VIII

Oli kirkas, syksyinen päivä.

Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis
syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta,
aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot
vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät
nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja
syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.

Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut
väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi
kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.

Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan
taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa
odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden
varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan
keskelle jokea.

Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän
kotiin, jossa kuolema vieraili.

Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin
askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään
sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui
raskaaseen vaitioloon. ”Kun voisit edes itkeä, se keventäisi”, oli
sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä
voinut.

Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet
hajalla maailmalla.

Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut
kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä
mieltä mihinkään.

Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet
olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää
painuneena hänen rintaansa vastaan!

Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä
oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut
matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.

Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti
tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.

— — —

Arrakoskella 3 p.

Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä
unohtaa, en koskaan.

Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo
viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin
heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin.
Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme
puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi
istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään.
Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään
tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän
myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai
ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta
loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana.
Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin
tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän
minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä
suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!

Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän
syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon
ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me
vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä
heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme,
mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan
alhaalla ja oli nukkuvinaan.

Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki
järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän
työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja
koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja
avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen
uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan
pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme
sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia
muodostamaan isän nimikirjaimet.

Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan,
valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin
rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät
kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan
vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin
sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin,
niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa
vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään
isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän
kutsui minua.

— Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. — Hän oli hyvä ihminen.

Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini.
Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis,
tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen.
Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme
kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä,
odottivat.

Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha
kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari
nuppua hiuksiini.

Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar
ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat
olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin
yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa
tanssin ensimmäisen.

Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin
paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin
ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että
soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten
ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään
kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni.
Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa
yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa
lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin
tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt
kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.

Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa
tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut
musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana
oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja
silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.

— Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, — sinun pitäisi vain päästä
sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi
naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen:
kuinka vanha olet?

— Kuudentoista.

— Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. — Soita vielä pari vuotta ja
sinä hurmaat maailman.

Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat
minusta.

Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti.
Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun
vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla
käytävillä.

Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle,
seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja
kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin
taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.

7.7. illalla.

Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on
musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko
vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä
säveltäjästä enimmän pidän. ”Beethovenista”, vastasin empimättä. Hän
sanoi pitävänsä Wagnerista.

Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole
kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt.
Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen
ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla
kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.

Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin
voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen,
kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän
kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan,
niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun
on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin
viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous’n jälkeen.

Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä
minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!

Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä
rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin
tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään,
että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka
rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan
tahtoisin elää ja kärsiä!... Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja
Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin
hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin
lahjan.

Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai
b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä
kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän
on ajatellut asiat.

Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä
minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan
tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun
pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole
pitkä aika enää!

Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen
kuolinpäivänsä.

Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan,
jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa!
Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina
auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina
sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen,
vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän
hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle
välistä kyyneliä.

— Lapseni, sanoi hän kerran, — sinulla on kova luonto, sinä saat
vielä paljon kärsiä maailmassa!

En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi,
vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan
johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.

Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin
sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär.
Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta
minulla on ”kova luonto”. Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!

21.7.

Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven
läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki
on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa:
portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa,
metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu
ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen
koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt
hiuskarvankaan vertaa.

Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa
hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä
sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.

25.7.

Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen
isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi
itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet
salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja
minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis
jokaiselle selittämään: ”tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko
suvun helmi”.

Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin
mitään muuta maailmassa.

Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun
hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen
ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä
intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on
Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta
seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten
tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä... Se on
väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta
puolivillasta pitää!

Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa
on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka
vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin
jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin
kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine
poskipäineen, vaan eurooppalainen.

Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on
esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä
Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.

Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota
Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.

Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine
kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan
puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen
nukkunut nuoruuteni öinä.

Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan päiväkirja,
järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut
ikävälläni.

1.9.

Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin
mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä,
suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja
kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa.
Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä... Hän keskeytti minut sanoilla:

— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan
matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.

Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran
parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin
avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän
näki.

Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa.
Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai
se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää,
että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja
päivänpaisteisista kentistä.

Miksei edes Akselia kuulu kotiin?

Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä...

6.9.

Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että
minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken
sen perästä, mitä on tapahtunut.

En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla
työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.

Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut!

Jospa saisin kuolla minäkin!

15.9.

Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo
kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on
seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että
olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän,
että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en
hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä.
Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat
takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.

Hän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta
hän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla
hän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa päivänä
tuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli
muutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla
hän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta
hän kielsi. Sinä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa
ja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä!
Minä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa
saappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen
hattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole
mahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat
luoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa
tahtoasi...

Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö
rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!

Ei...

Se viimeinen yö...! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan
koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin
levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin
pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä
hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin,
asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä
valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin
kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät
olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän.
Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako
Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako
hänen käteensä...? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet.
Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä,
äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan.
En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili
huuliltani.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun
avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni
isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli
kadonnut kaikki kärsimys... Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti
päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon
tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin
hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.

— Jatka, lapseni, sanoi hän.

Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.

Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En
voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja
lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.

Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä
kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!... Tuontuostakin
tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi
meidät molemmat luokseen ja puhui:

— Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä.
Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset...

Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat
palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.

Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet
vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin... Ja vihdoin niiden
viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui,
särkyi.

Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta...

Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan,
vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin,
käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan
talosta... Voi isäni, isäni!

Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle
toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.

En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki
muistuttaa häntä.

Pitääkö uniin todellakin uskoa?

— — —

Lokakuun viime päivänä.

Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.

Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon
onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa
äänilajeissa.

Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa
päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan.
Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.

Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen
helvetintuskia kärsin yöt, päivät.

Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin
mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus
kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi
kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin
tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.

En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen
koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä
paljon kuin ennen rakastin.

Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen
vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä
kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa
pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain,
päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat
aivoja ja...

Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin
linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä
sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun
saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat
ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.

Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää
syömään...

”Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun”, kirjoittaa Alma serkku.
”Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda
meidän elämämme kokonaan uudeksi.” Niinkö luulette, täti ja serkku! Te
ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.

Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska
sen kuitenkin täytyy tapahtua.

— — —

Juhannuspäivän iltana.

Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran!
Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään
näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen
rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole
vaikeat.

Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut
kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä,
hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden.
Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu,
sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen
isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini
kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän päivään
asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen
on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta
paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni
olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.

Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden
rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani,
varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta
kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes
kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.

Heinäkuun 4 p.

Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas
sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää
tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti
— ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan
niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin
heittäytyisi —, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa
voidakseni ansaita.

Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt
kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää
viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.

Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui
rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle.
Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi
ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla
itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta
ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua
silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa
ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta
puku ilman ainoatakaan ryppyä.

— Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!

Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en
kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni
kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni
syntiä ja vastasin vakavasti: ”Olen alkanut uutta elämää”. Hän
siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme
kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen,
rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen.
Ja varmaankin hän sen vielä tekee.

— — —

5 p.

Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon
työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.

Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni
alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai
kirkossa, minä luen joka päivä uutta, mutta rukouksessani
ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan
monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä
itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.

Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset
taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut
opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä,
minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja
mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä...

Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta
näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei,
sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei
näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän
heräsi, heti lakkasi esiintymästä.

Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime talven
sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin?
Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.

Jumala, Jumala, auta minua!

— — —

Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt
iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä
tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että
ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin
oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt
tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin
uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana... Ihmiset sanovat minua
hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä
saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka
asettuu minun ja Akselin väliin...

Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!

Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai
vielä saanen kärsiä.

— — —

Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen,
ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja
suurta tuskaa. ”Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla”, sanoi minulle
tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.

No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun
täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän
maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on
hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin
rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan
minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.

Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes
päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi
antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en,
ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.

Joulukuun 2 p.

Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä
musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun.
Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla
eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja,
tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki
minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta
kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani
silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:

— Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies,
tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.

Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin
sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun
hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti
tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut
kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei
ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.

Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa
ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä,
miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän
kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla,
joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä
lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän
kauemminkin.

Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan
voi olla tarpeeksi varovainen.

— — —

Jouluk. 27 p.

Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän,
sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen
antanut pois itseni.

En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen
kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa
etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka
soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka
marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy
mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä
onnea, ääretöntä tuskaa.

Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä
miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut
omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta
miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin,
että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen
mieletön, olen kuin hullu... Jumala, Jumala, mihin minä joudun?

— — —

Herrani Kristus!

Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole
sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta
pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen
saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.

Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on
katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei
syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut
menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle
menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä
tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu
vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet,
taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta
anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi,
kahlehdituksi. Auta minua ja armahda!

Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat
kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä
tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää
minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea
sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran
periä sinun rauhasi.

Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja
uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo...

Tammik. 21 p.

Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua
ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa
mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä,
minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin.
Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä
rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?

— — —

Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.

Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni
vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä...

Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta
epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja
kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida
antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat — ja rakastat.

Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen
tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi.
Ota tahtoni kipinä, se on sinun.

— — —

Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän
kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan — vain
saadakseni myötätuntoisuutta...

— — —

Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla
heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan!
Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi... En
tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia
tunteita, jotka uhkaavat järkeäni.

Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni
ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt
pyydän — älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun,
levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille
tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni,
kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin
koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt
sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena
liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni,
miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!

Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että
kärsin. Voi, auta minua!

Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää
katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!

Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.

On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani.
Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan
päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.

Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne,
anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean...
Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja... Minä niin pelkään. Mitä?
Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus...

Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu
mieheen?

Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.

Väsyttää. Onkin jo myöhäinen. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut
viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.

Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?

— — —

Siihen loppui vihko.

Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää
vastaan.

Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki
niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo
laskeutunut maille.

Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta...

Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla
autuas hymy...

Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen
ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.