Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    E-text prepared by Tapio Riikonen

    NEITSYT MAARIAN LAHJA YNNÄ MUITA LEGENDOJA

    Kirj.

    L. ONERVA

    Helsingissä,
    Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
    1918.

    Juusela & Levänen O.Y. kirjapaino.

    SISÄLLYS:

    Neitsyt Maarian lahja
    Siniyön taru
    Jama ja Ristin mies
    Manalan vaaka

    NEITSYT MAARIAN LAHJA

    Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen
    maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut
    ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän
    yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin
    mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia
    pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.

    Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää
    syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää
    käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että
    akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.

    Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä
    harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli
    kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun
    linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand
    ei ollut enää koskaan palaava.

    Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian
    kuvan eteen palavaan rukoukseen.

    Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta,
    voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt
    isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin
    turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas
    kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa...

    Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen
    katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan
    valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.

    Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas
    kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun
    lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.

    ”Rukoilet lapsesi puolesta”, sanoi taivaan kuningatar, ”pyydätkö
    hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai
    ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä
    ritarin?”

    Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret
    hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.

    ”Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie”, ajatteli hän. ”Parhaassa
    kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta
    Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava
    samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän
    tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä.”

    Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:

    ”Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön
    Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!”

    Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja
    hän sanoi:

    ”Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta
    koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani
    antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta,
    joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän
    iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!”

    Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä
    akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva
    kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan
    Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.

    Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus.
    Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen.
    Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.

    Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän
    heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen.
    Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka
    muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä.
    Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän
    lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.

    ”Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen”, huokaili
    hän usein, ”ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!”

    Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.

    Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen
    metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään
    jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen
    luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava
    kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän
    juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata
    vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja
    liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä
    polville.

    Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: ”Lapsi parka,
    paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!”

    Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen
    surullisilla silmillään.

    ”Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?” saattoi äiti
    tällöin kysyä.

    Ja poika vastasi hiljaa:

    ”Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!”

    Äiti huokasi sydämessään:

    ”Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties
    paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun
    rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä
    Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia
    toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä
    itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun
    näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä
    minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi.
    Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle
    polulle!”

    ”Lapseni”, kuiskaili hän, ”puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt.
    Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole
    kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin
    yrttitarhassa!”

    Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä
    linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin
    tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien
    salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.

    ”Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan”, ajatteli hän. Mutta
    Félicieniä hän hellävaroin opasti:

    ”Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala.”

    ”Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti”, vastasi poika. ”Ne ovat
    kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan.”

    Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja
    lisää omantunnon vaivoja.

    ”Selvää on”, ajatteli hän, ”että Félicien-parka menee kadotukseen
    Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen
    pyhityksensä tiellä.”

    Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä
    ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen
    sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo
    saisi koskaan himmentää.

    Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa
    yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän,
    ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa
    turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet
    hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja
    sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran
    nuorena urhona oli lähtenyt.

    Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan
    mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin
    harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:

    ”Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita,
    ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!”

    ”Voi, minun onneton poikani”, huokasi salaa ritarinrouva, ”olet
    minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun
    nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän Neitsyen
    kanssa lapseni sielusta!”

    ”Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani”, haasteli hän, ”ihmisen tulee
    juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista
    vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! — Sano, lapseni, mikä
    olisi sinulle kaikista vaikeinta?”

    Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti
    hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: ”Erota sinusta, äiti, se olisi
    minulle vaikeinta”, vastasi hän yksinkertaisesti.

    ”Niinpä pitää sinun siis erota minusta”, puhui äiti ikäänkuin
    kuumeessa, ”sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti
    on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie
    paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä
    kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien
    etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen
    valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin
    silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki
    avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa
    henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen
    elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?”

    ”Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen
    ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen
    vihamiehenä, sotisopaan puettuna.”

    ”Pakanoita täytyy vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan
    vallassa.”

    ”Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän
    rakkautta kuin vihaa”, puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. ”Rakkaus
    yksin voi kypsyttää raa’at rypäleet Herran viinamäessä.”

    ”Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan
    asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot
    tehdä? Mistä alottaa?”

    ”Itsestäni.”

    ”Itsestäsi!” huudahti äiti kauhistuneena. ”Kiusaaja ehkä kuiskii
    korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä
    sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?”

    Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.

    ”Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti”, sanoi hän sydämellisesti, ”ja
    sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin...”

    ”Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole
    kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan
    nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?”

    ”Sinä olet hyvä, äiti”, vastasi Félicien.

    Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.

    ”Poikani!” huusi hän, ”suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran
    nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja
    sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin
    lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen
    meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan.”

    ”Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja
    toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan”, vastasi Félicien.

                                                      ⸻

    Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
    Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.

    Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen
    nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja
    nopeakulkuisen haahden.

    He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun
    juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento
    viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.

    Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten
    tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan
    henkipattona oli elellyt korven peitossa.

    Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:

    ”Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole
    enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa,
    pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis
    tyttö”, lisäsi hän osoittaen Félicieniä.

    Bertrandin veri kuohahti:

    ”Kurja haaska, pyhäin häväisijä!” huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.

    Mutta Félicien ehti väliin:

    ”Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä
    mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän siunausta. Ja
    miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu
    siunaukseksi yrityksellemme.”

    ”Hullu olet, veljeni, aina ollut”, huudahti Bertrand. ”Mutta tämä on
    kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto
    narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä,
    kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!”

    ”Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä.”

    ”Mistä olet tuollaista oppinut?”

    ”Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä
    pimeitä ja pahoja ajatuksia”, vastasi Félicien uneksivasti.

    ”Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni”, hymähti Bertrand jo
    lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, ”Ja tällä kertaa olit oikein
    suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi
    koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut
    puhtaan kalpani noin saastaisella verellä.”

    ”Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!” komensi Bertrand narria.
    ”Félicienin vuoksi otan sinut!”

    Ja niin he kolmisin lähtivät.

    Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli
    liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.

    ”Yksi mies mereen!” huusi Bertrand. ”Muuten olemme hukassa! Siinä nyt
    näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen
    ylitsemme! Narri laidan yli!”

    ”Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa
    kättäsi heikompaan!” huudahti Félicien.

    ”Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on
    siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään
    hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa
    maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!”

    ”Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin
    ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen
    kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi
    astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!”

    ”Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun
    vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi
    siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!”

    ”Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt
    ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen
    elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!”

    Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo
    hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.

    Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka
    silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan
    ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen
    hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.

    Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren
    pohjalle.

    Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli
    seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen
    säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen
    lempeänsuloisilta huuliltaan: ”Tämä oli minun rakas poikani, johonka
    minä mielistyin.”

    Samassa tyyntyi myrsky.

    ”Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!” olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät
    Bertrandin huulilta.

    ”Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan
    puolesta”, nyyhkytti narri.

    Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.

                                                      ⸻

    ”Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!”
    saapuivat viestit linnanrouvan korviin.

    ”Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!”

    ”Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo
    ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen
    tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!”

    Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului
    laulavan:

    ”Sub tuum praesiduum confugimus,
    Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix...”

    Bertrand polvistui äitinsä eteen:

    Ӏiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
    kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
    Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
    Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
    Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
    Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!”

    Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit
    rukoilivat:

    ”Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
    Virgo gloriosa, Virgo gloriosa...”

    ”Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!” nyyhkytti
    ritarinrouva. ”En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!”

    ”Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta”,
    todisti narri. ”Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää
    elämäni hänen muistolleen!”

    ”Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus
    väkevämpi kuin sotajoukot!” sanoi Bertrand.

    ”Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis
    oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan
    aivoituksia”, kuiskasi itsekseen ritarinrouva.

    ”Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!”
    kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja
    munkit virittivät jälleen virren:

    ”Pia mater et humilis,
    ora pro nobis!”

    Pyhän luostari Félicienin tuli pian kuuluksi siunauksellisesta
    toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja
    levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua
    tarvitsevaisen yli.

    Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen
    muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa
    suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka
    horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään
    ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti
    vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat
    Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.

    Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan
    yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle
    katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa
    pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.

    SINIYÖN TARU

    Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka
    elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen
    palvelukselle.

    Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea
    Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä
    oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös
    ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita
    iankaikkisuuden vaa’alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita
    vapaudella kohoavia sieluja.

    Autuuden majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa
    nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia
    teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu
    ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä
    ilmaisumuodon.

    Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen
    Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli
    päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa
    uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi
    aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin
    suitsutus.

    Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden
    ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät
    kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia
    rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja
    uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot,
    piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.

    Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä,
    ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen
    kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja
    kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä,
    helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja
    silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.

    Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen
    elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä
    kauneutta.

    ”Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen”, sanoivat he kaikki ”ja
    hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan.”

    Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut
    nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.

    Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö,
    että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden
    aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän
    vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta
    kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan
    nääntyneen luonnon juuria?

    Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten
    auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan
    siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos
    tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita,
    pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä,
    joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon
    majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.

    Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli
    jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa,
    kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle
    aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin
    muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen
    kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa
    ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina
    milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin
    kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden
    mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä
    ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa
    sanskriitin kielellä.

    Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän
    vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin
    kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten
    ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren
    jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli
    ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä
    hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut
    kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja
    kuin hän.

    Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi
    ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään
    ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui
    tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja
    paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä
    ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden
    kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa
    paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista
    lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.

    Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen
    muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren
    rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä,
    olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän
    voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä
    vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean
    vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman,
    joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren
    yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa
    keinuvalla kannella.

    Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta
    Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen
    silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin
    meri ja äärettömämmät kuin taivas!

    Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
    Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.

    Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään
    valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten
    asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa,
    nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.

    Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.

    ”Mitä hyötyä on minulla siitä”, valitti hän, ”että osaan lukea Metsien ja Merien kirjaa,
    kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla
    ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri,
    jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän
    sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta.
    Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet
    niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä
    vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka
    avulla löydän Sinut!”

    Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen
    rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa
    juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen
    näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon
    ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei
    vielä koskaan ennen.

    Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että
    rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.

    Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi
    Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa
    kulkiessaan:

    — Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?

    — Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.

    — Tasanko, minne on mennyt minun armaani?

    — Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.

    — Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?

    — Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.

    — Polku, näetkö häntä vielä?

    — Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.

    — Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet
    vienyt?

    — Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.

    — Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?

    — Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.

    — Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!

    Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan
    palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. ”Tietäkää kaikki
    kansa”, niin hän lauloi, ”ettei ole toista niin ihanaista ihmisten
    tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja
    hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat
    kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen
    rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein
    helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin.”

    Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki
    maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen
    luokseen.

    Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti
    vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän
    jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.

    Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.

    Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka
    tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin
    portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:

    ”Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä
    minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin
    kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan
    kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni,
    sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja
    minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen
    verhon levätäkseen.”

    Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen
    ylleen.

    ”Minun lauluni”, ajatteli hän, ”jonka tuli soida Suuren Hengen
    ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen
    kunniaksi.”

    Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan
    paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin
    kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä
    kauniimpana kuin milloinkaan.

    Hän puhkesi katkeraan valitukseen:

    ”Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut
    rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen
    lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet
    rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan!
    Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne
    kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta
    hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei
    ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta
    olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan
    hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle,
    jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin
    hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi
    hänen sydämmessään!”

    Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla
    siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi
    Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen
    huokaukselleen.

    Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot,
    jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.

    Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.

    Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa
    hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin
    erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa
    kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja
    helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.

    ”Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa”, sanoi
    kuninkaantytär. ”Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka
    et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi
    kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois
    ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi.”

    Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:

    ”Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi,
    sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä
    niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä.”

    Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.

    Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat
    hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja
    vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei
    missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain
    valhetta ja imartelua.

    Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja
    kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa’at
    solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan
    singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa
    virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat
    sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin
    kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä
    kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän
    rakkauttaan.

    Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa
    itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia
    hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan
    koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.

    Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.

    Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön
    itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä
    erämaita.

    Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei
    halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet
    katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma
    tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.

    Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan
    hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei
    kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän
    roviolle.

    Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen
    silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan
    itkuun huoaten:

    ”Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni
    ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on
    levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä
    antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni
    hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten
    sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä
    kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita
    en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä
    kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!”

    Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen
    lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli
    armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut
    hänen jälleen elää.

    Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen
    ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.

    Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin
    kättensä työllä.

    Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut
    mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä
    kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi,
    sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan
    sivalluksilla.

    Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen
    helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli,
    luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan
    hänelle talonvahdin paikan.

    Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli
    tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt,
    vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään,
    käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen,
    murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen
    silmiensä edessä.

    Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän
    syvyydessä.

    Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen
    apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei
    kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen,
    keinottelemiseen ja murhaamiseen.

    Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni,
    pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden
    kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli,
    kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet
    yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi
    hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa,
    ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen
    kuolemaan.

    Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan
    maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa
    olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka
    aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan
    kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei
    hänellä ollut mitään antaa.

    ”Rakas veljeni!” sanoi hän, ”ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet
    ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!”

    Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa
    riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja
    rähähti ilkamoivaan nauruun:

    ”Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä
    olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä
    lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa
    minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta
    mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan,
    etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!”

    Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.

    Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:

    ”Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle
    tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole
    muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka
    väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn
    lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri
    Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman
    palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni
    syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion.
    Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin
    hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden
    valtakunnan!”

    Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin
    hänen siteensä.

    Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä
    rukouksen.

    Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä
    ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana.
    Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat
    voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki
    hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin
    nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää
    ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja
    henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin
    varjo.

    Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava
    hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta
    ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.

    Ketkä olivat pahoja?

    Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei
    enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa
    mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä
    ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken
    ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat
    satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut
    kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi
    oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut
    alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän
    kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.

    Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän
    hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo
    hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain
    yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti
    vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja.
    Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin
    hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin
    vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten
    kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon
    aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita
    jäseniä...

    Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa,
    ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli
    Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt
    häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.

    Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo
    kirkastumaan.

    Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien
    ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin
    oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat
    murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän
    näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen
    läsnäolosta.

    Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli
    nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.

    ”Voi minua sokeaa raukkaa”, vaikeroitsi hän, ”joka en osaa enää erottaa
    pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen
    erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä
    itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen,
    julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina!
    Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas
    Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin
    kartanoihin!”

    Autuuden majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.

    Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun
    veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä
    maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan
    vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen
    levottomuus ja tyytymättömyys.

    ”Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle
    kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle”, ajatteli
    Helisevä Puu.

    ”Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on
    puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt
    mitään niitä ansaitakseen”, ajatteli Kultasäde.

    ”Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen
    kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden
    pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden
    sädekehän”, ajatteli Vedenkaari.

    Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän
    melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.

    Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa
    yksinäisyydessään.

    Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja
    ivasanoilla.

    ”Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta Henkeä,
    mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit
    meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken,
    mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!”
    huusivat he.

    ”Rakkaat veljet”, vastasi Siniyö hiljaisesti, ”olette oikeassa: minä
    olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä
    kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin
    maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta
    siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon,
    menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin
    oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei
    tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä
    sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne
    ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot,
    jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse
    kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden
    valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut
    teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän
    rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole
    tapahtunut yhtään mitään.”

    Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.

    Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos
    sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.

    ”Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?” kysyi hän. ”Ja
    miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?”

    ”Siniyö on palannut takaisin.”

    ”Ja hänen kanssaan Suuri Henki”, lisäsi vanhus.

    ”Suuri Henki”, kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.

    ”Isäni”, huokasi Siniyö, ”minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi...”

    ”Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan
    parantaa sen lajia”, vastasi vanhus.

    ”Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren
    Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?”

    ”Oikea Jumala on viisaan sydämessä.”

    ”Kuka on siis viisas?”

    ”Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet
    sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus
    kirkastuu ja laskee aseensa.”

    ”Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä
    minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja
    hyvyyteni jättivät minut pulaan.”

    ”Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan
    todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus
    ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun
    täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi
    vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä
    viisaaksi, poikani.”

    ”Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni.”

    ”Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla.”

    ”Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?”

    Vanhus viittasi aurinkoon.

    ”Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan
    valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa.”

    ”Lapset”, jatkoi hän sitten kääntyen muiden veljien puoleen, ”Siniyön
    harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on
    hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden Toivon
    majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat
    ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne.
    Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain
    harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille
    korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden
    kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi
    olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen
    koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin
    minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä
    äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva
    riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin.”

    Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen
    silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. ”Isä”, sanoivat pyhät veljet
    Siniyölle, ”Suuri Henki on puhunut.”

    ”Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina”, vastasi Siniyö.

    Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue,
    hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden
    pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle,
    Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan
    Ikuisen Viisauden ylistystä.

    JAMA JA RISTIN MIES

    ELI

    LAULU RASAGILISTA

    Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
    Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.

    Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä,
    asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja
    kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen,
    maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin
    alppiketjujen takana.

    Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei
    enää löydä.

    Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään
    tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat
    kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin
    kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon
    houkutuksista.

    Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut.
    Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat
    ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta
    kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta.
    Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei
    sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä
    ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä
    aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet
    kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on
    palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat
    ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.

    Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan
    nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella
    nuotilla vanhaa arkiveisua:

    Hämärän suolla korpit koikkuu,
    Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.

    Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
    kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.

    Hämärän suo syö konnut ja pellot,
    Hämärän suolla soi tuomiokellot.

    Hämärän impi vietteli monta.
    Voi matkamiestä, voi onnetonta!

    Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten
    kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät
    pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin
    heidän selkäpiitään.

    — Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.

    — No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se
    akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata,
    tokaisee toinen.

    — Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan
    vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies
    leikillisesti.

    — Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen
    kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se
    aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen
    vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi
    elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi
    sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin
    aukeni maa...

    — Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät
    astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää
    toveri.

    Vanhus vaikenee loukkaantuneena.

    — Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies.
    Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se
    yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo
    näköhäiriöt.

    — Miks’ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!

    — Ja seitsemän ryöväriä!

    — Ja kaunis tyttö!

    — Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!

    Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.

    Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä
    salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes
    vihdoin aarteen paikka aukeaa...

    Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen
    selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat
    silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan
    orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii
    edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on
    kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon
    hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla...

    Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli
    heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä
    uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa
    loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:

    Hei myrskyhyn soita!
    Hi-oo, hi-uu!
    Kas Hämärän noita
    jo ilmassa lensi
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!
    Sen silmät loistaa
    kuin lahopuu.
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!

    Häävuoteemme tuolla
    — hi-oo, hi-uu —
    on Hämärän suolla!
    Hei ratsumies!
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!
    Kuin kukkanen hohtaa
    sen hehkuva suu.
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!

    Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt
    kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten
    laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen
    marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi
    yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen
    mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut
    lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.

    Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan
    terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin
    vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä
    kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan
    Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen
    pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara
    pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat
    kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin
    lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on
    loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun
    sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi...

    Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.

    — Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo
    hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu
    Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.

    Musta vaimo hymähtää:

    — Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta,
    joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran
    olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman
    suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki
    jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää.
    Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan
    noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja
    huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle
    puolen lampea suon huuruista noussut yht’aikaa seitsemän alastonta
    naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa
    vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin
    mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin
    käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt.
    Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen
    korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien
    häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin
    seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja
    syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten
    ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet
    hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla
    näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä
    puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla
    susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä
    luulen.

    — Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.

    — Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan!
    Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä
    ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki
    ihmistä joka paikassa.

    Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon
    ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.

    Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja
    tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan
    viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko
    Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli
    merkillisempi henkilö kuin Rasagil.

    Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen
    yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt
    jälkimaailmalle:

    Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä
    ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.

    ”Minä olen matkustanut maailmaa paljon”, sanoi hän usein, ”ja olen
    nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä
    näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas
    kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä
    kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat
    maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa
    ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja
    kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on
    tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko
    pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan
    heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse
    sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus
    tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se
    samalla tulee hyväksi.”

    Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.

    Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla.
    Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet
    humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja
    leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat
    iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin
    rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan,
    rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.

    Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
    Rasagil.

    Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman,
    älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas
    tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden
    moitteettoman perikuvan.

    Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava
    häpeään koko Jumalan olemuksen.

    Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.

    Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan
    omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen,
    päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa
    iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle
    kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.

    Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.

    — Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi
    johdattaakseni sinut Jumalan tykö.

    — Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani
    ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka
    hetki huutavat jumalia avukseen.

    — Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden
    pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden
    käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja
    määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu
    surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja
    vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.

    — Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.

    — Kiittämättömyydestä.

    — Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas
    hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi
    väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän
    unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin
    palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä
    kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat
    minun puolestani.

    — Kuningas Jama, jokainen hyvä aivoitus ja hyvä teko on Jumalasta
    lähtöisin, sillä meidän omatuntomme kuuntelee silloin Hänen ääntään, ja
    sinä kannat siitä kiitoksen yksin itsellesi. Kuinka en siis kutsuisi
    sinua kiittämättömäksi Korkeinta kohtaan!

    — Ihmeelliset ovat puheesi, Ristin mies. Missä on sitten tuo Korkein,
    josta puhut?

    — Tahdotko, että osoitan sinulle tien Hänen luokseen?

    — Millainen on se tie?

    — Se tie on ristin tie tai toisin sanoen, kärsimyksen tie.

    Kuningas pudisti päätään.

    — Sinä puhut mielettömiä. Juuri sentähden, että jumalat antavat
    ihmisille turhia, ansaitsemattomia kärsimyksiä, olen jumalista
    luopunut, ja nytkö pitäisi minun varta vasten etsiä kärsimystä
    löytääkseni sinun jumalasi. Hornaan ristin tiesi, se ei sovi minulle!
    Minun käsitykseni on se, että ihmisen tulee parhaansa mukaan karttaa
    kärsimystä ja kurjuutta. Kaikki paha maailmassa johtuu siitä.
    Onnettomuus tekee ihmiset pahoiksi ja rikollisiksi.

    — Heikot se pahentaa, voimakkaat se parantaa, vastasi Jumalan
    lähettiläs. Se on koettelemus, jolla Jumala erottaa hyvän ja huonon
    aineksen, ja se koettelemus tulee vielä kerran sinullekin, kuningas,
    sinun perhekunnallesi ja huoneellesi.

    — Mene pois, pahan ilman ennustaja, sanoi kuningas nyrpeästi, ja vie
    mennessäsi paha jumalasi, joka uhkaa vainota viattomia. Minun käteni ei
    ole koskaan levännyt raskaana alamaisteni yli.

    — Ei koskaan käyttänyt ruoskaa?

    — Ei, Ristin mies.

    — Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
    kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
    rankaisemaan!

    Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.

    Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.

    — Viivy! huudahti hän sitten.

    — Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet
    ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle,
    että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja
    kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi.
    Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy
    silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen
    kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä
    panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.

    — Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta
    rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että
    ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.

                                                      ⸻

    Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen
    mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan?
    ”Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
    kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
    rankaisemaan!” Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla
    neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ
    tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia
    heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen,
    tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä
    valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen
    totuteltava.

    Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen
    ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä
    mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.

    Kului aika.

    Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.

    — Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit
    minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi
    silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.

    — Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas
    myöntyväisesti muhoillen.

    — Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla,
    puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan
    puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja
    hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan
    vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää.
    Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.

    — Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja
    hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka
    käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen
    tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka
    kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään
    ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on
    luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin,
    koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen
    antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on
    saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa
    nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani,
    ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.

    Taas kului aikaa kotvanen.

    Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.

    Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.

    — Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan
    korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä
    moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa
    työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien
    naapuriensa kanssa.

    — Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se
    kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä
    paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät
    elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on
    kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on
    myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille.
    Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa
    ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa.
    Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään
    täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli
    murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.

    Kuningas otti päästään kiinni.

    — Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä
    erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika,
    Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu
    rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä
    luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään.
    Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja,
    lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta
    mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan.
    Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.

    Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.

    Sitten hän tuli.

    Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.

    — Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama.
    Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän
    syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni
    joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän
    kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä
    onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus
    on. Älä saata minua epätoivoon!

    — Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se
    kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies
    hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle
    totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on
    kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka
    virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä
    potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he
    nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen
    turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä
    lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen,
    tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa
    nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he
    unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin
    silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa
    onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja
    koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja
    riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet
    hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne
    kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät
    itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen
    tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä
    rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet
    kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen
    horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas.
    Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!

    — Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota
    kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas
    kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra
    valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni
    selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen
    torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?

    Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos
    kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.

    Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi
    syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä,
    tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä
    vastaan sotajoukon.

    Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin
    haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin
    nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta,
    ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen
    leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.

    Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa
    palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.

    Hänen ainoa lohdutuksensa, hänen hämärtyvien silmiensä ilo ja suruisen
    sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.

    Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen.
    Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan
    ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita
    käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli
    Jaman epäjumala.

    Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn
    ajattaa hänet ulos valtakunnasta.

    Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella
    kuningasta.

    Kauan Jama epäröi ja empi.

    ”Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä”, mutisi hän itsekseen.

    Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän
    vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.

    — Sinun kanssasi tuli onnettomuus maahani, sanoi kuningas, vie se myös
    pois mennessäsi. En rankaise sinua. Tahdon olla jalomielinen. Mene
    terveenä! Hyvästiähän vain tulitkin sanomaan!

    — Muutakin.

    Kuningas muuttui mustaksi kasvoiltaan ja hänen kätensä tapaili miekan
    kahvaa.

    Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja hänen värähtelevät huulensa
    höpisivät joitakin epäselviä sanoja kuin hengen hädässä.

    — Mitä sinä sanot, kuningas?

    — Minun täytyi äkkiä muistutella mieleeni kaikki elämän aikaiset hyvät
    päätökseni, jotta jaksaisin olla hyvä, sillä nyt olivat voimani pettää,
    vastasi kuningas soinnuttomasti.

    — Sitä sanotaan minun kielelläni rukoilemiseksi, sanoi Ristin mies
    hiljaa, sisäinen säteily kasvoillaan.

    — Puhu siis!

    — Jalo kuningas, isku, joka minun nyt täytyy sinulle antaa, on
    ankarampi kuin kaikki entiset. Hyvä, että vahvistit itsesi sitä ennen
    rukouksella. Rasagil...

    — Malta kielesi, kurja!

    — Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka
    ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla
    ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta
    täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin
    Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin
    Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä
    on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut
    itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin
    ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin
    nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin
    luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja
    niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä
    povea taputelleet...

    Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen
    sydämensä.

    Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.

    Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois... Kaikki sammui,
    himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi
    suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran
    vedetään päivän valoon.

    ”Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä
    olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen,
    kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!”
    valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. ”Ristin miehen
    veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua
    huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen
    syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil,
    Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta
    Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja
    minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni
    aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen
    syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä
    rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen
    huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa,
    miks’en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja
    kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua
    neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta
    onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta.
    Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies.
    Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien
    en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka
    rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole
    enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit
    toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen
    ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi.”

    Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti
    tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli
    häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli
    kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.

    Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului
    laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset
    hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista
    kristalli-ikkunoista.

    Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen
    silmistään. Ja hän rukoili palavasti: ”Jumalani, ristin tien Jumala,
    anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen
    puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut
    tuleen ja polta minut juurineen.”

    Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.

    Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun
    maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät
    kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.

    Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän
    vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä
    syrjäisessä tunturiluostarissa.

    Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen
    kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja
    opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä
    maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä
    napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden
    sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole
    ihmisten arvioitavissa.

    JOULU-UNELMA

    Sielujen valkea Vaakamies seisoi synkkänä Manalan vaa’an vierellä.

    Aina vain samaa murheellista työtä! Mitata hukkaan mennyttä elämää,
    tuleen heitettäviä akanoita autuuden täyteläisten tähkäin asemasta.

    Aarreaitat, joihin iankaikkisuuden vilja piti koottaman, pysyivät
    tyhjinä. Maailmassa vallitsi yhtämittainen kauneuden katovuosi, pitkä
    kuin ihmiskunnan ikä. Maa-elo, jonka piti tuleennuttaa sinne kylvetyt
    sielujen siemenet ihmisyyden ihaniksi hedelmiksi, vain turmeli ne,
    mädännytti, teki tyhjäksi.

    Mutta Jumalan ääretön aurinkovuosi kiiruhti siitä huolimatta kohti
    Tuhatvuotisen valtakunnan tuntematonta aamunkoittoa, ja ihmisten pieni
    vuosi painui kohti loppuaan, niinkuin niin monasti ennenkin. Eikä
    iankaikkisuuden sadosta toivoa nytkään. Vähemmän kuin milloinkaan!

    Vanha Sydäntenpunnitsija huokasi raskaasti.

    Eikö hänellä siis tänä vuonna Suuren Tähden yönä olisikaan yhtään
    ainoata sielua Jumalalle lahjaksi lähetettävänä taivaan tähtijuhlaan!
    Ensi kerranko kävisi niin? Aina oli hän ennen jonkun iankaikkisuuden
    hedelmän saanut ihmisyyden vainiolta talteen kootuksi, ei tosin aivan
    parasta lajia, mutta kelpaavaa tavaraa kuitenkin. Pitäisikö nyt
    lähettää ala-arvoista viljaa? Ei, se ei käynyt päinsä. Hänen, jonka
    nimenä oli Oikeamielinen, Erehtymätön, Salankatsoja, hänen täytyi
    vaa’ita vanhurskauden lakien mukaan.

    Vaakamies viittasi Viikatemiehen luokseen.

    ”Aika täyttyy taas”, sanoi hän tälle. ”Pian on minun tehtävä tili
    kokoamieni sielujen arvoista Isälle Ylituomarille. Vielä puuttuu
    paljon. Sentähden sinä, Väsymätön, Monikäsivartinen, Kaikenkorjaaja,
    käy työhösi! Riennä jouduttamaan eloa! Mutta tällä kertaa tuo huonoin
    ja paras, tuo köyhin ja rikkain, tuo kevein ja raskain, tuo tyhjin
    korsi ja täyteläisin tähkä, pilaantunein ja puhtain, jotta kerrankin
    saisin nähdä ihmisyyden rajat. Tahdon tällä kertaa tehdä oikein
    suurlaskelmia, näetkös”, lisäsi hän. ”Ja jotta helpommin erottaisit
    nisut lusteista, annan sinulle mukaan tämän sydänten kuvastimen:
    pieninkin paha ajatus tai turmeltunut kohta elinaineessa heittää siihen
    varjon.”

    Viikatemies lähti matkaan.

    Tavallisesti olivat hänen retkensä suoritetut lyhyemmässä ajassa kuin
    mitä ajatus tarvitsee iskeäkseen maalitauluunsa, sillä hän oli nopeampi
    kuin salama, mutta tällä kertaa hän viipyi ja viipyi, niin että vanha
    Vaakamies jo yritti tuskastua.

    ”Hänkin vanhenee jo liikaa”, mumisi hän, ”kauan ei häntä enää voi
    käyttää.”

    Vasta viimeisenä ehtoohetkenä ennen Suuren syttymistä ilmestyi
    Viikatemies tuiki uupuneena Manalan valtaisaan vaakasaliin.

    ”Ikiviisas”, sanoi väsynyt Elonkorjaaja, ”liian vaikea oli
    tehtävä, jonka annoit minulle, halvalle palvelijallesi. Olenhan vain
    oppimaton ulkotyömies, en mikään syiden syvien tutkija. Vasta ihmisten
    neuvoihin turvautumalla ja monen erehdyksen jälkeen olen löytänyt mitä
    pyysit, oi Oikeamielinen.

    ”Ensin kävin etsimään hyvää, valitakseni hyvästä parhaan, niinkuin olit
    käskenyt. Mutta ihmisten sieluissa on useampia kerrostumia kuin lasten
    maalatuissa leikkimunissa ja useimmiten on hyvyys heissä vain
    tuollainen maalattu kuori, tyhjyyden koreavärinen peite.

    ”’Mistä tunnetaan sielu, joka on ylivuotavaisen rikas hyvyydestä?’
    kysyin ihmisiltä. ’Hedelmistään’, vastasivat he. ’Mitkä ovat siis hyvän
    sielun hedelmät?’ kysyin jälleen. ’Hyvät työt’, vastasivat he. Ja minä
    lähdin etsimään hyviä töitä.

    ”Huomasin, että ihmiset nimittivät niitä yhteisellä nimellä
    hyväntekeväisyydeksi. Jouduin anteliaisuuden, armeliaisuuden, köyhäin,
    orpojen, hourujen ja sairasten hoidon vainioille. Kaikkialla näin
    näivettyneitä, kutistuneita, epämuotoisia, rumia olentoja, ja minun oli
    usein sangen vaikea erottaa holhoojia holhottavista.

    ”Suurimman hyväntekeväisyysjärjestön suurinta hyväntekijää kysyessäni
    vietiin minut kimakkaäänisen naisen eteen, jolla oli terävät
    kiilusilmät ja kasvot raskaissa poimuissa, niinkuin on usein
    näyttelijöillä tai papeilla valheessa vietetyn elämän jälkeen. ’Onko
    mahdollista, että täältä löydän ihmisyyden ihanimman hedelmän?’ kysyin
    hämmästellen itseltäni. Käänsin, oi Sydäntentutkija, kuvastimesi hänen
    sydäntään vastaan ja kuvastin meni himmeään pilveen.

    ”Käännyin siis pois, mutta ihmiset, joilla on paljon tarkempi silmä
    erottamaan pahaa kuin hyvää, nauroivat epäonnistuneelle yritykselleni
    ja minä kuulin heidän tirskuvan ja ilvehtivän takanani: ’Kas siinä on
    vasta ensikertalainen elämänkoulussa? Mennäpä etsimään jotakin hyvää
    hyväntekeväisyyden alalta! Hän, tuo suuri hyväntekijä, tekee hyvää vain
    siksi, ettei hän kykene tekemään pahaa! Hän on vetäytynyt pois
    maailmasta, kaikkien iloisten ja terveiden ihmisten parista vain siksi,
    että hän itse on kauhistus kaikille ja että kaikki karttavat häntä kuin
    spitaalitautia. Hän ostaa rakkautta vanhoilta vaimoilta ja vaivaisilta
    vain siksi, että hän on ollut liian ruma ja tuhma saamaan sitä elämänsä
    keväässä miltään mieheltä! Hänen uhrautuvaisuutensa on pelkkää valhetta
    ja vallanhimoa! Hänen ’yleishyödyllinen’ toimintansa on mitä
    suurimmassa määrässä vahingollista! Hän turmelee ja vangitsee
    rampojensa sielut, tukee heikkoja, jotta he eivät enää koskaan pysyisi
    pystyssä omilla jaloillaan ilman hänen apuaan. Hän ryöstää heidät ensin
    putipuhtaiksi voidakseen sitten lahjoittaa heille säälinsä, joka
    luetaan hänelle itselleen ansioksi! Hän...’

    ”En kestänyt kuulla enempää. Vedin kiireimmän kautta pisimmät
    peninkulmasaappaani jalkaani. Ihmiset ovat monin verroin varmempia
    mustaajia kuin konsanaan sinun kuvastimesi, oi Erehtymätön!

    ”’Mikä sitten on tosihyödyllistä toimintaa, vilpittömästä mielestä
    lähtenyttä?’ huokailin.

    ”’Käy isänmaallisen ja valtiollisen elämän taistelun piiriin! Siellä
    tehdään työtä, joka vapauttaa sieluja. Siellä tapaat henkiä, jotka ovat
    kyllin rikkaita ja jaloja jakaakseen onnea jälkeentulevilleenkin!’
    neuvottiin minua.

    ”Vaelsin vaiteliaana ja empien läpi julkisuuden touhun. Olin näet
    käynyt jo epäileväisemmäksi, oi Ikituomari. Silloin tällöin vedin
    kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa esiin kuvastimesi, oi Kuolematon, Sen
    värit kielivät aina itsekkäästä kunnian- ja rahanhimosta, veljesvihasta
    ja suvaitsemattomuudesta, julmuudesta ja murhanmietteistä, valheesta ja
    panettelusta.

    ”Astuin silloin yli valtakuntien ja kansallisuuksien rajain. Aloin
    etsiä ihmisyyden ihannetta ihmissieluista, henkeä sellaista, jonka koko
    ihmiskunta tunnustaisi hyväntekijäkseen.

    ”Kyselin:

    ”’Kuka on antanut teille uskonnon, tieteen ja taiteen siunauksen?’

    ”Ihmiset kohauttivat halveksivasti olkapäitään.

    ”’Kuka on ilmoittanut teille Jumalan, kuka opettanut rakkauden,
    veljeyden ja vapauden oppia?’

    ”Synkkiä kasvoja ja kirouksia sain nyt vastaukseksi, jos sain mitään
    ollenkaan. Ei kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki riensivät,
    riensivät, aivan niinkuin heillä olisi ollut tulinen kiire minun
    syliini. Suurissa kaupungeissa laihat, kuoppasilmäiset, täpläposkiset
    ihmiset, jotka minun kohta täytyy pelastaa tänne, oi Hautojenkaitsija,
    pyörivät hurjaa vauhtia kuin hampaat näkymättömässä rattaassa.
    Sähkövaunut jyrisivät, sähkölangat ja kaukopuhelimet surisivat ja
    kilisivät lennättäen ilomielin vihanviestejä maanosasta toiseen. Ja
    keskellä yötäkin valaisivat miljoonat keinotekoiset tulipallot tuota
    hukatun voiman tuskasta sähisevää pimeyttä, jossa ihmisillä oli niin
    kiire kärsiä ja tuottaa kärsimystä.

    ”’No kuka on teille antanut kaiken tämän turhan hyörinän, tämän
    helvetillisen menon ja melskeen, joka on yhteistä kaikille kansoille?
    Häntä te sitten ainakin yksimielisesti kiroatte?’ huudahdin vihdoin
    epätoivoissani.

    ”Silloin levisikin ihmeekseni autuas ja ylpeilevä hymy kaikkien
    kasvoille:

    ”’Muukalainen, etkö siis tiedä, että me elämme sähkön uljaalla
    aikakaudella! Tämä, jota sinä nimität turhaksi hyörinäksi ja
    helvetilliseksi melskeeksi, on hengen voittoa aineen yli. Kiitetty
    olkoon sähkön keksijä!’

    ”’Kuka hän on sitten?’ kysyin.

    ”Sitä he eivät tienneet. Olivat unohtaneet. Mutta kaikkialla, minne
    tulinkin, ylistivät ihmiset häntä.

    ”’Hän on maailman suurin mies’, sanoivat he; ’Hän on työn kuningas. Hän
    on uhrannut elämänsä ihmisten onnelle. Hän on nerollaan voittanut
    luonnon esteet, murtanut ajan ja paikan rajat, antanut ihmisten käsiin
    salatut valo- ja voimalangat. Tehnyt silmät ja korvat kaikkinäkeviksi
    ja -kuuleviksi. Lahjoittanut ihmisille uudestaan jo kadonneen
    jumaluuden aavistuksen!’

    ”Kauan turhaan ja uutterasti etsittyäni löysin vihdoin pienestä
    ullakkokamamarista hyljätyn syrjäkujan varrelta tuon merkillisen
    miehen, jota kaikki ylistivät, mutta jota ei kukaan tuntenut.

    ”Erakkona hän eli, ihmeellisten putkiensa, koneittensa keskessä,
    luomispölyynsä hautautuneena. Pari tuntia yössä unta riitti hänelle,
    syödä hän tuskin muisti tai malttoi ja säälittäviin rääsyihin oli hän
    puettu kuin kerjäläinen.

    ”Lähestyin häntä uteliaana ja samalla epäröiden. Jos hän ei olekaan
    langennut rahan- ja kunnianhimon syntiin, on hänellä tietysti muita
    salapaheita, jotka himmentävät kuvastimen ajattelua. Hän on luultavasti
    kitsas tai pahasisuinen.

    ”Suuntasin kuvastimeni ukkopahaiseen. Mutta mikä olikaan hämmästykseni,
    oi Sydäntenpunnitsija, kun kuvastimeen ei tullut pienintäkään
    himmennystä. Maailma voi siis välistä erehtyä olemaan oikeassa, oi
    Oikeamielinen. Tämän miehen sielu, jonka rikkaudella kaikki kansat
    rehentelevät, oli puhtaampi kuin vastasyntyneen lapsen. Tässä tuon
    sinulle hänen sielunsa, oi Manalan Mahtaja!”

    — Astu esiin siis, sinä hyvien hedelmien sielu, sanoi Vaakamies. Mitä
    olet tehnyt elämälläsi?

    Sielu värisi.

    — En ymmärrä, sopersi se.

    — Minne olit matkalla maan päällä?

    — En tiedä.

    — Etkö koskaan kysynyt sitä itseltäsi?

    — En luule. En ehtinyt sellaista ajatella.

    — Mitä sitten teit?

    — Työtä.

    — Työtä minkä vuoksi?

    — En tiedä. Luultavasti työn itsensä vuoksi.

    — Tekikö se sinut onnelliseksi? Tekikö se muita onnellisiksi?

    — Sitä en muistanut kysyä.

    — Muistitko elää?

    — Elää, elää... Mitä se on? En tunne tuota sanaa, sammalsi sielu.

    — Tunnetko itsesi? Kuka olit?

    — En koskaan ehtinyt ajatella itseäni...

    — Astu vaa’alle!

    Oli kuin höyhen olisi lennähtänyt vaa’alle, se ei hievahtanutkaan.

    Vaakamies pudisti surullisena päätään. Ei yhtään pahaa työtä. Ei
    hyvääkään. Sielu parka!

    — Palaathan takaisin elämästä samanlaisena kuin sinut sinne
    lähetettiin. Lapsisieluna! Hedelmättömänä umpikotelona! Se ei kelpaa
    täällä. Suuri työmies, suuret työsi eivät täällä merkitse mitään, kun
    et ole yhtään niistä päästänyt sydämeesi ja tuonut mukaasi. Sielusi on
    jäänyt tyhjäksi. Et ole muistanut avautua elämälle; siksi vaatii nyt
    raskas velvollisuuteni minua lähettämään sinut takaisin elämään, lapsen
    ruumiiseen, johon kuulut. Tunne itsesi ja palaa sitten takaisin!

    Samana hetkenä syttyi maan päällä ensi-iltatähtien kera uusi elämä.

    ”Miten hän on surullisen ja syvämietteisen näköinen”, kuiskasi nuori
    isä kumartuen vastasyntyneen yli. ”Aivan kuin hän nyt jo tutkisi elämän
    tarkoitusta ja kysyisi: mistä ja mihin?”

    ”Hän on Suuren Tähden lahja meille, varmasti antaa tähti hänelle myös
    oikean vastauksen”, virkahti raukea äiti onnellisena hymyillen.

    Mutta Manalan mailla kääntyi Vaakamies tyytymättömänä Viikatemiehen
    puoleen:

    ”Hänen rikkautensa oli koneellista, ulkonaista, hänen puhtautensa
    pelkkää tyhjyyttä. Ja häntä sinä tolvana luulit ihmisyyden
    täyteläisimmäksi tähkäksi!”

    ”Ei ole hyvä mennä luulemaan ihmisistä mitään. Se ei kuulu minun
    virkaani, johan sen sanoin”, vastasi Viikatemies happamasti. ”Mutta sen
    ainakin takaan, että pahan painoa saat minulta ihan tarpeeksi asti.
    Siitä oli maailmassa oikein runsauden pula. Kahlasin loassa ja liassa
    kainaloitani myöten. Epäsiistiä hommaa! Ja millaista seuraa sitten!
    Sain juoda veljenmaljoja kaikenlaisten ylönjuomarien ja -syömärien,
    irstailijoiden ja mässääjien, varkaiden ja murhamiesten, kiristäjien ja
    koronkiskurien kanssa päästäkseni heidän lähettyvilleen. Ovelia
    veijareita nuo pahantekijät! Mutta ihminen on puutteellinen pahassakin,
    sen sain aivan raivostumiseen asti kokea. Ei kellään ollut aivan
    kaikkia paheita. Kuvastimesi vetäytyi kylläkin sangen synkkään pilveen
    heidän edessään, mutta ei koskaan aivan nokimustaksi. Aina jäi
    kuitenkin johonkin kulmaan joku valonheijastus, Joku satunnainen hyvä
    ajatus tai katumuksen oire heidän sielussaan nähtävästi pilasi minulta
    pelin.

    ”Aioin jo palata tyhjin toimin. Silloin juolahti mieleeni nerokas
    ajatus. Sillä ei tolvanakaan sentään ole enää aivan sama tolvana
    käytyään läpi koko inhimillisen nerouden rikosluettelon, oi
    Kaikkitietävä. Päätin kääntyä avunpyynnöllä erään vanhan
    jesuiittarippi-isän puoleen, johon jo muutenkin olin silmäni iskenyt ja
    jota vahvasti epäilin oikeaksi uhrikseni. Jos ei maailman mustinta
    sielua ollut mahdollisesti hänellä itsellään, oli se varmaan jollakin
    hänen ripitettävistään. Ja eikös osannutkin tuo vanha kettu livistää
    pois sormistani, mutta neuvon hän antoi, joka tepsi.

    ”’Hae käsiisi joku runoilija’, sanoi hän viekkaasti. ’Minäpä tiedän,
    mistä he tekevät runoja. Kaikista seitsemästä kuolemansynnistä he niitä
    tekevät, niin juuri! Siinä on taiteen salaisuus. Se on suorastaan
    isästä perkeleestä. Sieltäpäin löydät miehesi!’

    ”Täten pääsin sen sielun perille, jonka tässä nyt tuon sinulle, oi
    Salankatsoja, ja josta toivon saavani ansaitun kiitoksen. Yö ei ole sen
    mustempi kuin kuvastimesi pinta hänen katseensa alla. Ja koko maailman
    todistus on yksimielinen hänestä. Hänen pahuutensa on ihailtavan
    kauaskantoista. Hänen rumat kirjansa ovat turmelleet puolen
    ihmiskuntaa. Hänen kauniit kirjansa ovat valhetta, josta vielä useammat
    ovat pahenneet, sillä hän puhuu niissä jaloudesta ja puhtaudesta, ja
    hän on itse juonut ja syönyt ja mässännyt ja tehnyt tihutöitä. Hän
    kehoittaa niissä ihmisrakkauteen, julistaa uusia kauneus- ja
    kasvatusevankeliumeja, ja räikeällä ivalla on hän itse ensimäisenä
    polkenut nämä aatteet, hyljännyt oman vaimonsa, työntänyt omat lapsensa
    maantielle. Mutta niille, jotka häneen siitä huolimatta ovat uskoneet,
    on hän ollut kaikista vaarallisin. Hän on hulluilla houreillaan saanut
    ihmiset särkemään kotionnensa, hän on houkutellut kansat kapinaan ja
    valtiot vallankumouksiin. Hän on kylvänyt onnettomuutta ja sekasortoa
    ja veljesverta, mutta itse ei hän ole hiuskarvaakaan uhrannut
    itsesytyttämänsä vahingonvalkean puolesta tai sen sammuttamiseksi.
    Viattomain veri huutaa hänen päälleen!

    ”Näin todistivat ihmiset tuosta miehestä, jota toiset nimittivät
    filosofiksi, toiset runoilijaksi, toiset mielipuoleksi. Ja hän itse
    todisti samaa. Hän kirosi itseään ja elämäänsä ja rukoili päästä
    mukaani rajan toiselle puolen. Olen varma siitä, ettei kukaan ole
    huonommin hoitanut leiviskäänsä maan päällä. Aineellisen tomumajansakin
    oli hän päästänyt niin hajalleen, ettei siinä enää ole madoilla
    suurtakaan vaivaa, oi Hautojenkaitsija!”

    — Musta sielu, astu eteeni, käski Vaakamies. Onko sinulla jotakin
    puolustukseksesi sanottavana?

    — Ei mitään, vastasi sielu väsyneesti.

    — Mitä etsit elämästä?

    — Elämän ja ihmissielun salaisuutta.

    — Ja luulit sen piilevän pahassa?

    — En keksinyt muuta tietä. Vasta tuota pimeää miilua kaivaessani tulin
    aavistamaan valkeuden, pahasta tulin ymmärtämään hyvän. Jokainen ruma
    teko sytytti hengessäni uuden kauneuden-ikävän, jokainen tuhmuus
    valkaisi viisauden...

    ”Liian kallis hinta”, mumisi Sydäntenpunnitsija.

    — Mutta etkö sitten tehnyt yhtään hyviä tekoja?

    — Minä tein ainoastaan teoksia.

    — No katsotaanpa, katsotaanpa? Pannaan vaa’alle. Kas vaan: unelmia,
    pelkkiä unelmia, todella ihania, heleitä, pulmusen puhtaita! Niillä on
    kyllä arvonsa niilläkin. Mutta ne ovat köykäistä tavaraa. Eivät jaksa
    painaa alas pahoja tekoja. Sielu parka, eikö sinulla ole yhtään, yhtään
    todellista tekoa, toteutettua unelmaa? Muistutteleppas!

    — Minä uneksin vain sellaista, jota oli mahdoton toteuttaa, sellaista,
    joka häämöitti vasta kaukana kaukana taivaan rannalla.

    — Koetitko edes?

    — Ne, jotka koettivat tehdä haaveistani todellisuutta, väärensivät
    kauneimman unelmani, likasivat, pilasivat, häväisivät, vetivät alas
    parhaimman uskoni...

    — Eikö kukaan ymmärtänyt?

    — Ei ainoakaan. He kivittivät, kirosivat minua kaikki...

    — Kaikkiko?

    — Kaikki.

    — Sielu parka, olisit ollut paremman kohtalon arvoinen. Nyt
    sensijaan...

    — Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo
    silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.

    — Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa,
    sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.

    Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien
    värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille
    paasille.

    — Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.

    — Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut
    elää ilman häntä, jota rakastin.

    — Vaa’alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.

    Mutta samassa, Manalan vaa’an vastausta tarkatessaan, hänen koleat
    kasvonsa kirkastuivat.

    Siinähän se nyt olikin hänen edessään tuo iankaikkisuuden täyteläinen,
    raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä
    koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän
    tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli
    ikävöinyt!

    — Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä,
    niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta
    tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää
    sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi
    anomaan.

    — Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En
    voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!

    — Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?

    — Hän on tuossa.

    Sielu viittasi runoilijaan.

    — Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!

    Valkea sielu parahti.

    — Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat
    kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa
    opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on
    hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on
    uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on
    syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut
    henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut
    elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta
    minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko
    ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus,
    vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.

    — Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?

    — Niin.

    — Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?

    — Hänen vaimonsa.

    — Hänen vaimonsa!

    Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse
    nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren
    läpikuultavasta syvyydestä.

    — Ja noin vähän tiesit sinä ihmissielusta, sinä ihmissielun
    salaisuuden tutkija! sanoi sitten Vaakamies kääntyen hitaasti uneksijan
    puoleen. Luulit olevasi kaikkien kiroama ja väärinymmärtämä ja
    hyljätyllä vierelläsi sykki ihanien unelmiesi elävä ihmisyys. Jos sinä
    olet hänet todella tehnyt, kuten hän itse väittää, niin on hän,
    vaimosi, juuri sinun ainoa hyvä tekosi, se, jonka sinä olit unohtanut,
    mutta joka nyt voittamattomalla kauneudellaan voi pelastaa
    kuolemattoman sielusi. Löytäkää siis vihdoin toisenne, te harhailleet,
    eksyneet, sielut, jotka vasta yhdessä muodostatte ihmisyyden suuren
    jumal-ajatuksen: teoksi muuttuvan jalon unelman! Te kuulutte yhteen!
    Menkää, kovasti kilvoitelleet sielut, Herranne rauhaan!

    Ja taivaan tähtisalin portit avautuivat Manalan voittaneille.

    Mutta jäätyään vanhan Viikatemiehen kanssa kahden Manalan autioon
    vaakasaliin, puheli Vaakamies hänelle seuraavasti:

    ”Vanha veikko, taidatpa olla vähän nyrpeissäsi minulle siitä, että
    soimasin sinua äsken hieman. Hm, erehtyyhän sitä! Ei ollenkaan ihme,
    ihmiset ovat todellakin ovelaa väkeä. Tai hyvin teit tehtäväsi, vanha
    veikko! Sainhan minä parhaimman ja pahimman, kuten halusinkin. Tuonne
    menivät nyt molemmat taivaan ilosaliin. Mitä puhunkaan...! Sekaannun
    vähän puheissani... Ei ollut minulta oikein ruveta noin etukäteen ja
    erikoisesti valitsemaan hyviä ja pahoja. Taisin sotkeutua vähän
    mitoissani. Luulen, näes, että minäkin nyt annoin vähän, tosin
    ainoastaan hyvin vähän, vetää itseäni nenästä... Kuinka he
    näyttivätkään kauniilta yhdessä! Unelma ja teko, niin, mutta niiden
    olisi pitänyt olla yhdessä sielussa ja heitä oli kaksi. Yksin he olivat
    avuttomia, puutteellisia, epävapaita kumpikin. Mutta siinä seistessään
    vieretysten he paistoivat silmiini aivan kuin sopusoinnun täydellisyys.
    Jokin liikutti minun vanhaa sydäntäni. En ole toki ennen noin punninnut
    ihmisiä toistensa kautta ja parittain. Entä sitten! Onhan nyt Suuren Tähden armojuhla
    . Sinäkin, Viikatemies, vanha veikko, käy lepäämään...
    Kas, kas, ei edes kuule Luunkolistelija, mitä puhun, siinä torkkuu jo.
    Torkkukoon! Meidän täytyy odottaa... Maailmassa kypsyy sittenkin
    jotakin, ihmissieluissa tapahtuu jotakin... Täytyy antaa niille
    aikaa...”