Öisiä vieraita.

Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain ja välinen yö
tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä
satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.

Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään
vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;
kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti
tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.

Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat
jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin
eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun
oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,
surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä
pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän
luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle
hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi
kimakasti.

Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi
valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan
tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.

— Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja
puhdistamassa.

Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento
värisi.

Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.
Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva
teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut
humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt
ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään
aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.

— Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi
on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin
kaukainen huokaus.

— Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on
orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.

Vaimo purskahti itkuun.

— Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin
mikä minun poloisen eteeni tuleekaan — — —!

Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,
kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta
eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.

— Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä
tyhjinä ovat sinunkin naulasi.

Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua
voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki
sille olikin kelvannut!

He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.

Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,
kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.
Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun
käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka
Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä
oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut
taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta
piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin
kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.

Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja
hävinneen laatikon kansi.

Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,
mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,
kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti
koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.

Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat
kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto
virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen
mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt
neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään
vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,
koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja
vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan
outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki
salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle
ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi
alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.

— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään
varkaushuhun levittämistä.

— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa
melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.

Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa
piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia
tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet
olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen
kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut
mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että
jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti
ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana
kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.

— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän
kuulijaisissa.

— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...

— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.

Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän
palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.

Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,
mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin
kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon
turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla
vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi
usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui
Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä
nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu
osansa.

— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin
paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.

— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.

— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin
muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja
minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet
tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,
piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin
tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne
suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa
!

Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja
kädessään virsikirja.

Vaimoa ärsytti tuo velttous.

— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä
puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?

— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän
kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään
tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä
siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli
vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!

Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet
hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset
mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut
kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.
Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa
sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin
aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta
jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.
Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen
kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.

— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.

Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.

— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.

— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.

— Jaa ettäkö takaisin?

Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät
pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että
viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat
sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet
ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja
täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän
veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.

— Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?

Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa keväännä
poikennut heillä.

— No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä
piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli
kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi
istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli
nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta —
niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin — vilkasin minä
häneenkin.

— Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.

— Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla
kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.

Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut
tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja
saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.

— Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan
sielläkin tarvitaan pelimannia?

Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.

— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.

Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi
soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle
kättään, jossa oli kannallinen sormus.

— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.

Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja
vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä
käsivarresta ja kuiskatuksi:

— Tänäänkö sinä sen sait?

— Tänään.

Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,
että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut
puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.

— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.

Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte,
jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa
eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta
tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän
oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän
oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän
pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja
Loviisan sormuksen?

Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika
tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen
naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun
ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli
joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä
ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se
oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi
voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin
tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos
hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi
Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin
kun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.
Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet
sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut
niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.

Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden
hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa
kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,
oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sunnuntaina sinä
. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.
Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli
ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.

Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään
tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli
katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli
tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,
joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu
likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina
olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella
puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt
korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut
päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista
sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.

— Onko nuori isäntä kotona?

— Ei ole.

— Viipyyköhän se kauvankin?

— Pitäisi palata suurukseksi.

Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä
näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana
oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei
ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin
kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja
kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli
ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä
tyhjää kaukaloa.

— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo
siat, lausui Kalle vihdoin.

— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.

Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti
laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän
äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.

— Sinne putosi meiltä vasta — olisiko siitä nyt pari kuukautta? —
varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.

Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli
puheliaammaksi.

— Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi
syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.
Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin
hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja
nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.

— Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.

— Niihän se olisi.

Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat
siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois
mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.
Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei
ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli
ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.
Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut
ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi —
ryöstetyt vaatteensa.

Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi
kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän
ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi
matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin
ja — Kallen mielestä — ylpeänä.

Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää
noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet
olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,
ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa
puhuttelemaan.

— Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. — Silloin ne
kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua
tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.

Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli
”selvittämättömiä asioita” Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut
Jussia heti epäilemään.

Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat
Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu
viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja
paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,
morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame
yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja
edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi
puhumaan.

Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä
ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui
häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.

— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena
sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.

Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan
ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.

— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!

— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain
kuin sinä.

Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa
laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;
Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti
kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen
tietä heidän luokseen.

— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee
niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.

Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.
Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli
käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän
olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän
tuskin mihinkään kelpasivat enään.

— Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran
minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.

Useilla näkyi olevan ”selvittämättömiä asioita” Jussin kanssa.

Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.

— No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja
repiytyi irti Kallen käsistä.

Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.

— Tilta, anna heille mokomakin sormus!

— Johan minä sen annoin.

— Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.

— Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä
tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!

Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,
pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään —
sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin
tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.

Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,
metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.

Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,
toisella takki käsivarrella.

— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen
varkaan vaimoksi?

— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat
meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä
eikä häpeänä.

Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.

— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.

Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.

— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.
Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä
auttakoon.

Ja siihen se asia päättyikin.