VII

— En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen
kahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun
herään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa
seisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua
lempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen,
kaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi
tulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä
maailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen?

Näitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän
ei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut
järjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen
koneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään.

Hän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet
kahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen,
mitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut.

Näin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes
henkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa.

Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä,
kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä
päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä
pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin
hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.

— Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa
itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. — Tai kun minä
voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!

Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.

Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän
epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.

Se oli Dargis.

— Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, — sillä minun
täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman.
Voinko tulla nyt heti?

— Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?

— Saamme sitten puhua, kun tulen.

Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä
ehkä koskaan palaa... Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?

Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan
ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan
odottamaan Dargista.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa.

— Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin?

— Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä...?

— Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata.

Dargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin
pidätettyä ja ikäänkuin hiljaista.

— Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, —
sillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy
niin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen
kaatuu, niin kaatuu toinenkin.

Elina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen
teki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat
kätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti.

— Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin.

— Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan
minun on täältä lähteä. Työni on kesken ja...

Hän ei lopettanut lausettaan.

— Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.

Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt
näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä
muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko
elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua...!

— Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen
huuliltaan.

Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.

— Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. — Meitä on kielletty
katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa
rakastaa.

Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa
syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti
syvältä.

— Vitold Dargis, kuiskasi Elina, — sydämeni on niin täynnä, tahtoisin
puhua, mutta en löydä sanoja!

— Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.

Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet
pusertuneina kiinni.

— Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, — minä tahtoisin antaa teille jotakin
muistoksi. Saankohan...?

Dargis vaikeni hetkisen.

— Antakaa, sanoi hän sitten, — menenhän pois!

Elina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja
virkkoi:

— Ei se ole minkään arvoista... ehkette siitä ensinkään välitä...

— Antakaa...! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen.

Elina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen
Dargiksen eteen.

— Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät
kohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea...

Dargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä
ja suuteli sitä.

— Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut... Lupaattehan!

— Lupaan!

He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut
kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.

— Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, — sanokaa minulle vielä
ennenkuin eroamme yksi asia...

Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:

— Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?

Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.

— Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin
viedä teidät mukaani.

Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.

— Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. — Suokaa
anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!... Kuinka te hymyilette
kauniisti!... Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi
ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä
saattoi jatkaa: — muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain
kirjeen, ettei hän minua enää rakasta.

Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat
molemmat.

— Oletteko ollut kihloissa?

— Olen.

Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:

— Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä
kuvittelen... Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja
kevytmielinen...

— Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.

— Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt
naimisissa!

— Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian
aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa
yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri!
Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan,
tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa.
Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta
minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.

Elina oli peittänyt kasvot käsillään.

— Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!

Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen
molempiin käsiinsä.

— Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. — Hyvästi Elina rouva.

                                                  ⸻

Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi
häneltä terveisiä.

Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko
hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai
hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa,
koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa.
Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen
päällysvaatteet ja riensi kadulle.

Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista
likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin
puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.

Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä,
kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä,
ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi
lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.

Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki
hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla.
Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili
yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren
peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta
niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.

Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.

— Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, — äläkä
koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja
minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän
kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai... olisitko
sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö
kuolee...

Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:

— Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää...

— Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli.
Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy
nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan... Ruumisvaunu
edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä
jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso
ympärilläni... Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja
nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin...

— Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada
häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen
hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?

— Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut
kauas pois, isänmaahansa...

— Mutta tulemmeko me onnellisiksi...?

— Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut
mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä
olet ihmiskunnalle vaarallinen!

Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren
peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat
toisiinsa ja silmät loistivat.

— Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?

— Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä
itsemurhan!

Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.

— Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan
hänelle hellyyttä — vielä on aikaa sovittaa.

Hän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli
pian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä.

Äkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä,
huomasi hän seisovansa kirkon edessä.

Niin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja
viihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto
oli puhdas... Kun saisikin sen takaisin!

Hän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat
hiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin.

Elina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen
kätensä ristiin.

— Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä,
köyhänä astun temppeliisi!

Hän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin
ilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan.

Hän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin
soperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki
hän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut
alkoivat soittaa ”oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit”.

Hän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti...
Piti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko
tuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka
oli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti
vaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan
jakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen
täytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen... Hän tunsi
häntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen
repaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä... Hänen
huulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina
sitten... Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi.
Silloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle,
kulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin.

Yrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut!
Sitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi...

Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki
epätoivoissaan.

— Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet
sohvalle lepäämään.

— Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla,
kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.

— Ethän ole, Elinaiseni!

— Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä!
Voitko suoda anteeksi?

— Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan,
kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!

— Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa
anteeksi?

— Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.

Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti
hänen sydämensä.