Koketti.

I.

Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä
astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko
tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai
yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut
ketään koko joukosta.

— Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli Erkille
jatkoksi heidän keskustelulleen.

— Kaunis — niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia.
Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on
liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.

Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi.
Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei
tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä.
Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että
pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut
olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin
luonnollinen.

— Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
Akseli.

No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli
johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He
olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana — oli kaunein kuutamo ja
huurteiset puut — he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen
toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa.
Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta.
Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli
kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.

— Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli
lopetettuaan.

Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku
Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja
Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi
luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma:
pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti
heille hiukan nauraa.

Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän
sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä.
Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen
suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla
Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien
tilinteolle.

Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui
Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä,
puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan
suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit
silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki
tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan
kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti
Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään
miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi
olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen
seuraansa.

Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan
niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät
esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa,
hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän
puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen
lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon
laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta
reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli
katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.

Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän
teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet
auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.

Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä
riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa.
Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä
näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.

— Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin
yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän
väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat
he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä
kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin
hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan
toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan
porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa
ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.

Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä
tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä
ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät
tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan
Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan
kadunkulmassa.

— Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä
nyrkeiksi.

— Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.

— Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta
tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa
asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua — tietysti eri koulua,
hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme...

Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli
kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.

— No? kysyi Erkki.

— Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen
katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte — näin, näin hän
kävellä luhnailee — Anna näytti hänen käyntiänsä. — Hän varmaankin
koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on
kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka
kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku
sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja
hän se vasta on koketti!

Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä
sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa
Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.

— Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää
hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että
yhdessä häntä katselemme.

— Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.

— No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.

— Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin
hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: — kalliistipa minä olen
saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki
ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti...

Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.

— Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki — mutta ne jotka
ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.

— Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.

He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.

— Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna — niin istutte kai
kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän
kaikki. Lauri on kertonut.

— Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.

— Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka
inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.

— Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä — —

— Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?

— Jo. Täydellisesti.

— No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä
vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin,
miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että
olitte tuominnut ihan tuntematonta...

— Kiitos siitä! — Erkin ääni oli lämpöinen — olemmehan nyt selvillä,
olemmehan ystäviä?

Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei
heti antanut sitä Erkille.

— Uskaltaakohan teihin luottaa...?

— Voi, neiti Anna...!

— No, olkoon menneeksi.

He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen
keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen,
josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti
sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan
itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli
viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan
he olivat vanhoja ihmisiä!

Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili
taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka
muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin
rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten
oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan,
kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä.
Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari,
hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa,
sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin
kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli.
Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee
ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma...

Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta
Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät
yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä
sanoihinsa.

— Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet
sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.

Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on.
Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän
sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat
ystävät.

— Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. —
Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin...

— Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat
ylenkatseellisesti. — Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten
kiristykseen!

Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen
tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen
Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti
pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän
sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa.
Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä,
hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt
miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!

Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen
tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän,
uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.

— Aih! huudahti Anna ja kalpeni. — Voi minua, kuinka puhuinkin niin
ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.

Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi
sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli,
edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa
olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä,
ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä
antanut hänelle kättään.

— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja
Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette
molemmat, minä teitä syvästi halveksin...

— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän...

— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.

— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet
kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli
siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja
emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.

— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko
kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on
sinun ansiosi.

— Se on valhe!

— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa
ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella,
kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —

— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä
minäkin — — —

— Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä
rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi...
Minä en huoli sellaisia...!

Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi
suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja
heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se
vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja
toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.

— Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.

— En ota!

— Ota takaisin sanasi taikka — — —

— En!

— Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.

— Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. — Onko pyssysi
kaatanut edes jänistä tai sorsaa!

— Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi
meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai
kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn:
otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?

— En.

He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon
sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi ”duelliin”.

Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin
kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä
suhteessa olivat vähän hämärät.

Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin
salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät
Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta
Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen
kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä,
sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti,
mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.

Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla,
aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi
soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä
tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli
vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen
poskillaan.

— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen
meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa?
Se on minusta niin omituista.

— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.

Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut
leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin
puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.

— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää
toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.

— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta.
Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on
myöhäistä.

Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen
kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin
kuin kuoleman koura.

— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. —
Pysähtykää, odottakaa!

Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti.
Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli
näkyviin Anna.

— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole
aikaa.

— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!

Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen
Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo
onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti
häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat,
tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.

— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha
sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin
onnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —

Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.

— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.

— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa
ystäviksi... Minun syyni on kaikki — — —!

Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä
katseli.

— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei
voi pestä pois kuin verellä.

— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä
onneton?

Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.

— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti
katseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi
syvästi ja sanoi sitte:

— No minä suostun teidän tähtenne!

— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.

Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä,
kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui
hiljaa:

— Voi kiitos!

Vähän aikaa he kävelivät ääneti.

— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
— Minä tarjoon.

He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.

— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!

Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat
nauruun.

II.

Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut
Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,
se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän
astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu
päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä
huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle
ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt
koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen
rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.
Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen
kirkaista.

Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän
saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka
nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut
hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet
olivat aina alkaneet: ”Herra Erkki Berg!” tai vaan: ”Herra Erkki!” Ei:
”Hyvä herra Erkki!” Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se
rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut
käyttää.

Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.
Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja
matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.

Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe
matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän
puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan
suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui
lopputien.

Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.
Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena
ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.

— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki
merkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!

Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa
suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,
hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin
totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.

— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!

Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja
haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,
isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin
nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa
puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,
että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin
vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä
.

Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,
totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun
hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli
voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin
kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli
puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se
oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin
Erkki otti sen käsiinsä.

— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?

Anna nauroi.

— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni
alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia
ihmisiä löytyy?

Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain
päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,
rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli
hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän
matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.

— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja
minä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka
omituista!

— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?

— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska
tavata teitä kouluajan tuttavia.

Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin
rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,
miten hän oli kaivannut ja odottanut.

— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette
valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja
paljon työtä — — —?

— On! sanoi Erkki innostuneena.

Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,
tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä
palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,
hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.

Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti
sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.

— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille ”ritareille”
kuuluu?

Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.

Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät
olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,
sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa
rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.

Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa
tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi
tunteneet.

— Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.

— Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa —? No on.

Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.

— Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän
tiellä.

Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se
sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän
Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli
vastaan mies, jolla oli asiaa ”herralle”. Kun hän oli pistänyt kättä,
kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:

— Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?

Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat
luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei
hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi
silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä
ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei
ollut minkäänlaista halua.

Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.
Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi
Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi
matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,
Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet
vastaan.

Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi
hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin
Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.

                                                  ⸻

He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli
kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.
Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi
ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin
vaikeni ikäänkuin odotuksessa.

— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo
vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,
morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.

Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.

— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.

— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän
vannoo kuuluvansa.

— Mistä se tuli mieleesi?

— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut
sellaisissa häissä.

Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen
narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat
synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi
saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja
kuiskasi, että hän häntä rakastaa.

Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.

— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.

— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.

Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka
kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!

— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?

— En.

— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää
sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit
miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti
siellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla
tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!

Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei
hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.

— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi
peitteen alta hänelle kätensä.

— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä
tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä
saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.

— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.

Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta
kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä
välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:

— Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.

— Niin, sanoi Erkki kolkosti, — taivaalle nousi tähti ja minun
sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.

Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:

— Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,
kohtele minua kuin ventovierasta!

— Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi
Anna pelästyneenä, — se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin
paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää
tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta
kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?

— Niin.

— No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut
minulle paljon onnea.

Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli
muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot
loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo
ajettiin sisään portista.

— Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.

Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli
palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.

Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä
katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin
läksi hän sieltä.

                                                  ⸻

Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.
Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka
koitti.

Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa
ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla
tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna
ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa — se oli
vastaiseksi salaisuus.

Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin
mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin
monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa
mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.

Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja
tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn, oli
Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän
ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.

— Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en
tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi
Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan
ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut
niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,
tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen
hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen — — — yhtä
onnellinen kuin sinä!

Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli
sitä toista, jota hän oli rakastava.

Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin
anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen
kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä
saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se nyt tuntui mahdottomalta.

Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,
ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.