E-text prepared by Tapio Riikonen

SEITSEMÄN

Titanic-novelleja

Kirj.

AINO KALLAS

HELSINGISSÄ,
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,
1914.

SISÄLLYS:

Maailman-ajatus.
Luomakunnan huuto.
Seitsemän.
Filemon ja Baukis.
Jumalan jalka.
Olemattoman odotus.
Johannes Sarkan uni.

MAAILMAN-AJATUS.

Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamatta
kahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi,
luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, ja
hänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaen
käskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kuten
olisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanut
johdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisen
rauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.

He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia,
siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka
jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville.
Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti,
ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta
keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen
toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat
tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi
aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he
ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli
epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti
vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.

He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa,
senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut
sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan
oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai
väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei
kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan,
jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien
vieraitten vaimojen käsiin.

Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen
tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat
pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea
etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain
sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen.
Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat
itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat
muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli
suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat
hukkuvat tänä yönä.

Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä
läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita
kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut
muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja
päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti
viheriän lyhdyn valossa.

Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli
löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: ”täällä on
lyhty!” jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen
veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä
enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai
laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille
tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei
jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto,
niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla,
ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.

Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun
pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat
kysymykset: ”Montako teitä on?” ”Mikä on numeronne?” Ja kokki vastasi
heidän kaikkien puolesta: ”Vene on täpötäynnä!” Ja hetken päästä hän
taas käski: ”Soutakaa!”

Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta
päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen
imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan
hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.

Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa,
keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen
hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana,
päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa
omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti
huutoja. Mutta toiset sanoivat: ”Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!”
Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren:
”Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!”

Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät
ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he
mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.

Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta
huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko
meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja
hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä
huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos
olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle
pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja,
joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja
ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat
tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen
todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa
tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän
soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.

Silloin tuntui heistä yhtäkkiä, kuin olisi muuan huuto nopeasti
lähennyt. Se oli hyvin voimakas ja venytetty, ikäänkuin olisi tullut
väkevistä ja terveistä keuhkoista, ja läheni yhä heidän venettään. He
ymmärsivät, että heidän viheriä lyhtynsä oli antanut heidät ilmi, ja
silloin huusi kokki: ”Sammuttakaa lyhty!”

Joku naisista yritti tarttua lyhtyyn, mutta se oli jo liian myöhäistä,
hukkuva oli jo saavuttanut heidät. Ne, jotka seisoivat veneen
vasemmalla ulkolaidalla, näkivät yhtäkkiä vähäisen välimatkan päässä
veneestä valkealta kumottavan pelastusrenkaan, jonka yläpuolella näkyi
miehen pää ja osa hartioita.

Mies ei huutanut enää, vaan nähdessään ponnistuksensa päämäärän näin
lähellä, käytti koko voimansa uintiin. Hän ui hyvin ja tottuneesti,
eivätkä hänen liikkeensä näyttäneet vielä lainkaan uupuneilta. Mutta
päästyään aivan lähelle venettä, hän hetkeksi keskeytti uintinsa ja
kellui vähän aikaa ikäänkuin henkeä haukkoen, ja veneessä olijat
taisivat täysin selvästi nähdä hänet viheriän lyhdyn ja tähtien
tuikkeen himmeässä sekavalossa.

Kokki huusi niille, jotka soutivat: ”Soutakaa! Käännös oikealle!” Ja
kääntyen mieheen päin, joka yhä kellui vaiti veden pinnalla, hän huusi:
”Vene on täynnä! Ei ole tilaa.” Mutta silloin mies otti äkkiä vauhtia,
saavutti parilla otteella uudestaan veneen, jonka soudossa ei ollut
minkäänlaista järjestystä, ja huusi hengästyneesti, mutta nuorella ja
voimakkaalla äänellä:

”Pelastakaa minut! Kuuletteko, ystävät, pelastakaa minut!”

Kokki vastasi silloin mykistyvien naisten puolesta:

”Vene on täynnä. Yksi henki lisää, ja me hukumme kaikki!”

Ja naisille hän huusi käskevästi, niin että he sen tunsivat joka
hermossaan:

”Soutakaa!”

Silloin he yrittivät soutaa ja ajatella yksinomaan airoaan, ikäänkuin
ei olisi ollut olemassa huutoa eikä hukkuvaa, vaan ainoastaan raskas
airo, jonka piti sukeltaa veteen ja taas takaisin. Ja muut, jotka
seisoivat toimettomina veneessä, ahdettuina yhteen, käänsivät pois
kasvonsa, etteivät näkisi, tyrmistyneinä kauhusta, mutta haluten
hartaasti elää, itsekukin kohdastansa.

Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen
hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet
liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen
partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja
väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.

Ja he kuulivat kukin hänen huutonsa, jonka hän yhä uudisti:

”Ystävät, armahtakaa! Vesi on jääkylmää!”

Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua,
eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.

Silloin hän huusi heille uudestaan, mutta tällä kertaa melkein
käskevästi:

”Minulla on ajatus. Minä keksin... Ajatus...”

Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä
oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja
aivan heidän airojensa tavoitettavissa.

Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta
seisomapaikaltaan veneen perältä:

”Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa
vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?”

Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan,
mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he
yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku
tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi
yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien
lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta,
että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon
lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: ”Anna sijaa, sinun elämäsi on
lopussa.” Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan:

”Antakaa itse sijaa, minä tahdon elää. Te olette murhamiehiä!”

Eikä kukaan tohtinut häneen kajota. Sillaikaa hukkuva huusi yhtämittaa:
”Ystävät, ystävät...! Vesi on jääkylmää! Pelastakaa minut!”

Ja yhä uudestaan, ikäänkuin se olisi ollut jokin taikasana, hän
kertasi: ”Minulla on ajatus... Pelastakaa ajatus!” Silloin muuan
siirtolaisvaimo, joka seisoi keskellä venettä, tarttui kahta lähinnä
seisovaa naista olkapäistä, hinaten itsensä heidän hartioilleen, niin
että hänen verevä ja karhea päänsä oli näkyvissä yli muitten, ja huusi:

”Mikä ajatus? Me emme tarvitse ajatusta! Meillä on lapsemme.”

Ja eräs ulkolaidalla seisova nainen, joka oli siunatussa tilassa ja
otti sijaa kahden edestä, lisäsi siihen:

”Me synnytämme poikia, jotka keksivät uudestaan sinun ajatuksesi!”

Ja he tunsivat yhtäkkiä vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka luuli
syntymättömän ajatuksensa tärkeämmäksi kuin kaikkien heidän elävän
elämänsä.

Silloin hukkuva, huomaten avunanontansa turhaksi ja peljäten
kangistuvansa jäisessä vedessä, ui epätoivoisesti vauhtia ottaen äkkiä
lähemmäksi, ja vaimot näkivät hänen oikeanpuolisen kätensä hellittävän
pelastusrenkaasta ja iskeytyvän veneen laitaan, lujin, valkoisin
sormin, jotka koukistuivat käyriksi kuin merikokon kynnet, ennenkuin
kukaan ennätti estää. Samassa tuokiossa vene nopeasti kallistui,
nielaisi vettä, ja oikeanpuolisella laidalla seisovat naiset
heittäytyivät vaistomaisesti koko ruumiinsa painolla oikealle.

”Irroita kätesi!” huusi kokki.

Hän huusi saman uudestaan kaksi kertaa englanniksi ja toisti sen
lopulta tuskastuneena kaukaisen kotimaansa kielellä.

Mutta käsi ei hellittänyt otetta. Päinvastoin, se näytti juottuvan
kiinni veneeseen, yhtä lujana osana kuin hangat tai koukut, imeytyvän
irroittamattomasti kuin mustekalan imuhaara, ja vene oli joka hetki
vaarassa upota.

Silloin kokki huusi äkkiä läähättävällä ja käheällä äänellä:

”Lyökää häntä, — lyökää häntä!”

Sinä silmänräpäyksenä mies kurkoitti toisenkin kätensä, jossa oli
suuri, punaisella kivellä koristettu sormus. Kaikki näkivät tämän
sormuksen viheriän lyhdyn valossa, jossa se hohti kuin veritäplä.

Ja ikäänkuin tämän suuren, punaisen kiven näky olisi herättänyt heissä
äkillisen raivon, tarttuivat soutajat kukin airoonsa, ja iskivät,
tähdäten tuota punaista, hohtavaa täplää, ja sitten lyöden umpimähkään,
mihin sattui.

Valkeitten, käyrien sormien ote herposi yhtäkkiä, he näkivät pään
retkahtavan taaksepäin ja jäävän yhä kellumaan pelastusvyön varassa.

Silloin heitä yhtäkkiä värisytti kuin horkassa, ja itsekukin kääriytyi
tiukasti vaatekappaleihinsa, kellä niitä oli.

Kokki huusi: ”Soutakaa!”

Ja he soutivat.

He soutivat aivan äänettöminä, eikä yksikään yrittänyt puhua, ja heidän
viheriä lyhtynsä nousi ja laski veneen mukana.

Niin he soutivat koko yön, kunnes joku heistä äkkiä sanoi: ”Katsokaa,
aurinko nousee!”

Ja he näkivät idässä vaalean ja rusoittavan kajastuksen, jonka oli
määrä tuoda heille pelastus, ja heidän kasvonsa kääntyivät
kiitollisessa odotuksessa kohti nousevaa päivää, ja itsekukin
kohdastansa tunsi oman pelastuksensa ihmeen.

Eikä yksikään ajatus, ei ihanin eikä ihmeellisin, olisi voinut heissä
avarruttaa sitä autuutta, minkä yksinkertainen ja tuiki tavallinen
tieto siitä, että he elivät, olivat olemassa ja näkivät nousevan
päivän, joka oli herättävä heille pelastuksen punaisesta helmastaan.

LUOMAKUNNAN HUUTO.

Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta
kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt.
Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa;
paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi
alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja
vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja
olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen.
Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me
totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme
välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten
suupielet kuolasivat alati maitoa.

Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi
aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta
oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani
ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole
olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule
mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut
vapisemaan.

Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä
palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista...
Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä
heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja
kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja
sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan
samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin
makuusijaani auringon mukaan.

Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden,
tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että
horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä
vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka
olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja
tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä
oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä
hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan
ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi
minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä
unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa,
yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi
ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.

Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä
siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti
käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä
ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä
säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.

Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja
heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme,
ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että
meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina
syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan
tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi,
huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.

Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas
korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että
jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten
pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin
huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.

Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja
alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.

Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi
ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja
painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.

Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme
selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille
vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.

Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka
äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin
suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.

Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen.
Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että
näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi
jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti
yrityksestä.

Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat,
alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun
oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.

Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä
yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja
ulista.

Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan,
ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään,
kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta
väristen emonsa niskaa.

Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme
veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.

Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme
mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä
surkeasti, vastausta saamatta.

Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi
kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin
selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä
yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan.
Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa
pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti,
hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan,
kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät
liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.

Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos.
Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin
joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen
pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan
lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut
koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman
korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä
hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin
asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin
kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi.
Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse,
tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.

”Isäntä, Isäntä, missä olet?” haukahtelin.

Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan
tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias,
Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni
turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten
vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin
tuiki tuskallista olla.

Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä
syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi ”Bella”! yhä uudestaan, ja Hänen
äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.

”Isäntä, Isäntä, missä olemme?” kysyin rukoilevin silmin.

Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani
kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: ”Bella parka!”

Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat
maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun
samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla
otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja
minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle,
kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.

Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä,
että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään
minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä
minun ja muitten keralla.

Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton,
kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta
eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin,
meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.

Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön,
Väkevä ja Armollinen.

Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi
kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla...

Ja minä ulvoin, ja kaikki luodut minun kerallani.

SEITSEMÄN.

Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota
he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan,
ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi:
”Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!” ja silloin he tekivät sen kaikki,
paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: ”Minun nimestäni ei ole
mitään hyötyä tällä hetkellä.” Heitä oli, paitsi nimeään
ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi
umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes
toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella,
neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.

Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei
kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja
yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja
vierailta kuin jäätöngät.

Yhtäkkiä sanoi kokinapulainen ääneen:

”Oi, Jumala, Jumala!”

Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan,
aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan,
että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei
kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa
yhteen, etteivät itse valittaisi.

”Minä palellun!” hän äänsi yhä uudelleen. ”Minun on niin vilu.”

Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä
kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.

Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui
lapselliseksi nyyhkytykseksi.

”Onko sinun vilu?” kysyi vihdoin toinen lämmittäjistä.

Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä
valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas
äitiään, lopulta vain hokien: ”minä palellun, äiti, äiti!” niinkuin
lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.

Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen
ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.

”Rukoillaan ääneen!” ehdotti eräs lämmittäjistä.

Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin
omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene
heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka
vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.

Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen
ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa
turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään,
niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa,
ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista,
joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi
ääniaalloiksi.

Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen
osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain
ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa
ennen aamua.

”Joka kestää aamuun asti, se pelastuu”, sanoi tuntematon matkustaja.

Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua,
ja kysyivät kukin itseltään: ”pelastunko minä?” ja jotkut heistä
laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut
tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon
laskuarvoitus.

Kokinapulainen vaikersi edelleen, yhä hiljemmin:

”Minä palellun, — äiti, äiti!”

Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri
kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa
ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua
alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli
siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen
kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa
hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse
kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.

”Yksi!” sanoi silloin tuntematon matkustaja.

Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat
helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.

He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet
olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa
eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä
kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen
heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.

Äkkiä sanoi toinen välikannen matkustajista jotain käsittämätöntä.

”Mitä sanot?” kysyi hänen vierustoverinsa.

Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari
murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään
ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko
viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen
äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan
käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.

Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä
enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.

Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen
pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka
olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka
istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja
raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas
mies, työläisen vaatteissa.

Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän
risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi
häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla.
Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti
katosi.

”Toinen!” sanoi tuntematon matkustaja tyynesti.

Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain
huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.

Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila.
Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin minuutin päästä
kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.

Yhtäkkiä sanoi yksi lämmittäjistä:

”Toverit, minulla ei ole enää jalkoja.”

Toiset sanoivat hänelle:

”Nostele jalkojasi! Liikuta niitä, herran nimessä!”

Mutta hän vain yhä väitti, ettei hänellä ollut jalkoja, hän muka tunsi
ne vain polviin asti, siitä alaspäin olivat jalat kuin poikkileikatut.

Kuitenkin hän yritti totella tovereittensa neuvoja, ja hänestä tuntui,
ikäänkuin olisi liikutellut sääritynkiä. Hänen jalkansa eivät enää
palelleet, eikä hän tuntenut niissä mitään tuskaa.

Ja hetken päästä hän sanoi:

”Toverit, minun käteni kuolevat!”

Aivan samoin kuin äsken jalat, niin irtausivat nyt kädet muusta
ruumiista, lakaten olemasta hänen omansa.

”Sitokaa minut kiinni!” hän rukoili.

He yrittivät kietoa köydenpätkän hänen ympärilleen, mutta kun hänen
paleltuneet kätensä eivät olleet miksikään avuksi, lipesi köysi, ja hän
alkoi luistaa veteen.

Hän sanoi aivan selkeästi ja täydessä tajussaan: ”Hyvästi, toverit,
kestäkää! Minä olisin tahtonut elää!” luisuessaan veteen. Hänen
ruumiinsa ei uponnut, vaan pelastusvyö pidätti sen pinnalla, ja he
näkivät sen kauan aikaa, tahtoivatpa tai ei, sen kolhaistessa
alituisesti veneen kylkeen, kunnes laineet vihdoin kuljettivat heidät
kauemmaksi.

”Kolmas!” sanoi tuntematon matkustaja.

He vihasivat ja kammosivat tätä taittumatonta ja kirkasta ääntä, ilman
pienintäkään säröä, joka laski heidän kohtalonsa lyönnit, itse
pelastuksestaan varmana. Ja heidän asentonsa oli nyt sellainen, että
hän yksin istui toisella puolen, ja muut jäljelle jääneet toisella
puolen venettä, selin häneen, ja heillä oli kummallinen varmuus siitä,
etteivät koskaan tulisi näkemään tuon miehen kasvoja. Heistä tuntui,
ikäänkuin hänen olisi täytynyt jollain lailla olla vikapää heidän
onnettomuuteensa, ja he vihasivat häntä, heikolla, voimattomalla
vihalla, koska hän yksin oli vahva heidän joukossaan.

Ja heidän vaiteliasta taisteluaan kylmyyttä vastaan kesti yhä. Joka
kerta, kun hyöky hyrskähti heidän ylitseen, pidättivät he henkeä ja
sulkivat tiukasti suunsa, heidän sydämensä tykytti heikosti. Mutta
vasta seuraavana hetkenä nousi kylmyys korkeimmilleen, he kuulivat
veden noruvan vaatteistaan, jotka kangistuivat jääksi heidän
ympärilleen, ja kylmä liikkumaton ilma imeytyi ihon joka huokoseen.

Kului aika, jonka pituutta he eivät osanneet määritellä. Kukaan heistä
ei halunnut antaa myöten hänelle, joka istui heihin selin ja odotti,
seuraava järjestysnumero huulillaan.

Silloin molemmista miehistä, jotka istuivat kummankin puolen toista
välikannen matkustajaa, alkoi yhtäkkiä tuntua, ikäänkuin olisivat
kannattaneet elotonta ruumista välissään. Mies heidän keskellään istui
jäykkänä ja suorana, ja he näkivät hänen jäähuurteisen, harmaan
partansa elottomana laskeutuvan avonaiselle rinnalle.

He yrittivät varovasti häntä ravistella, ja hän heilahteli kahden
puolen kankeana ja raskaana kuin jäätönkkä, heidän kuullessaan hänen
jäätyneitten vaatteittensa ritinän.

Heidät valtasi sanaton kauhu, ja he kannattivat ikäänkuin yhteisestä
suostumuksesta tätä jäykkää ruumista, peljäten tunnustaa hänet
kuolleeksi. Niin kului neljännestunnin verran, jonka kuluessa ei kukaan
puhunut mitään.

Vihdoin hän kävi heille liian raskaaksi ja epämukavaksi, ja nuorin
lämmittäjistä, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, sanoi heikolla
äänellä:

”Hän taitaa olla kuollut!”

Silloin he tarttuivat häneen kumpikin ja kylmästä kohmeisin käsin
työnsivät hänet mereen, jonne hän putosi, raskaasti ja molskahtaen,
kuin suuri, painava kivi.

”Neljäs!” sanoi tuntematon matkustaja järkkymättömän tyynesti.

Niinkuin jäinen touvinpää sattuivat sanat muihin, ei kukaan kerrannut
niitä.

Ja heitä oli nyt kolme kaikkiaan jäljellä. Vene oli entisestään koko
joukon kohommalla, kadotettuaan osan kuormastaan, ja he arvelivat
ajelehtineensa parin tunnin paikkeille. Suuri raukeus tuli heidän
ylitseen. He taistelivat unta vastaan, joka väkisin oli uuvuttaa
heidät, tietäen hyvin, että nukkuminen merkitsi varmaa kuolemaa.

Nuorin lämmittäjistä painoi päänsä toisen olkapäälle, alkaen nähdä
sekavia ja houreisia unia, ja kun toveri herätti hänet, sulki hän heti
uudelleen silmänsä.

Ei mikään voinut pysyttää häntä hereillä. Hän tahtoi nukkua.
Ihmeelliset unet, jollaisia hän ikinä ennen ei ollut nähnyt,
kutoutuivat hänen kylmästä kangistuvissa aivoissaan, hänen oli ihana
olla. Ja hän murisi äkäisesti: ”Anna minun nukkua.”

Hän heräsi hetkeksi tunteakseen jäistä, vihattavaa vilua, joka kirpelöi
hänen ruumiissaan, ja hän tahtoi päästä siitä, ummistaen silmänsä.

Hän näki värejä, jotka säteilivät särmikkäästä jäästä, johon aurinko
paistoi, hänen kulkiessaan sateenkaarenkarvaisessa jääholvissa,
kylmyyttä tuntematta.

Yhtäkkiä hän huomasi, ettei valo virrannutkaan auringosta, vaan koko
kimaltavan jääkuoren takaa kuulsi valo, ikäänkuin joka puolella olisi
palanut leiskuva roihu, ja hän ihmetteli, ettei jää sulanut.

Kaikki nuo monet värit lämmittivät häntä, säteillen kukin häneen
eriväristä, eriasteista lämpöä, joka suloisesti sukelsi hänen
suoniinsa; hän oli täynnä punaista, vihreää, sinipunervaa ja keltaista
lämpöä.

”Sininen lämpö, — sininen lämpö”, hän oli sanovinaan.

Ja hän nukkui, yhä syvempää, yhä ihanampaa unta, samalla kun kuolettava
kylmyys kouristi hänen heikosti tykyttävää sydäntään.

Hänen toverinsa työnsi ruumiin veteen, ja hetken päästä sanoi
tuntematon matkustaja:

”Viides!”

”Herjetkää jo”, sanoi viimeinen lämmittäjistä synkästi. ”Jos te
kuolette ennen minua, niin on minun vuoroni sanoa: kuudes.”

”Minä elän yli teidän”, sanoi tuntematon matkustaja.

”Mistä te sen tiedätte?” sanoi lämmittäjä. Hän oli suuri, väkevä mies,
parhaassa ijässään.

Eivätkä he enää puhuneet keskenään. Tähdet alkoivat hiukan vaaleta,
mutta kylmyys ja pimeys pysyivät muuttumattomina. Jokin kova esine
kolhaisi heidän venettään, ja he tunsivat sen tuoliksi, ajelehtien
jonkun aikaa yhdessä, kunnes tuoli taas irtaantui, jääden jälkeen. Oli
alkanut heikosti tuulla.

Yhtäkkiä kuuli lämmittäjä heikon kulauksen matkustajan puolelta.

”Teillä on viinaa”, hän sanoi herkistyen. ”Laupiaan jumalan nimessä,
antakaa minullekin!”

”Minä juon itse viinani”, sanoi matkustaja. ”Mitä se hyödyttäisi, kun
sitä ei kuitenkaan ole kahdelle riittävästi?”

”Te olette oikeassa”, mutisi lämmittäjä.

Hän koetti olla nojaamatta matkustajan selkää vasten, mutta tämä painoi
niin lujasti omalta puoleltaan, että hän oli pakoitettu ponnistamaan
vastaan, veteen vierähtämisen uhalla.

Ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän paininut kuoleman kanssa, ja
kuin selin häneen istuvasta miehestä olisi säteillyt väkevä tahto, joka
pakoitti hänet kuolemaan.

”Voisitteko pitää minusta kiinni”, hän sanoi äkkiä heikosti. ”Minusta
on, kuin alkaisin luisua.”

”Minä tarvitsen itse voimani”, sanoi matkustaja.

Lämmittäjä koperoi taskustaan puukon ja iski sen veneen pohjaan kiinni.
Hänen päätään aikoi huimata oudolla, ennen tuntemattomalla tavalla. Hän
tunsi tahtovansa sanoa jotain tärkeätä, jotain, mistä riippui
arvaamattoman paljon, mutta hänen suunsa ei totellut. Hän kertasi
ajatuksissaan: ”minun täytyy pitää kiinni... pitää kiinni...” ja luuli
sanovansa sen ääneen.

Hänellä oli Southamptonissa vaimo ja lapsia, joista nuorin oli
syntymätön, ja joitten vuoksi hän halusi elää. Ja hän sanoi tämän
kaiken samalla äänettömällä tavalla, vaikka luuli huutavansa sen
suurella äänellä.

Yhtäkkiä hänestä alkoi selvästi tuntua, että mies hänen selkänsä takana
työnsi häntä. Hän huusi: ”miksi sinä työnnät!” ja lipui alemmaksi,
täynnä voimatonta uhkaa.

Mutta samalla hän kuuli korvissaan: ”Kuudes!” ja jaksamatta pitää
kiinni luisui veteen.

Vähää senjälkeen ilmestyi taivaanrannalle kaksi tulta: pelastuslaiva
oli saapunut.

FILEMON JA BAUKIS.

Tapahtui, alkaessamme täyttää neljättä pelastusvenettä, että keksimme
iäkkään avioparin laivan kannella seisovan, ja heidän rauhallisuutensa
hämmästytti meitä. Heillä ei ollut edes pelastusvöitä ympärillään eikä
muutenkaan mitään kiirettä minnekään, mutta he puhelivat hiljaa
keskenään, eivät kuitenkaan yhtämittaa. He olivat yli seitsemänkymmenen
molemmat, ja varmaankin melkein yhtä vanhat; heidän pukunsa oli
varakkaan keskisäädyn ja kuosiltaan vanhanaikuinen. Mies oli
vartaloltaan lyhyehkö ja tanakka, kuten hengenahdistusta potevat, ja
hän ryki usein; hänen otsansa oli laaja ja levollista ajattelua
säteilevä, sensijaan silmät pienet ja värittömät, tuskin näkyvät. Hänen
vanha vaimonsa oli siro ja kasvoiltaan punakka, ja hänen vähän
ulkonevat silmänsä olivat sinisen selkeät, vanhuudesta huolimatta.

Molemmat vanhukset hymyilivät, ja juuri tämä hymy oli hämmästyttävä: se
oli lapsellinen ja kirkas eikä ollenkaan kotoisin tästä maailmasta,
jonka he näyttivät täydellisesti unohtaneen, ikäänkuin heillä ei olisi
ollut enää sen kanssa mitään tekemistä. He näyttivät olevan olemassa
vain toisiaan varten. Moni vilkaisi heihin kummastuksella, ohi
kulkiessaan; itse he eivät nähneet ketään, ja heidän vanha hymynsä
muodosti kuin valopiirin, jonka ulkopuolelle jäi kaikki todellisuus.

Meillä oli käsky toimittaa kaikki naiset pelastusveneisiin ja tarpeen
tullen eroittaa heidät miehistään. Astuin vanhan avioparin luo,
kumarsin, ja he katsoivat minuun suopeasti kuin pitkäaikaiseen
tuttavaan, ilman epäluuloa; minusta oli, kuin olisin joutunut äkkiä
lauhkeaan vyöhykkeeseen, ja olin hämilläni, tietämättä miksi.

Huolellisuudessa, millä he olivat pukeutuneet hälyytyksen hätäisyyteen
katsomatta, oli jotain liikuttavaa; nähtävästi he olivat täysin
tietämättömiä tuhosta, joka meitä kaikkia yhteisesti uhkasi; heidän
tyyneytensä oli kadehdittava. Läheltä katsoessa ihmetytti minua heidän
kasvojensa sävyn suuri yhtäläisyys, piirteitten täydellisestä
eroavaisuudesta huolimatta; he olivat vain kuin saman sisäisen voiman
eri muotoja; luultavasti olivat he hyvin kauan eläneet yhdessä. Tunsin
heitä kohtaan heti kiintymystä ja olin utelias kuulemaan heidän
ääntään.

”Olkaa hyvä, astukaa pelastusveneeseen, rouvani!” sanoin.

Huolimatta sanojeni kohteliaisuudesta, oli niitten vaikutus
odottamattoman jyrkkä. Vanhan naisen hyväntahtoiset ja hymyilevät
kasvot jäykistyivät äkkiä ankariksi, ja hänen pieni, punakka leukansa
alkoi täristä. Tätä kesti kotvan aikaa, kunnes hän vihdoin sai
sanotuksi heikolla, tyttömäisellä äänellä:

”En halua lähteä, herra.”

Hänen vanha miehensä ei pitänyt tarpeellisena mitään lisätä, vaan
vahvisti vain vaimonsa sanat parilla kuuluvalla rykäisyllä.

Päässäni vallitsi tällä hetkellä kaiken kylmän maltin ohella alituinen
kuolemantajunta ja suuri toivottomuus, ja ihmisten itsepintaisuus
ärsytti minua.

”Miksi ette, rouva?” kysyin lyhyesti.

”En tahdo erota miehestäni”, hän vastasi suurella varmuudella.

”Siinä tapauksessa on minun velvollisuuteni eroittaa teidät”, sanoin.

”Sitä te ette tee”, hän sanoi hymyillen.

”Emme me eroa, kyllä se niin on”, sanoi mies yhtäkkiä, hitaalla,
lauhalla tavalla.

Sähkövalo heidän kohdallaan oli hyvin kirkas ja ympäröi heidän vanhoja,
aivan erikokoisia päitään, heleänharmaita molemmat; heidän
yhdennäköisyytensä oli taas silmiinpistävä, ja minun täytyi keskittää
koko tarmoni, etten antautuisi hiljaisen voiman alaiseksi, mikä näistä
kahdesta, kauan yhdessä eläneestä vanhuksesta virtasi. En ollut yhä
vieläkään päässyt selville, kuinka paljon he vaaran suuruudesta todella
tiesivät. Heidän järkkymätön tyyneytensä ja tasapainonsa, niin vähän
maallinen, niin vähän sopusoinnussa ympäristön kanssa, kiihotti minua.
Sanoin, heitä silmiin katsomatta:

”Se on vain pieni huvimatka... Aamulla voitte palata laivalle.”

Silloin tunsin yhtäkkiä vanhan naisen tarttuvan käsivarteeni
hansikattomalla kädellään, jossa kimalsi langanohueksi kulunut sileä
kultasormus, ja hänen muuten vähän häilyvä katseensa muuttui kiinteäksi
ja paljonpuhuvaksi.

”Ei!” hän sanoi, pudistaen päätään. ”Se ei ole totta! Te erehdytte!”

En voinut kestää tätä katsetta; kaikki virallisuuteni, kaikki
varovaisuuteni suli pois sen edessä; ensi kertaa tänä yönä tunsin
kuoleman koko taakan sekä itseni että satojen ihmisten puolesta.

”Antakaa anteeksi!” sanoin aivan hiljaa. ”Te olette oikeassa, kaikki,
jotka jäävät laivalle, hukkuvat tänä yönä.”

Hän sanoi, samoin kuiskaten: ”Minä tiesin sen!” ja puristi miehensä
kättä.

Ja niin seisoimme vähän aikaa vaiti, Titanicin kannella. Yö oli
hievahtamattoman hiljainen, täynnä tähtihämärää ja valtameren
rannattomuutta, ympäröivästä melusta huolimatta. Niin, oli kuin melu,
ihmisten äänet ja askeleet, kaikki olisi ollut vain sivuseikka, ja
ainoa todella oleellinen laivaa ympäröivän meren kirkas ja kylmä
tyyneys.

”Ymmärrättekö nyt?” sanoi vanha nainen yhtäkkiä, uudestaan hymyillen.
”Juuri sentähden en tahdo erota miehestäni. Me tahdomme kuolla yhdessä.
Me olemme sitä aina toivoneet. Me olemme vanhoja, me emme pelkää
kuolemaa, ainoastaan eroa toisistamme.”

”Niin se on”, vahvisti mies. ”Me tahdomme kuolla yhdessä.”

Ennenkuin ennätin estää, hän ehti jo tarttua käteeni, jota hän puristi
lujasti ja hellittämättä, yhä uudelleen pudistellen, ja lopuksi
peittäen sen vielä varmemmaksi vakuudeksi toisella kädellään, samalla
kun hänen pienet silmänsä yrittivät ilmaista suurta hyvyyttä.

Enkä minä voinut muuta, kuin jättää heidät siihen, missä seisoivat. He
sanoivat minulle aivan yhtaikaa ja yhdestä suusta: ”Kiitoksia! Voikaa
hyvin!” aivankuin olisivat toivottaneet hyvää ja rauhallista kuolemaa,
enkä vieläkään tiedä, mistä he minua kiittivät. Mutta hyvyys lie ollut
heille yhtä helppoa kuin muille hengenveto, ja kesken kaikkien kauhujen
risti-aallokkoa, joka tänä yönä runteli sieluani joka puolelta,
palasivat ajatukseni yhtämittaa tähän vanhaan aviopariin, kuin
ystävällisesti tuikkivaan majakkaan.

Näin heidät vielä kerran, vähän ennen kuin laiva lopullisesti alkoi
kohota, veden tavoittaessa jo laivalyhtyä. He seisoivat yhä samalla
paikalla, enkä huomannut heidän asennoissaan mitään muutosta, yhtä
vähän kuin pelastusvöitä heidän ympärillään. Nyökäytin heille
jäähyväiset, ja he vastasivat, kasvoillaan sama kaunis hymy.

JUMALAN JALKA.

Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen
naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan
varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi
hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti
kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen,
mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa
herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti.
Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin
sekoitus erinlaisista maustimista.

Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan
korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan
laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta
purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli
laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: ”Minä tulen
johtamaan venettä N:o 15.” Nainen vieressäni vastasi siihen vain: ”Vai
niin.”

Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat,
niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon
sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja
mies odotti.

Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: ”laskekaa!” jonka miehet
toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri
päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: ”Näkemiin, —
voikaa hyvin!” Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan
liikuttaen: ”Näkemiin!”

Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin
kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko
sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia
kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki
aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti
sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta
poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain
aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys
jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun
puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja
pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet
selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli
uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi
mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua
lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin
varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan
vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En
tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet,
tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai
kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden
ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei
tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri
kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat
pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista,
jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa
valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien
uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta
uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat
tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: ”Viluttaako teitä?”

Hän vastasi, polvet täristen:

”Ei, rouvani, kiitän teitä!” loitolla pidättävällä kohteliaisuudella,
kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä
olivat mustat pelosta.

Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun
joku kysyi: ”Missä köysivaarna on?” Ymmärsimme, mistä oli kysymys,
toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta
kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme
kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä
köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta
pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän
yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan.
Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: ”Numero 15 laskeutuu
päällemme!”

Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein:
seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan
yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä,
laskeutuen hitaasti.

Me huusimme silloin, yhdestä suusta:

”Hoi! Pysähdyttäkää numero 15.”

Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme
heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä
käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä
alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle
saakka.

Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni
köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli
musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei
kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet
naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi
äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina
veneen alla kuten kohtalon.

Se oli kuin suuri, raskas antura, joka oli murskaava meidät, kuin maan
matoset, itse julmistuneen jumalan jalka, joka oli tallaava meidät
tomuksi, — tulossa ylhäältä korkeudesta, kuten kohtalon tuomio
ja laskeutuva päällemme luonnonvoiman täsmällisyydellä ja
järkkymättömyydellä. Istuen ja seisoen täpötäyteen sullotussa veneessä,
jossa vallitseva tungos teki kaiken liikehtimisen mahdottomaksi, ei
meillä ollut mitään sitä vastaan asetettavana. Ja meistä olisi mikä
kuolintapa tahansa ollut toivottavampi, olisimme mieluummin hukkuneet
laivan keralla kuin rotat tai ajelehtineet vuorokausia aavalla ulapalla
leivättä ja särpimettä. Mutta oli sietämätöntä ajatella, että
kohtalomme olisi tulla kuoliaaksi litistetyiksi, kuten vahingollinen
syöpäläissikermä, nöyryyttävällä ja ala-arvoisella tavalla.

Jotkut meistä yhä huikkasivat ylöspäin, kohti venettä, niin turhaa kuin
se olikin, luultavasti vain keventääkseen oman pelkonsa painostusta.
Eroitimme veneen numero 15 aivan selvästi laivan hyttitulien
tuikkeessa, ja se oli aivan oman veneemme kaltainen, mutta näytti
olevan vielä täydempi. Näimme sen reunan ahdinkoon asti täynnä alaspäin
kurkistelevia päitä ja kuulimme joka sanan, minkä matkustajat ja
miehistö meille sinkosivat.

He huusivat meille herkeämättä:

”Irroittakaa köydet! Nopeasti! Irroittakaa köydet!”

Tiesimme sen aivan hyvin itsekin ja yritimme vielä kerran hakea
köysivaarnaa, varmoina, että sen jossakin täytyi olla olemassa, mutta
yhtä tuloksettomasti. Kauhu kangisti sormemme ja teki hakumme
hapuiluksi. Sanoin naiselle vieressäni:

”Nouskaa, rouva, minä haen köysivaarnaa.”

Hän nousi silloin, ja minä näin hänen taivuttavan päätään taaksepäin,
koettaen nähdä ylöspäin. Senjälkeen hän ei enää istuutunut. Hänen
kasvonpiirteissään oli tapahtunut muutos, ikäänkuin hän olisi heittänyt
liikkumattoman naamion yltään, ne olivat pehmeät ja aivan inhimillisen
pelokkaat.

”Kuolemmeko me?” hän kysyi minun puoleeni kääntyen.

”Siltä näyttää”, vastasin.

Hän liikutteli hiljaa huuliaan, ja hänen kasvojensa väri kohosi
hehkeäksi.

Ja vene laskeutui yhä, yhtä hitaasti ja varmasti, kuten itse olimme
laskeutuneet neljännestuntia takaperin. En ymmärrä vieläkään, ettei
kukaan meistä hypännyt veteen, olimme kai siihen liian hervottomia.
Kuulimme selvästi köysien synnyttämän kihnutuksen ja arvioimme meitä
eroittavan välimatkan korkeintaan kymmeneksi jalaksi. Voi olla, että
jotkut meistä kuumeisesti koettivat keksiä pelastuskeinoa, mutta varmaa
on, että suurin osa meistä ei ajatellut juuri mitään, tai sitten aivan
kaukaisia, tähän tuiki kuulumattomia ja kangastuksen kaltaisia asioita.
Hetket venyivät hirvittävän, luonnottoman pitkiksi. Aloimme lopulta
äänettömästi rukoilla, että vene laskeutuisi nopeammin ja tekisi lopun
kärsimyksistämme. Samalla tunsimme jollain lailla vaitiolomme
luonnottomuuden, eikä olisi tarvittu muuta, kuin että joku meistä olisi
kirkaissut tai itkuun tyrskähtänyt, jotta koko venekunta olisi siihen
yhtynyt, mutta sitä ei tapahtunut.

Ja meidän sielumme ahtautui täyteen hiljaista, alistuvaa kauhua ja
varman kuoleman odotusta, ikäänkuin jonkin välttämättömyyden,
ylisinhimillisen pakon edessä. Me olimme kohtalon jaloissa, ja
kohtalomme oli tuo vaaksa vaaksalta vajoava vene.

Me kumarsimme jumalan jalan edessä, joka oli meidät ruhjoava. Me
rukoilimme, anelimme sitä, ikäänkuin se olisi ollut inhimillinen korva
eikä tunteeton, musertava jalka. Niinkuin tuhannet sukupolvet ennen
meitä, me palvoimme tätä julmaa jalkaa, maan matosia kun olimme.

Joku nousi pystyyn, kurkoittaen kätensä, ylettyen sormenpäillään veneen
pohjaan, ja me tunsimme kaikki tuoreen värin ja tervan hajun,
ihmeellisen raikkaana ja elämää muistuttavana. Ojensimme kaikki
vaistomaisesti kätemme, ikäänkuin meidän olisi ollut mahdollista ottaa
olkapäillämme vastaan vene koko kuormineen ja kannattaa sitä kattona
päittemme päällä, kunnes pelastus saapuisi. Paljoa ei puuttunut, ettei
tällainen hupelo houre herännyt aivoissamme.

Silloin tapahtui jotain, mikä hetkeksi katkaisi kuolemankauhumme.
Nainen, jolle olin antanut turkisviitan, seisoi yhä veneen
ulkolaidalla, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri kiihoitus, joka ei
ollut yksinomaan pelkoa. Yhtäkkiä hän kohosi varpailleen, ja tarttuen
toisella kädellään olkapäähäni, taivutti itsensä uskomattoman kauaksi
taaksepäin ja huusi yläpuolellamme riippuvaa venettä kohden:

”Kuuletko minua! Minä tahdon sanoa totuuden! Minä olen aina rakastanut
sinua! Minä rakastan sinua nytkin, vaikka veneesi murskaa minut!”

Hän huusi sanat äänellä, joka oli selvä ja raikas, me kuulimme sen
kaikki, niin hillitön antaumus helähti tästä inhimillisestä äänestä.
Hetkenä, jolloin varmasti uskoimme viheliäisen tuokion kuluttua
surkealla tavalla kuoliaaksi litistyvämme, soi näistä sanoista
vastaamme inhimillisen intohimon kaikkivaltius, ja me, jotka yhä
riipuimme kiinni kuolemaatuottavissa köysissä, olimme todistajina
toisien, lujempien köysien äkilliseen katkaisuun, kuin meidän omat,
hampusta kierretyt touvimme.

Me emme ehtineet vielä tointua hämmästyksestämme, ennenkuin samassa
silmänräpäyksessä, aivankuin näistä ilmaansingonneista sanoista
äkillisen välähdyksen saaden, muuan veneemme keulassa istunut
lämmittäjä syöksyi puukko kädessä köysien kimppuun. Kuulimme hänen
tahdissa huutavan: yksi! — kaksi! ja viiltävän köydet poikki, kaiken
tapahtuessa arvaamattoman lyhyessä ajassa. Heti senjälkeen luisui
veneemme eteenpäin pitkin laivan kylkeä, numero 15 laskeutuessa
täsmälleen samalle paikalle, missä me äsken olimme köysien varassa
kelluneet.

Olimme pelastuneet.

OLEMATTOMAN ODOTUS.

Kelluimme Queenstownista lähteneellä vähäisellä tenderilaivalla, vallan
Titanicin vieressä, kun äkkiä joku sanoi: ”Katsokaappas ylöspäin,
herra!” Silloin näin yhdessä Titanicin neljästä savupiipusta, jonka
läpileikkaus oli kaksikymmentäneljä, yltäyleensä nokiset miehen
kasvot, kuin pienen, pirullisen lintukotolaisen, kaulaansa myöten
uponneena ammottavaan kitaan. Venytettyään mitä ihmeellisimpiin
irvistyksiin kujeellista naamaansa, tämä kuvatus katosi suunnattomaan
kurimukseen, ja me odotimme hänen seuraavassa tuokiossa savupilvenä
tuprahtavan taivaalle temppujaan jatkamaan. Sensijaan saimme kuulla,
että luuloteltu savupiippu olikin vain tyhjä ilmanvaihtoputki, jota
muuan lämmittäjistä oli käyttänyt yleisöä ylimääräisesti
hauskuttaakseen.

Mutta pääsemättä tästä näystä, minusta tuntui alinomaa, ikäänkuin
olisi kaikkea, mitä tunsin ja ajattelin, seurannut ilkkuva
lintukotolaisirvistys, nauruntyrske kuulumattomasta korkeudesta, ja
kuin olisi joku huvitellut kustannuksellani jossain punaisen pilven
päällä.

Olin heti alkumatkasta saakka erityisen herkkä ja yhtaikaa
hajamielinen. Tällaisessa tilassa ollessani jää minulta säännöllisesti
suuri osa ympäristöäni kokonaan näköpiirini ulkopuolelle, kun sensijaan
taas toiset ilmiöt, usein syyttä, suotta, esiintyvät erittäin selvässä
ja rajoitetussa valaistuksessa, syöpyen muistooni häviämättömästi.

Nyt kirjoittaessani tätä sairashuoneella, sillä taitoin vasemman
jalkani polvilumpion yläpuolelta, hypätessäni pelastusveneeseen
haaksirikko-yönä, — tuntuu kaikki, mitä sinä yönä elin, tuiki
etäiseltä ja epätodelliselta, ikäänkuin se olisi ollut olemassa
yksinomaan ja ainoastaan mielikuvituksessani. Eikä tämä koske
ainoastaan sisäisiä elämyksiäni, vaan myöskin kaikkia ulkonaisia
tapahtumia, jotka jo näin lyhyen ajan kuluttua ovat muuttuneet melkein
kangastuksiksi. Mutta itse asiassa ei tämä seikka vähennä elämykseni
todellisuutta, sillä kuka voi vetää rajan, missä uni alkaa ja
todellinen elämä loppuu? Kaikki on lopulta elävää elämää, unemmekin.

Palaan kertomukseeni. Olin kävellyt jonkun aikaa kannella, josta ilman
nopeasti yltyvä kylmyys minut karkoitti, ja näin ohimennessäni veden
lämpömäärää mitattavan, tämän näyn johtamatta ajatuksiani jäävuorien
mahdolliseen läheisyyteen. Oli sunnuntai-ilta, ja kello oli yhdeksän
paikkeilla, kun portaitten alapäässä, juuri menossa hyttiin ja minuun
selin kääntyneenä, näin naisen, jonka hyvin tunsin tai luulin
tuntevani.

Hän oli hoikka, olematta kapealanteinen, ja hänen päänsä oli ruumiin
kokoon ja kaulan täyteläisyyteen verraten melkein liian pieni. Juuri
tämä pään sirous ja sen vaivaton ryhti oli minulle tuiki tuttua. Hänen
hiuksensa olivat kammatut niin, että pään muoto pääsi täysiin
oikeuksiinsa, ja ne olivat kiiltävät kuin kehrättyä lasia.

Ennenkuin ehdin mitään sanoa tai edes tointua tapaamisen
odottamattomuudesta, oli hän avannut hytin oven ja taas sulkenut, minun
näkemättä hänestä sen enempää. Seisoin tarpeettoman kauan hytin edessä
ja tarkastin sen numeroa, jossa oli kolme kolmosta; luulen lopullisesti
tehneeni kaikenlaisia laskuopillisia kokeita näillä kolmella
samankaltaisella numerolla. Mitä tunsin, en enää tiedä, minussa lie
vallinnut tänä ensimäisenä tuokiona vain jonkinlainen epämieluinen
tulevan levottomuuden tunto, ikäänkuin äkkiä olisin tahtomattani tullut
häirityksi. Henkisellä elimistölläni on vahvat varjelusvälineet,
kaikkea ulkoapäin tunkeutuvaa vaikutusta vastaan, ja useimmissa
tapauksissa se onnistuu työntämään takaisin kaiken, mikä sen tasapainoa
voisi häiritä.

Hetken kuluttua vetäydyin taas lukuhuoneeseen, josta taisin nähdä
valaistun käytävän sekä oven. Vieressäni istui pari tuttavaa, puuhaten
pienellä leikkirouletilla, jommoisia saa ostaa Rivieran kauppakojuista.
He merkitsivät muistiin pelissä toisiaan seuraavat numerot, voidakseen
satojen ja tuhansien lukujen joukosta todistaa määrättyjen,
laskuopillisella säännöllisyydellä kertautuvien sarjojen
olemassa-olon vakuutettuina tällaisten sarjojen todellisuudesta.
Kuuntelin heidän väittelyään näistä välttämättömistä numeroryhmistä,
ajatuksesta rouletin koneellisessa liikunnassa, ja tänä hetkenä se ei
tuntunut minusta miltään mahdottomuudelta.

Seurasin suurella mielenkiinnolla heidän eleitään, toisen pyörittäessä
roulettia, ja toisen merkitessä paperille numeroita, tätä koetta keksiä
lakeja näköjään aivan sokealle ja selittämättömälle voimalle.
”Hengityksenne on kiihtynyt”, sanoi toinen heistä minulle. Tiesin sen
itsekin, käteni, joka lepäsi tuolin nojalla, vapisi.

Otin sanomalehden ja asettauduin lukemaan. Tästä hetkestä alkoi
varsinainen kiihoitukseni, ikäänkuin olemukseeni tunkeutuva
rauhattomuuden kiila hetki hetkeltä olisi vajonnut yhä syvemmälle.

Ja yhtäkkiä olin näkevinäni hänen taas seisovan, kuten äsken, suljetun
oven edessä, pää vähän sivulle kallellaan, — hän ei pitänyt päätään
koskaan ihan suorana. Vähäiset yksityiskohdat hänen ulkomuodostaan
muistuivat minulle mieleen, hänen tapansa hymyillä, kohottamalla vain
toista suunnurkkaansa vienosti ylöspäin, ja hänen tottumuksensa
rypistää otsaansa vain ohimoitten kohdalta, jolloin syntyi joukko
ohuita, kaarevia juovia. En ollut mitään unohtanut, en mitään.
Minulle tuotti omituista nautintoa ajatuksissani luetella näitä
vähäpätöisyyksiä, samalla kun sisäinen levottomuuteni yhä kasvoi.

Tunteissani ja ajatuksissani oli erityisen nopea, kiireellinen
poljento. Niin, niissä oli poljentoa, tunsin sen; ummistaessani
silmäni, oli minusta, kuin itse ilma olisi rytmeinä lainehtinut.
Minussa alkoi vakautua ihmeellinen varmuus siitä, että tämän matkan
kuluessa välillämme tulisi tapahtumaan jotain ratkaisevaa, jotain koko
elämäämme kohtalokkaasti ja ainaiseksi muodostavaa. Vaikka vuosikausia
olin visusti välttänyt hänen tapaamistaan, halusin sitä nyt ylen
hartaasti. Minulla ei ollut ollenkaan selvillä, mitä oikeastaan tahdoin
sanoa hänelle, tunsin vain välttämättömyyden pakkona, että minun nyt
oli tavattava hänet ja puhuttava.

Otin esiin kelloni, se oli vähän yli kymmenen. Tietämättä miksi, alkoi
minua yhtäkkiä vaivata minuuttiviisarin näkymätön, mutta tasaisen varma
liikunta, olisin halunnut pysähdyttää ajan, tunteakseni omistavani sen
täydellisesti. Muistin luonnonkansoja, joitten näkövoima on kyllin
väkevä eroittamaan minuuttiviisarinkin liikkeen, ja katselin
vihamielisenä pientä kultaista viisaria, joka mittasi elämäni retken
kohti hävitystä ja kuolemaa.

Äkillisestä mielijohteesta avasin kellon kuoren ja irroitin viisarit.
Kellon numerotaulu oli yhtäkkiä eloton ja ilmeetön kuin kuolleen
kasvot.

Voitonriemuinen tunne valtasi minut, omituinen päihtymys: olin
pysähdyttänyt ajan!

Aika seisoi, — aika oli minun.

Siivoojatar kulki ohitse ja kysyin häneltä:

”Suokaa anteeksi, kuka asuu hytissä numero 333?”

Hän katsoi minuun sivumennen ja vastasi:

”Eräs rouva, — en tiedä hänen nimeään.”

Minä kysyin:

”Tuliko hän laivaan Cherbourgista?”

Tällä kertaa hän katsoi minuun tarkemmin ja vastasi:

”Niin, Cherbourgista.” Ja lisäsi, hetken päästä:

”Hän on pannut maata.”

Tunsin pettymystä ja menin suoraa päätä kannelle. Jokainen viivytys oli
haitaksi, mielialani oli liiaksi patoutunut. Kannella tuntui ilman
kylmyys kirpeältä, ja vaikka olin täysissä pukeissa, palelin kuitenkin.
Muuten oli kansi matkustajista tyhjä, ja huomasin, että tähdet tänä
yönä olivat erittäin lukuisat, vaikka niitten säteilemä valo oli
himmeää, kuten liian korkeaan lakeen ripustettujen lamppujen.

Mielialani jännittyneisyyttä kesti yhä. Ajatukseni olivat äärimäisesti
keskittyneitä ja tunteeni tihenivät siihen määrään, että minusta
niitten olisi täytynyt muuttua aineellisiksi, liikuntolain nojalla
eteenpäin kulkeviksi laineiksi, kohti tiettyä päämäärää.

Kun nyt jäljestäpäin yritän muistutella, mitä ajattelin tämän vajaan tunnin
kuluessa, jonka kannella edestakaisin kuljin, ihmetyttää minua,
ettei minulla, olemukseni luontaisesta herkkyydestä huolimatta, ollut
vähintäkään ennakkoaavistusta tulevasta tuhosta. Levottomuuteni johtui
aivan toisista syistä eikä suinkaan siitä, että muutaman meripenikulman
päässä odotti perikadontuova jäävuori. Mutta sieluni oli liiaksi
ahdettu täyteen odotusta, että siihen olisi mahtunut mikään muu tunne.
Ja jos olisinkin sen aavistanut, ehkä olisi yhteentörmäyksen
välttämättömyys ollut minulle yhtä selvä, kuin rouletin numerosarjojen
olemassaolo tai oma odottamaton tapaamiseni?

Vietin tämän tunnin ihmeellisessä, korostetussa mielialassa, kannella
edestakaisin kävellen. Aikaa ei ollut enää olemassa, kellon viisarien
pysähtyessä oli lakannut olemasta ikuinen ja ihmeellinen Ei-mikään,
joka peloitti elämäni, paloitti tunteeni. Silloin tunsin äkkiä
sysäyksen, vallan heikon, vallan vähäpätöisen, ei edes kyllin vahvan
minua pahemmin horjahduttamaan, ja samalla näin jotain liukuvan
suurella kiireellä laivan kupeitse, jotain aivan tarumaista, niin
mittasuhteiltaan kuin muodoiltaan, hohtavan valkeaa ja kangastuksen
kaltaista, kaukana kaikesta todellisuudesta. Yliluonnollisuuden tunto
oli niin yllättävän valtava, etten ensi hetkessä käsittänyt mitään,
vaan ajatuksissani syntyi omituinen seisahdus, unen ja todellisuuden
äkkiä sekaantuessa yhteen ympärilläni.

Näin kansisalongissa muutamia myöhästyneitä pelaajia, joista jotkut
olivat nousseet seisomaan, ulos kurkistellen, heidän kasvojensa
näyttäessä litteiltä ja valkoisilta ikkunalasin puristuksessa, ja minä
näin heidätkin kuin unessa.

Yhtäkkiä taukosi koneen jyske, me olimme pysähtyneet. Tunsin sen aluksi
vain ruumiillisesti, ennenkuin se ennätti aivoihini asti. Luulen, että
tällainen tajunnan hitaus oli ominaista useimmille meistä tänä yönä.
Kolme tosiasiaa: sysäys, valkea kangastus ja koneen pysähtyminen
liikkuivat kuin kolmena irrallisena pisteenä aivoissani, minun
vetämättä yhdysviivaa.

Vaistomaisesti otin esiin kelloni ja hymähdin sen viisarittomalle,
kuolleelle taululle. Juuri tänä hetkenä ajatuksissani ilman muuta
ulkonaista aihetta tapahtui välttämätön yhteenveto: älysin äkkiä, mistä
oli kysymys. Ja nyt verraten äskeiseen hitauteeni, aloin ajatella
erittäin nopeasti ja täsmällisesti, joskin yksipuolisesti, samalla kun
kiihoitus tunteissani yhä jatkui. Sensijaan en tuntenut varsinaista
pelkoa, en nyt enkä myöhemminkään.

Minun ensimäinen ajatukseni oli tämä: ”Me hukumme, siis täytyy hänen
tulla esiin, nyt heti, vielä tänä iltana!” Tämä ajatus tukehdutti
minussa kaiken muun, tiedon uhkaavasta vaarasta, huolenpidon omasta
turvallisuudestani ja pelastusmahdollisuudesta sekä kuolemanpelon.
Siinä oli jotain päihdyttävää, joka yhdellä kertaa täytti
odotuksesta väsähtäneet aivoni sanoin selittämättömällä huumeella.
Itsesäilytysvaistoni lakkasi täydelleen toimimasta, olisin kevyellä
mielellä voinut panna tuholle alttiiksi jokikisen elävän sielun, omani
siihen luettuna. Laivan ja sen tuhansien matkustajain perikato oli
minusta äkkiä aivan yhdentekevää, niin, suotavaa, toivottavaakin, koska
senkautta saisin nähdä hänet, heti, hetken kuluttua, samassa tuokiossa,
sieluni siivilöidessä kaikesta vain tämän ainoan ajatuksen.

Menin kiireesti suoraa päätä alas portaita, muutamien yksityisten
matkustajien tullessa vastaani; mitään tungosta ei vielä ollut
olemassa. Portaitten alapäässä seisoi muuan miespalvelija, aivan
velttona, kuten näytti, seinää vasten nojaten, käsivarret hervottomina,
silmät puoliraollaan.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin häneltä.

”Olemme törmänneet jäävuoreen, herra”, hän vastasi unisella äänellä.

Olen varma, ettei hän kyennyt eroittamaan unta todellisuudesta sen
paremmin kuin minäkään.

Ja taas minä seisoin kuten puolitoista tuntia takaperin suljetun oven
edessä, jonka numerona oli kolme kiehkuraa, kolme kolmosta.
Ajatellessani nyt, että kaikki, mitä tänä neljännestuntina elin ja
tunsin, oli vain näköharhasta syntynyttä, vain omien aivojeni houre,
oman sisäisen minäni heittämä heijastus, oma kuvajaiseni, — tunnen
halua heittää taistelukintaan todellisuudelle vasten teräksisiä silmiä!
Kuka voi tehdä olemattomaksi sen, mikä on ollut olemassa minussa
itsessäni, suurempana, todellisempana todellisuutena kuin kaikki
ulkonainen ja käsinkosketeltava, kuka pystyy anastamaan sen minulta!

Elin tänä neljännestuntina täydellisen antaumuksen, pakahduttavan
odotuksen hetken. En tahdo sanoa, etten ollenkaan olisi muistanut tai
tuntenut kuoleman läheisyyttä, päinvastoin, voi olla, että juuri se
antoikin tunteilleni sen kaikupohjan, josta ne niin suurella
haltioitumisella kimmahtivat, mutta totta on, etten sitä tietoisesti
ajatellut. Sieluni oli edessäni kirkkaassa valaistuksessa tänä yönä,
mutta kuolemankauhua en siinä havainnut.

Ovi pysyi yhä suljettuna, vaikka ilmareijistä sen yläosassa loisti
valoa. Minua halutti koputtaa sitä, varoittaa häntä vaarasta, mutta en
kuitenkaan sitä tehnyt. Sydämeni oli pakahtua odotuksesta, ja minä
kadehdin sitä, joka ensimäistä kertaa oli keksinyt tämän sananparren,
niin kuvaava se oli sille, mitä tänä hetkenä tunsin. Yksi on
tarpeellinen, millainen ihana sana! ajattelin.

Ja ympärilläni yltyi tungos ja melu. Merkillistä tilassani oli juuri
se, ettei minulta oikeastaan jäänyt mitään huomaamatta, mitä
ympärilläni tapahtui, se vain jätti minut täysin välinpitämättömäksi,
kuten kaukainen uninäytelmä. Käytävä alkoi sulloutua täyteen kesken
untansa häiriintyneitä ja hätäisesti puettuja matkustajia, jotka
pelastusvyöt ympärillään kiirehtivät kannelle. Melkein kaikki
työntäisivät minua, joka seisoin portaitten alapäässä, mutta tästä
kosketuksesta ei minuun siirtynyt heidän pelosta sylkyttävien
sydäntensä sähkö. Minä tuskin muistin, minne he niin suurella kiireellä
riensivät. Heidän joukossaan oli useita hyvin vaillinaisesti puetuita
naisia ja paljon lapsia, joista muuan kolmivuotias takertui jalkoihini,
jolloin autoin hänet pystyyn ja ojensin äidille, joka unohti minua
kiittää. Tunnen yhä vieläkin sätkivän, pehmeän lapsenruumiin käsissäni.
Näin äskeisen uneliaan palvelijan äkkiä kavahtavan jalkeille ja
rientävän sinne, tänne kuin päättömänä, juuri kun laskettiin ensimäiset
hätäraketit. Minne hän joutui, en tiedä; pelastettujen joukossa en
häntä nähnyt; hän oli nuori, vaaleanverinen ja silohiuksinen poika,
kahdenkymmenen korvissa.

Juuri sillä hetkellä avautui ovi, ja hän astui käytävään. Riensin
nopeasti hänelle vastaan, kun äkkiä pysähdyin: edessäni olivat
ventovieraat kasvot! Kaulan ja pään muoto olivat hämmästyttävän
yhtäläiset, samoin vartalon täyteläinen hoikkuus. Näen hänet selvästi
edessäni. Katseeni lienee ollut niin kiinteä, että se hetkeksi
pysähdytti ja kuoleman kauhusta huolimatta hetkeksi hämmensi hänet,
ainakin hän yritti sanoa jotain, mikä kuulosti kuin torjuva
anteeksipyyntö. Hänen äänensä vieras sävy havahdutti minut kokonaan. Ja
tästä tuntemattomasta naisesta uhosi kylmyyttä, jota muuten olen
tuntenut vain kuolleen ihoa koskettaessa.

Luulin kuulevani lintukotolaisen nauruntyrskeen pääni päällä. Kuinka se
oli mahdollista? Minähän olin tuntenut hänen läsnäolonsa, — ja häntä
ei ollutkaan!

Vielä kerran sekaantuivat uni ja todellisuus ihmeellisellä tavalla
yhteen. Kaikki, mitä näinä tunteina niin ilmielävästi olin tuntenut,
oli ollut harha, näköhäiriö, olemassa vain omassa tajunnassani. Eivätkä
ainoastaan nämä tunnit, vaan ehkä pitkät vuodetkin, jotka olin tämän
rakkauden lumoissa elänyt, voimatta vapautua. Viimeinen häneltä saamani
elämys oli yhtä epätodellinen kuin kaikki edellisetkin.

Vapauduin tänä hetkenä jostakin, mikä oli minua vuosikausia
kahlehtinut, pudistin yhdelläkertaa yltäni kaiken. Yhtäkkiä tunsin
ihmistungoksen, jonka tähän saakka olin vain nähnyt, ja kymmenistä
ruumiista tarttui minuun tuskallinen halu elää ja kuoleman pelko.
Elämänhaluni oli yhtäkkiä kaikkea muuta voimakkaampi.

Niin jouduin kannelle, en tiedä kuinka. Se oli ylin venekansi, ja
oikeanpuoliselta sivulta olivat jo kaikki veneet lasketut, vasemmalla
puolen niitä sensijaan paraikaa irroitettiin. Sattumalta pysähdyin
oikeanpuoliselle laiteelle, vain katsellakseni alaspäin. Se oli onneni,
sillä samassa tuokiossa kuulin alhaalta laivan kupeelta huudettavan:
”Onko vielä naisia kannella?” Ja kun vastausta ei kuulunut, huusi joku
merimiehistä minulle:

”Tekisitte viisaammin, herra, jos hyppäisitte veneeseen.”

Vene ei ollut vielä kovin alhaalla, ja niin minä hyppäsin, taittaen
vasemman jalkani polven yläpuolelta.

JOHANNES SARKAN UNI.

Keskipäivällä vuorokautena, viidentenä siitä lukien, kun Mac-Bennett oli
saapunut Titanicin ruumisalueelle, tapahtui, että suomalainen Johannes Sarkka
yhtäkkiä istuutui köysikäärölle, alkaen kiivaasti kuljettaa
kättään kasvojensa ohitse, ja äkkiä puraisi etusormeensa pienen, mutta
syvän verihaavan. Sillä kertaa oli juuri korjattu talteen sadas
kahdeksaskymmeneskolmas Titanicin ruumiista, jotka pohjoinen
merivirta oli kuljettanut useita kymmeniä penikulmia etelämmäksi
haaksirikkopaikkaa. Veren alkaessa pisarrella haavasta riiputti Sarkka
sormeaan suoraan alaspäin, katsellen vapaasti vuotavaa verta, kasvot
harmahtavina kuin savuntahraama vaahto.

”Elänkö minä, — elänkö, toverit?” hän kysyi yhtäkkiä äänellä, jota ei
kukaan ottanut tunteakseen hänen omakseen.

Kaikki huomasivat silloin hänen elottoman kelmeytensä, joka levisi
pitkin vahvaa nenänvartta ja poskipäitä. He kysyivät häneltä joukolla:
”Mikä sinun on? Tahdotko juoda?” ja pakoittivat hänen siemaisemaan
kulauksen rommia, mutta hänen leukapielensä eivät vavahtaneetkaan, niin
että he ainoastaan kurkunpään liikkeistä taisivat päättää hänen sen
todella nielaisseen.

Muuten hän istui aivan liikkumatta, haroen vain polvellaan kaikkia
kymmentä sormeaan, niitten joukossa vertavuotavaa, vuoroin taas nostaen
kätensä pystyyn, valoa vasten, niin että luusto ja solmut nivelien
kohdalla näkyivät, punaisen, läpikuultavan rajan ympäröiminä.

”Elänkö minä?” hän kertasi yhtäkkiä ja katsoi ympärilleen, mutta tällä
kertaa jo silmissä uhkaava katse. Toverit, pahaa peljäten, tarttuivat
silloin häneen ja veivät kannen alle. Se tapahtui aivan viime
tuokiossa, sillä samalla alkoi Sarkka raivota ja syytää suustaan
herjauksia vainajia vastaan, heristellen nyrkkejään. Hänen sekavista
houreistaan he tajusivat vain, että hän hautoi vihaa vainajia vastaan
ja pelkäsi heitä samalla haavaa, sekä myös, että itse kuvitteli
olevansa kuollut. Hänen tavattomien ruumiinvoimiensa takia saatiin
hänet vasta miesjoukolla lannistetuksi. Senjälkeen viihtyi hänen
vimmansa nopeasti pelonalaiseksi ja lapselliseksi värinäksi ja
saatuansa rauhoittavaa lääkettä, hän vaipui uneen, nukkuen yhtämittaa
lähes kaksitoista tuntia sikeää, syvää unta, ja havahtumatta ennen
puoliyötä.

Puoliyön aikaan hän sensijaan yhtäkkiä heräsi tai luuli heräävänsä,
tuntien raskaan, ihmeellisen painon päässään, niin että vaistomaisesti
alkoi kopeloida metallikiilaa, joka sen teki niin painavaksi, ikäänkuin
osa hänen pääkalloaan jollain eriskummaisella tavalla olisi muuttunut
tuntemattomaksi metalliksi, raskaammaksi lyijyä ja platinaa.

Senjälkeen hän nousi ja meni suoraan kannelle. Hän ihmetteli
huomatessaan, että oli yö, ja veri hänen sidotussa etusormessaan
tykytteli hiljakseen, hänen kykenemättä muistamaan, missä ja milloin
oli sormensa loukannut. Oikeastaan hän oli kahden vaiheilla vuorokauden
ajasta, sillä oli valoisaa, vaikka se ei suinkaan ollut päivän valoa,
vaan näkymättömän kuun. Taivaalla oli aivan ohuita, toisiinsa
liittyneitä hattaroita, joitten takaa aavisti kirkkaan täysikuutamon,
mutta ne eivät hajaantuneet, vaan pysyivät päinvastoin koko ajan
paikoillaan.

Laiva sensijaan ei ollutkaan enää entinen Mac-Bennet. Se oli kutistunut
kooltaan verrattoman paljoa pienemmäksi, muistuttaen muodoltaan
ikivanhoja, valtavan leveitä jokiproomuja, jollaisia käytetään
koskettomilla ja tasajuoksuisilla joilla. Laajaa lastiruumaa katti
kupera, kilpikonnan selän kaltainen kansi, harmaa ja suomuinen, kuin
suoraan pohjamudasta nostettu. Keskimastosta riippui isokokoinen,
repaleinen ja likainen purje, joka samoin kuten vähäinen keulapurjekin
lepatti veltoissa laskoksissa, tuulen niitä paisuttamatta.

Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Sarkka, seisoessaan
maston juurella, taisi nähdä ihmeellisen etäälle, sillä ilma oli
kauaskantoista ja kuulasta, niin että olisi voinut eroittaa edessä
aukeavan vesilakeuden vähittäisen kaltevuudenkin, sen taipuessa
taivaanrantaa kohden, pyöreän maapallon pintaosana. Veri pulputti yhä
hänen sormessaan, eikä mikään ihmetyttänyt häntä, saati sitten
huolestuttanut.

Hän oli alasti, mutta ei tuntenut vähintäkään vilua; päinvastoin, hänen
oli näin monta vertaa kevyempi olla. Hän muisteli jättäneensä
vaatteensa kannen alle, mutta yhtäkkiä se oli hänestä tuiki
yhdentekevää. Hän muisti, että vanhempansa olivat olleet Suomesta
tulleita siirtolaisia, ja että hänen nimensä oli Sarkka, Johannes Sarkka
ja myös, että hän kerran oli ollut aivan pieni, pellavapäinen
poika, joka ei ylettynyt kuin puolitiehen pöydänjalkaa. Hän ihmetteli,
minne oli joutunut tämä pieni, pellavapää poika, jonka hän niin
selvästi muisti. Hän muisti vielä ottaneensa kerran — kauan, kauan
sitten — pestin Mac-Bennett nimiseen new-yorkilaiseen höyrylaivaan,
jonka oli määrä korjata talteen Titanicin ruumiit, ja muisti senkin,
että oli ehditty nostaa vedestä tasan satakahdeksankymmentä ja kolme
ruumista. Mutta kaikki tämä oli hyvin kaukana, ja hänelle tällä haavaa
tuiki yhdentekevää, niin hänen nimensä, kuin sekin, että hän kerran oli
syntynyt suuren, leveän kymin varrella kaukaisessa, pohjoisessa maassa.

Silloin hän yhtäkkiä oli näkevinään pohjoisessa valas- tai hyljeparven,
joka ui yhtäänne, päät vedenpinnan yläpuolella. Hän hämmästyi niitten
lukumäärää, niitten pysytellessä kaiken aikaa yhdessä, ikäänkuin
hervottomasti heittäytyneinä merivirran vietäviksi, uiskennellen kaikki
leveänä rintamana. Ne muistuttivat liikkuvaa lauttaa, joka yhä kasvoi
leveydeltään, ikäänkuin yhä uusia ja uusia olisi sukeltanut
umpisukkulasta vedenpinnalle, entisiin yhtyen. Koko parvi ui suoraan
laivaa kohti. Lautan vaakasuora etusivu piteni yhä, samalla kuin se
läheni, alkaen vihdoin molemmista päistään pyöristyä, ikäänkuin
sulkeakseen laivan kehäänsä.

Silloin hänet, tietämättä miksi, valtasi ahdistus, ikäänkuin jotain
vihamielistä ja ylivoimaista olisi ollut tulossa, ja hän huusi
ylenkatseellisesti:

”Yksi sataa vastaan! Yksi miljoonaa vastaan!”

Hän seisoi yhä maston juurella, päin merta, alaston, nuori vartalo
jännittyneenä.

Samalla alkoivat ketjun molemmat äärimäiset päät hiljakseen lähestyä
toisiaan. Hän kääntyi nopeasti etelään päin ja näki proomun
saarretuksi. Pilvet pysyivät yhä yhtä hopeaisina ja hajoamattomina, ja
valo yhtä siivilöitynä. Tuskin olivat ketjun päät koskettaneet
toisiaan, kun proomun ympärillä syntyi kiehuvia vesipyörteitä, aivan
kuten jonkun raskaan ja suurikokoisen kappaleen äkkiä vajotessa, ja
nämä kiehuvat vesikehät laajenivat laajenemistaan, mitä etäämmäksi
ehtivät, kunnes uloittuivat taivaanrantaan saakka, missä viimeinen
vesirengas suli näköpiirin kanssa yhdeksi ympyräksi. Koko meri kiehui
erisuuruisia ja koko ajan liikkuvia vesipyörteitä.

Ja samalla näki Johannes Sarkka, että valtameri, niinkauas kuin silmä
kantoi, olikin kukkuroillaan kuolleita, jotka kiehuivat esiin
syvyyksistä kuin pinnalle poreet. Niitä oli niin paljon, että koko
vedenpinta tyystin peittyi, ja aallot tuokiossa asettuivat, ikäänkuin
suunnattomat määrät öljyä olisi valettu veteen. Vesi ei voinut liikkua
niitten paljouden takia, mutta ne liikkuivat itse, hirveätä, vinhaa
vauhtia, kuin suuressa piirikarkelossa. Oli kuin meri olisi luovuttanut
yhdellä kertaa kaikki vainajansa, ei vain Titanicin haaksirikosta, vaan
aikojen alusta alkaen, niinkuin jo ammoin liuenneet ja alkuaineksiksi
hajaantuneet inhimilliset ruumiit yhtäkkiä jumalaisesta mielijohteesta
taas olisivat yhdistyneet, rakentuen yhtäkkiä uudelleen, atoomi
atoomilta, kuten tuomion tuntina.

Nämä kuolleet kiersivät kiihtyvää vauhtia vesipyörteitten mukana,
ikäänkuin liittoutuneina eläviä vastaan suunnattua hyökkäystä varten,
ehdottomana enemmistönä, halliten yksinvaltiaina koko valtamerta.

Proomu seisoi yhä paikallaan, kannattaen viheliäisillä kansilaudoillaan
yhtä ainoaa elävää ihmistä.

Tämä ihminen piteli mastosta kiinni, huutaen kuolleille yhtämittaa:

”Mitä te tahdotte? Minä olen ihminen... Minä elän.”

Hän ponnisti kaiken tarmonsa ajatellakseen jotain elävää, hinnasta
mistä hyvänsä jotain elävää, ikäänkuin keksiäkseen ajatustensa tuhkasta
yhden ainoan punaisen kypeneen.

Ja hän huusi yhä, ruumis kaaressa, ja rintakehä täynnä ääntä:

”Minä elän... Yksi miljoonaa vastaan!”

Mutta hän tunsi elämänsä yhtäkkiä tykkivän laimeasti ja heikosti,
ikäänkuin vaarassa tyrehtyä, ja hän lysähti polvilleen proomun
kuperalle kannelle, ypöyksin ja alastomana uhkaavan kuoleman edessä.
Hän tarttui kaksin käsin mastoon kiinni, syleillen sitä epätoivoisesti,
ikäänkuin se olisi ollut elämän puu, jonka kultaisten lehväin hän
odotti levittyvän suojakseen. Samalla alkoi hänen päätään huimata:
pyörre oli tarttunut proomuunkin. Sen raskas, kömpelö runko alkoi
pyöriä paikallaan, itsensä ympäri kiertyen, yhä vinhempää vauhtia,
kuten suuri, kuoleman kanssa kamppaileva jättiläisvalas.

Johannes Sarkka pyöri mukana tässä kuolleitten karkelossa, pitkin
pituuttaan proomun kannella, kädet suonenvetoisesti maston ympärillä.
Hän odotti otteensa heltiävän ja seuraavassa silmänräpäyksessä
liukuvansa veteen, kiertääkseen suurissa, ikuisissa vesirenkaissa,
kuten muutkin hukkuneet.

Silloin muistui hänelle yhtäkkiä mieleen pieni ja selkeä kuva, nähty
jossain varhaisimman lapsuuden puolihämärässä. Hän näki sateesta märjän
ja alaspäin riippuvan koivun oksan. Tämän oksan alla ja siinä kiinni,
heilahteli näkymättömässä langassaan, jonka oli omasta ruumiistaan
kehrännyt, pieni, kellertävä toukka kuin omatekoisessa kiikussa, ja
aurinko paistoi sen lävitse. Sarkka ajatteli kaikki aistit
jännittyneinä toukkaa, ja hänen mielestään oli jo ijäisyys siitä, kun
hän viimeksi oli nähnyt jotain näin yksinkertaisen ja elävän kaunista.

Ja hän alkoi huutaa kuolleille, aivan suunniltaan, tukehtumaisillaan:

”Toukka, toukka, joka riippui sateesta märjän oksan alapuolella... Se
oli enemmän kuin kaikki te, sillä se eli, se eli ja keinutteli itseään,
ruumis läpikuultavana valosta, joka paistoi sen lävitse, mutta te
olette kuolleet, olette olemattomat, ette ole edes senarvoisia kuin
langassaan keinuva, mitätön toukka...”

Hän kyyristyi kuin suonenvedossa ja värisi, värisi halusta elää, eikä
hän yksin, vaan joka solu hänessä.

”Minä tahdon elää... elää!” hän huusi, ”vaikka en syntyisi enää muuna
maailmaan kuin toukkana, joka keinuu auringossa”.

Ja hän oli näkevinään uuden, ennen näkemättömän auringon, aivan
viheriän, josta alkoi valua viheriää väriä kaikkialle, upottaen kaiken
hedelmälliseen ja heilimöivään vihreyteen. Koko valtameri hänen
edessään alkoi äkkiä viheriöidä, ikäänkuin tuhatlonkeroiset, tiheät
vesikasvit yhtäkkiä olisivat alkaneet versoa, äkkiarvaamattomalla
kiireellä, kasvaen ja lisääntyen rehevästi kuin luomisen päivänä ja
peittäen vainajat, yleten heidän silmäonteloistaan ja kylkiluittensa
lomista, puhjeten heidän puhumattomista suistaan...

Ja samalla hän itse kutistui, vähäiseksi ja kevyeksi, hänen ruumiinsa
oli läpikuultava, päästäen valoa vapaasti lävitsensä, ja hän riippui
ohuessa, silminselittämättömässä silkkikuidussa ilmassa, keinuen
edestakaisin...

Ja hän huusi ilmakeinustaan kuolleille, väkevästä elämäntunnosta
väristen:

”Te olette kuolleet, mutta, katso, minä elän...”

Aamulla Johannes Sarkka heräsi, täysin terveenä, ja meni kannelle
työhön, vaieten yöllisistä. Mutta hän teki työtä eri tavalla kuin
ennen, ilman sisäistä väristystä, katsellen vainajia elävän ihmisen
epäämättömällä ylemmyydellä ja tuntien joka hetki elämisen ihmeen.