RUISPELTO

Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä
läpi hämärän:

”Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama
kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä
pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan
virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt
erääseen muistoon.

”Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi,
luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin
lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin
mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista
sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat — tämän
kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua,
järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat
olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan
värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun
siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.

”Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni.
Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä
Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja
joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän
välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia
tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa,
lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen,
virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen
tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin
hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.

”Rakastuin heti maalle päästyäni, pohjattomasti ja toivottomasti.
Upposin, hukuin tähän tunteeseen heti kuin umpisukkulaan. Rakkauteni
esine oli naapurimoision metsäherran rouva, minua ainakin kymmentä vuotta
vanhempi, mutta nuori sittenkin, ihana olento, vaaleaverikkö,
intohimoinen ratsastajatar, korvat pienet, kuin ruusunpunaiset
simpukat, otsa hyvin korkea, taaksepäin kalteva, sieraimet hienosti
värähtelevät, päälaella kullanpunainen tukanrunsaus kuin kypsyvä
vehnävainio. Minkälainen hän muuten oli, hyväkö vai paha, viisas,
aistillinen, turhamainen, intohimoinen, mitä siitä tiesin tai kysyin!
Minulle hän oli Nainen. Häneen sisältyivät kaikki salaisuudet, myös
oman nuoren vereni kiihkeä arvoitus.

”Että hän oli naimisissa, että hänellä oli mies ja lapsia, oli minusta
aivan luonnollista; se ei häirinnyt millään lailla rakkauttani.
Tunsinpa hänen miestään kohtaan eräänlaista hyväntahtoisuuttakin,
joka ei ollut kovinkaan etäällä ylemmyydestä. Hänen miehensä oli
tuollainen hiljainen, hyvänsävyinen, kalpeanaamainen, liikkeiltään
leppoisa ja hidas, niin metsäherra kuin olikin, — hänen tukkansa oli
aina niskasta liian pitkä, joka seikka teki hänet minun silmissäni,
ties mistä syystä, perin nöyrän näköiseksi. Aina kun tapasin hänet
rouvansa seurassa, näin hänen arasti ja ikäänkuin sisäisellä apeudella
tarkkaavan tuota omituista, herkkää ja vaarallista sierainten
värähtelyä, joka oli puhuvampaa kuin sanat.

”Metsäherran luona kävi paljon vieraita, ja niitten joukossa
lähimoision vuokraaja, virolainen Ibrus, roteva, mustaverinen ja
kiiltäväpartainen mies, aina metsästyssaappaat jalassa ja hatussa
liehuva, viheriänmusta kukonsulka. Tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä
saakka vaistomaista vastenmielisyyttä, jota voi tuntea vain samaan
sukupuoleen kuuluvaa henkilöä kohtaan. Ja kuitenkin hän oli yleisesti
tunnustettu miellyttäväksi, monessa suhteessa erinomaiseksi mieheksi;
hänellä oli erinäisiä, seuraelämässä hyvin suosittuja ominaisuuksia.
Hän osasi kertoa kaskuja, niin että kuuntelijat vääntelehtivät
naurusta, eivätkä ne sentään koskaan olleet rivoja; hänellä oli
käytöksessään naisia kohtaan oikeaan osattu sekoitus ritarillisuutta,
ivaa ja suojelevaa miehuutta, jota naiset eivät milloinkaan voi
vastustaa; paitsi sitä oli hän yhtä huomaavainen sekä vanhoille että
nuorille naisille. — Minulle hän sensijaan oli vastenmielinen juuri
miehenä, rotuolentona, voi olla, juuri näitten naisia-voittavain
ominaisuuksiensa takia, mutta etupäässä siksi, että häntä yleensä
mainittiin kauniin metsäherran rouvan rakastajaksi.”

”Tämä epäluulo, jolle tosin en ollut saanut mitään varmaa vahvistusta,
ei kyennyt rakkauttani vaimentamaan, päinvastoin. Olin alun alkaen
selvillä rakkauteni täydellisestä toivottomuudesta, tahdoin, halusin
kärsiä, kärsimys oli oleellinen osa rakkaudestani. Mutta minussa
kehittyi sensijaan vähitellen ja vastustamatta muuan toinen halu:
tahdoin saada kiinni nämä kaksi, tahdoin yllättää heidät. Enkä vielä
tänä hetkenäkään kykenisi sanomaan, mikä oli tämän hellittämättömän,
kaikkinielevän haluni alkutekijänä, sekö, että kärsimystuntoni kohoaisi
huippuunsa, vaiko ihan yksinkertaisesti vastenmielisyys, jota tunsin
Ibrusta kohtaan.

”Aloin siis vakoilla heitä joka paikassa ja kaikkialla,
kekseliäisyydellä ja kestävyydellä, jota itse hämmästyin.
Silmälläpitoani helpotti se, että moisio, jonka alueella metsäherran
asunto oli, ja Ibrusen vuokraama moisio olivat toisistaan vain
muutaman virstan päässä, ja kotitalostani oli miltei yhtä pitkä
matka kummallekin taholle. Muistan monta aamuyötä, jotka valvoin
heidän tähtensä jommankumman moision puutarhassa, hiljaisia yöhetkiä
kosteissa, vain keskiyön hetkinä täysin pimeissä puutarhoissa,
sammaltuneiden omena- ja kirsikkapuiden alla, missä piileksin,
vakoillen valontuiketta ikkunoista. Päivä koitti, ja aamu alkoi elää
ympärilläni, liivinmaalainen, kirkas aamu; moision navetassa heräsivät
lyhyestä yöhorroksestaan kukot ja kanat, kyyhkyset alkoivat lennellä
lakastaan, mehiläiset surista pääni ympärillä. Jalkojani alkoi palella
märässä, kasteisessa ruohossa, ja vaatteeni olivat täynnä kimaltavia,
pisaraisia lukinseittejä.

”Isäni soimasi minua tällaisina aamuina yöjuoksusta:

”’Varhain aloitat, junkkari’, hän sanoi.

”Ja minä annoin hänen jäädä harhaluuloonsa.

”Nöyryyttävimpänä on mieleeni jäänyt muisto niistä neljästä tunnista,
mitkä kerran odotin läheisessä kaupungissa erään hotellin pihalla.
Istuin heinillä, työrattailla, joilla olin saapunut muka isäni
asioille, mutta todenperään, koska tiesin hänen lähteneen kaupunkiin.
Tiesin hänen olevan tässä hotellissa, jossakin noitten jo pimenneitten
ikkunoitten takana, jotka minuun niin pahansuopina katselivat.

”Kyyröttelin rattailla, palelin, ja pari tähteä ilmestyi taivaalle,
jota näkyi vain kapea kaistale pimeään, hevosen lannalle ja silpulle
haisevaan vajaan. Rakastin häntä sanomattomasti, henkeä ahdistavasti
tällä hetkellä. Näin hänet ajatuksissani, hänen uhkeat hiuksensa,
päälaelle kierrettyinä, hänen päivänpolttaman kaulansa ja valkean
puseron peittämän, korkean rinnan, voimakkaat, läpi hihojen heikosti
punertavat käsivarret. Pihalla kulki hotellin tallirenki lyhtyineen
ja avasi raskaasti raudoitetun portin eräälle maalaiselle, joka ajoi
sisään. Alkoi sataa, ja kaikki kävi kosteaksi, surulliseksi ja vielä
pimeämmäksi ympärilläni; oljista kohosi mädännyt, vastenmielinen haju,
mutta hän ei tullut. Ei tullut... Ja mitä olisinkaan tehnyt tai edes
sanonut, jos hän äkkiä olisi tullut...? Olisin kai vetäytynyt vielä
enemmän kyyryksiin heinien peittoon vanhan, kirjavan hevosloimen alle
ja kuunnellut hänen hameensa kahinaa, hänen kulkiessaan ohi, nauttinut
tuskallisesta ja kipeästä varmuudesta, että olin saanut hänet kiinni...
Mutta hän ei tullutkaan... Voihan olla, että olin erehtynyt paikasta,
voi olla, että hän viime tingassa ei ollut lähtenytkään, — hän ei
tullut. Ja niin täytyi minun vihdoin viimein lähteä tyhjin toimin, ja
minullekin avautui nariseva ja raskas portti, jonka läpi vieterittömät
rattaani vierivät huonosti kivetylle kadulle.

”Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin:

”Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta päivää,
pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin
sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä
heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko
ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu
viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi
kalpeammaksi.

”Yht’äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota
ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki
nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa
ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.

”He olivat kiinni, auttamattomasti, — minun vallassani. Heidän
kohtalonsa oli minun käsissäni.

”Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä
kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena,
leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.

”Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että
hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi
noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen
lentelivät yli viljan.

”Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän
tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin
tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.

”Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta.
Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka
paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla
ruispellossa.

”Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, — äärelliset,
kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!

”Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä
hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska
ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän
posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.

”Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. Minä
olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.

”Metsäherra kääntyi puoleeni: ’Nuori mies’, hän sanoi, — ’oletteko
nähnyt vaimoani?’”

”Silloin, — niin, silloin minä vastasinkin:

”’Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli
yksin.’”

”Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin.
Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja
onnettoman miehen.

”Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin
reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä
kotiin.”