SAARENMAALAINEN INTERMEZZO.

USKONTUNNUSTUS.

Olen nähnyt sen monesti ennenkin, sataman merkkitornin, avonaiset,
ruosteenruskeat kiertoportaat, joitten yläpäässä paloi valkea lyhty,
ja aina ajatellut käärmettä, jonka tulisen silmän tuikkiva merkkituli
muodosti. Ruosteenruskeatko vaiko viheriähköt, — samantekevä, ”levy
säilytetään” ei pidä paikkaansa silmämme pikavalokuviin nähden.

Niin, olen nähnyt sen, olen nähnyt niin paljon muuta ympärilläni,
esineitä ja ihmisiä, olen tuntenut ne ulkopuolellani oleviksi, olen
alati aistinut ne kuten minulle kuulumattomina, olen yrittänyt niitä
kuvaamaankin, havainnollistuttamaan ulkonaisia aistimuksiani minulle
oikeastaan vieraasta mailmasta, jonka ulkokuoren ainoastaan näin ja
tunsin, mikäli aistimeni riittivät sen vaikutteita välittämään.

Olenko itse muuttunut, onko mailma ympärilläni muuttunut? Miksi nyt
ikäänkuin haihtuvat, katoavat käsistäni ulkonaiset muodot, värit ja
viivat, ja jää jäljelle ainoastaan vertauskuva, joka syntyy oman
sieluni koskettaessa määrättyä esinettä? Silmäni näkevät, korvani
kuulevat, tunto-, haju-, makuaistini toimivat kuten ennenkin, mutta
jokin uusi ja tuntematon voima minussa itsessäni kokoo nämä erinlaiset
heijastussäteet suureksi sisäiseksi polttokuvioksi, joka syöpyy
olemukseeni. Kaikki aistimeni voisivat lamautua, silmäni sammua,
korvani kuuroutua, tuntoni turtua, ja minä aistisin kuitenkin mailman,
todellisemmin kuin ennen.

Eivät enää ympäröi minua minulle vieraat, kylmät esineet, olen kuin
hajautunut alkuosiksi, jotka ovat tunkeutuneet minulle ennen outoihin
ja tuntemattomiin olioihin... Mailma on minulle tuttu, ikäänkuin olisin
seurannut joka puun kehitystä, siitä asti kuin se siemenenä mullan
sylissä iti. Tunnen oman elämykseni kaikkialla.

Eikö tuijota se minua vastaan tänäkin tummana iltana ruskean
kiertokäärmeen salaperäisesti tuikkivasta silmästä, — aivojen
vuosi, järjen ylivaltiuden aika! Enkö ole ylentänyt minäkin tänä vuonna
jumalakseni järjen vaskikäärmettä, palvonut vilkkutulta, jota
inhimilliseksi järjeksi nimitetään? Merentakaisen sataman merkkitorni,
aivokäärme, kirkas ja kimmeltävä yli matalan vesijättömaan! Tervehdin
sinua!

MEILLÄ ON KUOLLUT MUKANA.

Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.

Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin
Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan
ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian
satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan
toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla
köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen
ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin,
purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet
ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain
ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen
tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat
alttiita, — itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten
suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa.
Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen
kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.

Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään
suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin
vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän
pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle,
valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille
katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin
sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa
maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain
ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin
purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi
sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai
puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän
valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena,
omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.

Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja
merentakaisiksi metsiksi.

Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee
kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat
viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan
laadinnan takia odottaa.

Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.

Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan
lehdillä, astua esiin ja sanoa:

”Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja...”

On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He
kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.

Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle,
jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä
vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä
kuin salaisuus.

KULTALAIVA.

Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta sitten
purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva
Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia
riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi
pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty,
naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä
ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan... Isoisät kertovat
isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään
taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle
vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni
kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt
syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien
ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden
kultarahoja... Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että
aivoissa...

Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari
otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja
sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.

Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:

”Kultalaiva on löydetty!”

Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:

”Kuulin jo, — sitä yritetään nostaa.”

Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten
soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien,
ajattelin kultalaivaa.

Kultalaiva, — meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme
ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena,
se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä
sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko
yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään,
joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he
tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän
täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen,
mahdoton... ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet,
vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin
yliluonnollinen, — seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa
kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat,
ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja
ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä
soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain
ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat,
tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta
sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota
pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä,
purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu
panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan
löytääkseen... He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin
mastoin, kullalla silatuin sivuin...

Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä
kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.

YLITSE MUURIN.

Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan
silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee
autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain
kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät
tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit
muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin
tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja
hapraina kuin tuoksu, — salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen,
yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka
ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!

Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut
virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää
kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito
viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan,
eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti,
kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin
kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on
vaiennut vuosikymmeniä takaperin.

Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu
elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla
itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen,
merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin
nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa
silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen
uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman
salpaa ja lukkoa.

Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa
kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät
sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä,
sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä
vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli
tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain
puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella
ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän
alttarille...

Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.

VAELTAVA KYNTTILÄ.

Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen
kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät
päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti,
yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä.
Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien
ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen
väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet
kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi
rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.

Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät
myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen
kuutamon valaisemat, — maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden
kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa,
valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana,
tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen,
kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.

Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki
näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti
maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on
täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran
keuhkoissa jo kiertänyt ilma.

Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat
kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä
syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi
koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei
ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka
kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa,
henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa
kadulle... Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään.
Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.

Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin
hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea
edes itsestämme... Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu,
ja varjot kiipeevät seinillä... Eivät ikinä ole sielumme ikkunat
yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt
ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen
olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.

Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.

IHMINEN.

Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän
harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat
merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton,
tuhkankarvainen pinta.

Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan
vesirajassa, — nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka
se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita
kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti
loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä
harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin
elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan.
Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä,
pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle,
jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.

Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui,
lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja
kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt,
kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma,
ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin
kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se
ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden
suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman
kumolleen vajonneen ruuhen taakse.

Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton
päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.

Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi...
Meren pinta oli tyhjä.

Muutama henkeäpidätetty tuokio... Sen täytyy tulla esiin, — elävänä
tai kuolleena... Mitään ei näy.

Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella
kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti,
haavoittuneena. Se on pelastunut.

Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen
levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, —
jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi,
vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle
vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan
tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi
ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit
hyväileviä, — ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.

Vihasin ihmistä.

NÄKY.

Säikytettyinä katajaiselta laitumeltaan, missä vähäisen, savipohjaisen
hetteen ääressä piehtaroivat, lyhyttä kuloheinää lammasten kera
jytystäen, — vauhkoina kumeasta jyrinästä, joka maantieltä läheni
paksun pölypilven peitossa, syöksyivät saarenmaalaiset hevoset,
hiirakko ja kaksi ruosteenkarvaista laukkia yli matalan kiviaidan
maantielle, painautuen kiivaaseen ja sokeaan juoksuun. Näin niitten
kirmaisevan ohi, matalakasvuisina, sitkeälihaksisina, kuten rodun
tunnus kuuluu, silmät kekäleinä, sydän sävähtäen hurjasta, hullusta
kauhusta, vaahtoavat sieraimet särpien tomua, joka valkeana kohoo
tulikuivasta maasta. Heti heidän kintereillään automobiili, uuden
uutukainen, sätkyttävine koneineen ja torven törähdyksineen, uuden ja
vielä tiheämmän pölypilven peitossa.

Kilpajuoksu, vinha ja intohimoinen, pitkin Sõrven tasaista, kivikovaa
maantietä! Hevoset ovat jo suunniltaan, pyöräpäisiä, heidän viisaat
eläinaivonsa ovat lakanneet ajattelemasta, he syöksyvät nyt eteenpäin
sokeasta, sisäisestä pakosta, tietämättä enää miksi ja mihin,
pakahtumaisillaan, valmiina henkijättöinä tien oheen ojentumaan,
tuntematta enää tietä. Tomu laskeutuu kilpajuoksijain takana kuin
jauhoitus nummen rokoko-katajiin tien molemmin puolin, nummi ja
hete seuraavat välittömästi toisiaan kuten aallon harja ja pohja,
tuulimyllyt Salmen kylän kohdalla ojentavat käsivartensa pidättääkseen.
Ja kuten usein rannikolla, alkaa aivan selkeälle taivaalle lännestä
äkkiä kiehua pilvihuuruja, ikäänkuin jostain pahansuovasta ja
näkymättömästä noidanpadasta, kiireesti kattaen äsken kuulakkaan
taivaan, juosten kilpaa pitkin taivaan kantta uhkaavina, mustina
kuvajaisina.

Ja näitten vihamielisten, vinhojen pilvijättiläisten päällä minä
näin näkymättömän Uudenajan Hengen, juuri kun hän seitsensiimaisella
sähköruoskallaan aikoi ruhtoa vanhan, esi-isäin pyhittämän puuauran
tien ohessa.

Minä peitin kasvoni saarenmaalaiseen raitahuiviin, kuten muinaiseen
virolaiseen itkuliinaan, ja murehdin mennyttä Saarenmaata.

TUISKUHIEKKA.

Itse hedelmättömyys heilimöi... Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta,
ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan...
Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja
tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän
juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen
tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen
levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein
juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus
sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat
laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta
kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä,
loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät
uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä
kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa
raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen
hiekkaan vajoten.

Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien,
sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja
auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja,
kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen
rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä
kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton
kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin
merkitty otsakkeella ”kelpaamatonta maata”.

Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!

Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat
ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma
tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen,
minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla
vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka
kasvattaa laihon leiväksi monille.

Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin
levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei
kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka
rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus
minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta,
vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on
rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.

Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes
Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja
pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan
elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli
täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen,
niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän
ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten
viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja
takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.

Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa
lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt
tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti
”hyvästijätöksi”. Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli
hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.

Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa
aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja
ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta
varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat
enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta,
kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin
ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja
lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen
autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain
poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten,
viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien
muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi
käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.

Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla,
nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä,
kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin.
Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien
pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa
ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle
kadulle.

Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja,
hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli
kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien
kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan,
kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen
pysähtynyt.

Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä
kiviaidalla syyskäräjiään, — kuin musta, saarella talvehtiva
peltovaris hänkin.

Hän opetteli heittämään hyvästi!

Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja
vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää
hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman
katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi
kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena
pahasta, — mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen
rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy
suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.

SAARENMAAN KIITOS.

Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja
joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden
vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja,
jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin
että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen
tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia,
merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.

Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin
tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne
nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista
puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten
suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita,
ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen
väkiviinapurnukkaan.

Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan
valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten
iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien
saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!

Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä,
joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea,
vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän,
romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta
lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole
esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja
myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.

Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, — vaikka et
antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi
huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä
vielä noususi?

Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja
maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!