Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli
palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.
Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä
nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin
haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.
— Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. — Meiltä menee ylimääräinen
kyyti.
Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti
reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen
kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara
sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,
riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen
käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra
tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa
kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia — siinä tapauksessa että kyyti
annettaisiin —, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten
likenevän tuvan ovea.
Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.
— Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.
Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli
ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen
kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,
silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.
— Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi
emäntä lyhyesti.
Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja
paistetuista luumuista täytti koko huoneen.
— Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
Minulla on kiire.
Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin
nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut — —
— Ääneen hän sanoi:
— Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen
jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä
paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen
kulkulainen maksamaan.
Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto
oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,
tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan
kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan
kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa
edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän
istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.
Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen
järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.
Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut
hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko
komeasti!
Hän tuijotti ulos ikkunasta.
Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...
Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko
on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille
jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta
kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket
joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja
vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.
Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset
reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen
silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa
äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen
täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja
ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi
laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin
olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti
itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,
isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...
Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat
läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin
puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli
unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi
tupaan.
— Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,
josta voisi saada hevosen.
— Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.
Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.
Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen
vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.
Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa
siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei
ole aikaa.
Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät
muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä
ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut
päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.
Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan
polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa
alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku
siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.
Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.
Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen
häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman
talon pihalle.
Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat
rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat
havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä
leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia
oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä
oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.
— Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. —
Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos
istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.
Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin
hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset
silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli
hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan
katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä
ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin
arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.
— Mikä sinun nimesi on?
— Hanna.
— Ja kuinka vanha sinä olet?
— Kymmenennellä.
— Mitä hulluja! — äiti kauhistui. — Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas
vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet
laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!
Neljännellä.
Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä
leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.
— No, tiedätkö mikä päivä tänään on?
— Tiedän. Jouluaatto.
— Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä
joulusta tiedät. Että silloin... No?
— Että silloin...
— Syntyi...
— Syntyi...
— No kuka?
— Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei
syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi
itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...
Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.
Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna
lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,
kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän
hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen
kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän
lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.
Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan
ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei
saataisi. Nuorukainen hurjistui.
— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?
— Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.
Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen
ympärillä...!
— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut
kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan
teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.
— Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä
teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa
seisoisi kymmenen hevosta.
— Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri — —
— Papin poika, ha ha ha!
Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli
hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat
polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa
maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli
hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut
tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se
roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko
ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.
Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.
Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai
hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden
kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei
kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi
halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin
ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut
kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan
oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja
käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun
jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä
sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?
Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä
suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli
tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään
lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat
kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja
kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja
hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä
tarkasteli.
Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.
Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi
samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän
kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan
kestikievariin. Viisitoista virstaa!
Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.
Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:
pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi
odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan
merimieskirstunsa reessä.
— Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos
vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää
häntä...
Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle
virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu
tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen
kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja
katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen
juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja
heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,
jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.
Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen
kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat
riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä
vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä
maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi
eteenpäin.
Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa
kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista
päivistä.
Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa
pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun
torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.
Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.
Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa
kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi
reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi
häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi
hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja
paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot
olivat tuttuja.
— Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?
Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän
mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.
— No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?
— On, on totisesti.
Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen
kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.
— No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin
itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje
tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä
nimiä muistakaan — meidän vaari sattui juuri silloin olemaan
pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen yöhön
... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte
juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun
pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.
Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja
vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,
sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty
vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla
vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin
lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä
kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä
lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se
paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun
alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä
voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!
Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii
rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa
ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...
Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän
kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat
latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä
ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan
ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,
kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että
vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...
Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven
auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän
ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...
— Äiti! saa hän huudahdetuksi.
Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki
ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,
hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.
Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä
tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki
sentään on entisellään!
— Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin
kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta
meri vei ne kaikki...
— Voi lapseni, mitä sinä puhut! — äiti sulkee hänet syliinsä
kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.
— Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti
keinutuolistaan.