Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki
oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi
hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut
kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta
kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,
vainioiden ja kylien ylitse.
Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki
heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän
elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut
elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,
kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä
isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,
ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja
vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.
Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän
pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen
viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja
kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli
hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti
leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.
— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja
veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti
kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa
ääntä ja telmi tädin sylissä...
— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.
— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen
äiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!
— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
— Rupean.
Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa
polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka
säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä
kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan
kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.
Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä
ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää
olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.
Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli
liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia
naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti
kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,
sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi
muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän
sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille
miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,
aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä
aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa
hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen
jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki
tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin
töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta
kädestä puuttui kaksi sormea.
Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat
tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat
kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli
hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille
miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi
sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään
miltei Kallen isoisänä.
Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta
oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,
iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen
sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka minä sinulle hankin,
niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en
enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää
ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.
Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin
tulessa.
Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja
nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.
Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä
suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski
kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:
— Tuotkos mammalles miniän, Kalle?
— Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.
— Niin aina, niin aina.
Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,
hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri
alensi äänensä salaperäiseksi:
— Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.
Emäntä nauroi.
— Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen
veljiä ja sisaria.
— Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No
ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen
ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?
— Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.
— Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin
tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?
— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi
koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte
hullutella! Jättäkää jo juttunne!
Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä
lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän
itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,
hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka
itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,
saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä
vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.
Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi
niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta
hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,
vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.
Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja
teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,
ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa
muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan
koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen
esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen
tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi
äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen
ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi
isoilla koirilla ja pedoilla.
— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä
vieraitten mentyä.
— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,
arveli isäntä.
— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan
vehnäviipaletta pöydältä.
Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä
ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia
morsiamia.
— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes
rippikoulun käynyt.
Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla
kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni
. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa
pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä
kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä
oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat
poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat
Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva
seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja
esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,
nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja
hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen
rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut
oikein terve.
Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,
lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan
hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,
epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin
huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole
korea, kehoitti rouva Mankonen.
Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät
häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He
olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin
kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää
valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän
saada kahteen eri paperiin.
— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama
matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes
haemme hevosemme kestikievarista!
Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.
Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet
paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa
seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri
vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä
välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat
upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan
hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä
rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä
ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.
Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli
paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli
pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan
pysy nykyisillä haltioillaan.
Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi
tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli
niin totisena.
— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.
— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille
kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin
jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa
tuli ero.
Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet
yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista
tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat
tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta
äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha
sopimus...
⸻
Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat
huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä
aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä
oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä
löyhytteli.
— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
— Onko se minun syyni!
— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia
yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna
sinua vuosikausia odota.
— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?
— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan ei tule käymään ennenkuin
syksyllä.
— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi
ylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä
puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne
ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee
niille syöttää talven varoja.
Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan Santerille
. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän
nauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa
kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin
hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai
Sillantaustaan?
— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä
asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari
talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie
että mennään ajoissa.
Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa
oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty
kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen
puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä
sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä
vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi
hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin
kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin
silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten
korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.
— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä
sinun kaikkia laihoja lihottaa.
He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri
maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,
siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta
aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä
puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän
jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta
kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,
kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja
kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,
Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se
oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä
kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,
joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli
nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita
lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän
kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen
vieraitakin tupakoimaan.
— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.
— Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.
Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen
otsaansa.
— Niin aina, sanoi hän. — Senpätähden tää — hän nyökäytti päätään
Kalleen päin — on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen
apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän
kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä
jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori
isäntä.
Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli
totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen
jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,
hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,
vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien
kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,
hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.
Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja
kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta
kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,
kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.
— Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että
yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja
poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...
Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä
kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.
Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.
Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja
emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.
Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se
oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.
— Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.
— Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. — Sadanmarkan
seteli.
Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän
likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti
pesi kuppejaan.
— Mitä Johanna nyt miettii?
— Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa
melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä
on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.
Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät
häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti
voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.
— Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.
— No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, — jollei kihlani
kelpaa, niin...
— Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. — Ainahan morsian tarvitsee
ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä
kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon
tai silkin morsiamelleen lahjaksi.
Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.
— En minä noita rahoja ota.
Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla
löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani
setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!
— Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.
— Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. — Se
oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti
lausuttu: — taitaa olla tallessa toisen rahat.
— Vaikka olisi.
Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja
kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä
kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän
kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi
liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä
katsomassa heidän lähtöään.
Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle
ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.
— Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.
— Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei
joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en minä sille enään
sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa — jos saa ensinkään!
Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota
enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi
piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi
Johanna pitkän nenän!
— Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?
— Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.
Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa
punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla
nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan
ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja
siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas
määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset
visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.
Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
Anni, joka lauloi?
— Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.
Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat
rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet
puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu
kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi
kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui
niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui
mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet
kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään
lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan
alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,
kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.
Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa
sen miehille.
— Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.
— Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.
— Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?
— Vasta neljä.
— Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä kesänä
tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan —
pidot.
— Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,
sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.
— Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä
läksiäisiä?
Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.
— Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.
— Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska
sulhanen?
Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain
kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.
— Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,
se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä
olisivat kihlarahat.
Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas
kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.
Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa
kulmalla.
— Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja
juoksi sitte edellä talolle.
Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.
— Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni
sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.
Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet
olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty
kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien
vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.
Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta
oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon
hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi
savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo
oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.
Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella
sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin
tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin
velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan
noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle
kehdossa makasi.
Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen
penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,
ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen
hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui
heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä
välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut
laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta
koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.
— Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein
pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.
— Se on sen poikanen, vastasi Anni. — Muistatkos Kalle kuinka sinä
silloin itkit?
Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin
ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.
— Minähän sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. — Minähän
Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi
tullut mitään, jollen minä olisi ollut puuhassa. Näette jokainen
miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:
Sulhanen petti! Niin aina.
— No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?
arveli joku miehistä. — Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli
levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.
Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.
— Niin aina, sanoi hän, — mutta miten kävisikään kaikkien niiden,
jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät
vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi
Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.
Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä
muutamia vuosia!