappia, huusi poika nimeltä Pulski,
vaan minä haluan lentää kuin harakka.

— Sekin käy päinsä! lupasi Kummitus ja kumarsi pojalle.

— Mutta minä tahdon oppia latinaa, sanoi tuimasti toinen pikku
poika, jonka nimi oli Korski.

— Soronoo! sanoi Kummitus muka venäjäksi ja hymyili.

— Mitäs tämä pikku tyttö tahtoo? kuiskasi Kummitus ja kumartui
silittelemään pikku Keijua, joka ei vielä osannut puhuakaan kuin pari
sanaa.

— Suolakallaa-pullaa! sopersi pikku Keiju vilkuttaen sinisiä
silmiään.

— Hyvä, hyvä! lupasi herra Kummitus, mutta Leila selitti että Keiju
suolakalalla tarkoitti ainoastaan lettuja.

— Sama se! suhisi Kummitus.

— Pitääkös tuolle lullulapselle jotain antaa? kysyi Kummitus
kuudennesta lapsesta, jonka nimi oli Viikko.

— Jos se pääsisi Saksan keisariksi? ehdotti Heila.

— Mainiosti! sanoi herra Kummitus ja kumarsi Heilalle. Ja sitten hän
hyvin kohteliaasti ja naurussasuin kumarsi koko lapsilaumalle ja hävisi
pois uuninpiipun kautta.

Lapset olivat kovasti jännityksissään ja söivät kiltisti illallisensa.
Hyvin varhain he myös menivät nukkumaan että jaksaisivat huomenna...

Aamulla kello 7 kaikki heräsivät ja katselivat ympärilleen. Eipäs
mitään näkynyt? Mutta äiti kiirehti: pian pöksyt päälle, kyllä Kummitus
täyttää lupauksensa.

Kello löi jo 8. Ei vieläkään mitään?

— Minulla on hirveästi nälkä! sanoi Leila.

— Ja minulla myös! sanoi Heila, joka aina matki Leilaa.

Mutta pikkupojat Pulski ja Korski juoksivat ulos ”pikkukamariin”,
vaikkeivät vielä olleet suurustaneetkaan...

Pojat viipyivät niin kauvan ”pikkukamarissa” että kello pirtissä jo
helisi 8:aa.

Samalla tapahtui se ihme, minkä Kummitus eilisiltana oli luvannut.
Pulski poika muuttui harakaksi siinä istuessaan, rupesi räpyttämään
siipiään, leiskuttamaan pyrstöään ja nauraa räkätti kovasti.

Korski veli puolestaan päästeli paljasta latinaa:

— Ille ego qui quondam gracili modulatus...

Pulski lensi harakkana pirtin ovelle ja Korski marssi hänen perässään,
latinankieltä rompottaen. Hik hek hok! Hik hek hok! Mutta kun Korski
avasi pirtin oven jotta veli harakka pääsisi sisään, niin voi hirveätä:
höyryäviä perunoita vyöryi heitä vastaan, niitä oli ainakin kolme
nurkkaa täynnä ja yhä lisää näytti pyörivän padasta. Sisko Leila istui
leveänä pirtin pöydän ääressä ja ammensi perunoita molemmilla
käsillään, vieläpä varpaillaankin, ja söi, söi, söi... Mutta
neljännessä pirtin loukossa seisoi Heila tyttö ja latki suuresta
tynnyristä silkkaa siirappia. Vaan toisessa huoneessa oli pikku Keiju
kontallaan lattialla ja nuoleskeli lettuja, joita tippui laipiosta;
toisessa kädessä oli tytöllä pullaa, toisessa suolakalaa. Vaan
salongissa, ruusunkukkien keskellä istui komeana ja mahtavana pikku
Viikko -- ”Saksan keisari”, joka poltteli hienoa sikaaria...

Saksan keisari tietysti puhui paljasta saksaa:

Essen aass gegessen!

Trinken trank getrunken!

Johon veli Korski, päremiekkaansa heiluttaen, ylpeänä kuin vanha
roomalainen, vastasi latinaksi:

Ave, morituri te salutant!

Pulski poika, joka oli muuttunut harakaksi, ei ymmärtänyt sanaakaan
latinaa eikä saksaa, mutta hän nauroi suomeksi:

Ha-ha-ha-ha-ha-haa!

Rä-kä-kä-kä-kää!

Mutta kun äiti näki oman rakkaan poikansa harakkana räkättämässä ja
pyrstöään keikuttamassa, niin äidille tuli kyynelet silmiin:

— Hyvä Jumala, miksikä sinä halusit harakaksi?

Mutta Pulski vastasi vain:

Hahahahahaa! Räkäkäkäkää! ja lensi kaikkien huoneitten läpi ja pirtin
ovesta ulos ja sitten suoraan korkeimman petäjän latvaan.

— Voi rakas Pulski, huusi äiti perään, elä vaan putoa! Mutta Pulski
keikutti pyrstöään ja nauraa räkätti vastaan.

— Tule syömään perunoita ja suolakalaa! huusi äiti harakka-pojalleen,
hopealusikka kädessä, ja harakka tulikin lentäen huimaa vauhtia, vaan
kun huomasi hopealusikan, niin sieppasi sen äidin kädestä ja lensi sitä
kyytiä järven toiselle puolelle.

— Eihän tästä nyt tule mitään! huokasi äiti ja katui että oli
tuskastunut lapsiin eilisiltana ja saanut Kummituksen kujeilemaan.

Mutta mikäs auttoikaan: Koko pirtti kuohui täynnänsä perunoita ja
siirappi juoksi sekaan pitkin lattioita ja siinä kihisi sohjussa
suunnaton määrä suolakaloja ja nisupullia ynnä lettuja, vaikka
koettivatkin ne lapsirukat syödä hotsia minkä kitoihin mahtui.

— Keisari! tule syömään! hätäili äiti, — ja Korski! syö sinäkin eläkä
rompota roomaasi, muuten tässä hukutaan koko talo!

Mutta Saksan keisari vain veteli hienoa sikaaria ruusunkukkien keskellä
ja aina vähänväliä ryyppäsi kauniista pullosta, joka kai oli hapanta
Reinin viiniä, ja vastasi ylimielisesti:

Ich weiss nicht was soll es bedeuten! johon Korski päremiekkaansa
mitellen säesti:

Quo usque tandem abutere patientia nostra?

Äidistä tämä oppineisuus oli jo liikaa! Mutta se perunain paljous ja se
siirapin sotku ja suolakalan katku häntä niin kauhistutti, että hänen
täytyi juosta ulos talosta piikatytöt perässään, jotteivät uppoaisi
ruoan sekaan. Lapset yksin jäivät taloon paitsi Pulski, joka yhä
harakkana lenteli edestakaisin järven yli.

— Kummitus! Kummitus! Tule pelastamaan! huusi äiti, vaan ei Kummitusta
vielä näkynyt. Mutta kun Saksan keisari älysi että äidillä tosiaan oli
hätä ja että lopulta kaikki hukkuvat, niin hän nousi ylös ruusunkukkien
keskeltä ja astui parvekkeelle ja huusi metsään (tietysti saksaksi,
mutta minä sen sanon suomeksi) että:

Armeijani tänne! Mars! Ein zwei drei! Silloin tulivat metsästä kaikki
hiiret ja myyrät ja kärpät ja oravat ja alkoivat siivota pirttiä
perunoista. Leila ja Heila ja Keiju läksivät pakoon, kun sellainen
elukkajoukko ryntäsi pirttiin. Mutta kun herra Kummitus näki että
talossa oli aikamoinen sekamelska, niin jo juoksi hänkin hätään ja
kohennusraudalla hätisteli koko Saksan keisarin sota-armeijan ulos
pirtistä, viskasi siirappitynnyrin alas mäestä, pisteli letut ja pullat
ja suolakalat omiin taskuihinsa, kiipesi sitten uuninpiipun päälle
katolle, paukutteli kämmeniään yhteen ja alkoi loitsia:

Hus hus Humulan lapset!
Järjestykseen! Järjestykseen!
Leila leilaksi! Heila heilaksi!
Harakka kotiin! Keiju pirttiin!
Kaikki yhteen joukkoon!
Korskilta latinat loukkoon!
Keisarilta virka pois!...

Ja samalla tuli koko talonväki ihan entiselleen, harakalta putosivat
siivet pirtin portaille, Keiju kävellä tepsutteli leperrellen
lastenhuoneessa, Korskilta unohtui latinan oppi, Leila ja Heila
alkoivat leikkiä nukkiensa kanssa ja Keisari perähuoneessa — meni
lulluun.

Kun äiti vähänpäästä palvelustyttöjen kanssa palasi pirttiin, niin hän
hyvällä mielellä hymähti ja suuteli kaikkia lapsiaan.

— Oliko se hauskaa? kyseli äiti.

Mutta lapset eivät enää muistaneet hölynpölyä. Vasta sitten kun isä
illalla saapui kotiin kylältä ja pitkässä yöpaidassa, tuohipollot
jaloissa ja piippu suussa tuli kertomaan lapsille, minkälaista unta hän
oli nähnyt viime yönä Kummituksesta, vasta silloin lapset rupesivat
muistelemaan aivankuin he tosiaankin olisivat olleet herra Kummituksen
kanssa tekemisissä. Mutta isä puhalsi lauhkeita savuja pitkästä
piipustaan ja tuumiskeli:

— Kummitus on kultainen herra!