VI

Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti
ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma
lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään
huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki
tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta.
Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat.
Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa,
siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka
vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä
kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.

Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin
mieleen.

Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi
hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan
kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita
arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä.
Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: ”täällä hän on, täällä hän
on!” Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan
ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.

— Tervetuloa Helsinkiin!

Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta
sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet
niin vieraan näköiseksi.

— Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!

— Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin
lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen
konserttiin...

He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat
ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan
syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit,
kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin
suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija
selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.

— Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.

— Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, — niin saan käyttää
polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.

Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät
ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja
käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen
kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies,
jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi
itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi
sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita
ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään
Ailin tavarat.

— Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt
vieläkin, viedessään sisään tyttöä.

Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti
paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari
oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät.
Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen Aino ””, flyygelin kansi oli
auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja
koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva.
Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset
uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja
tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.

— Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan
ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: — sinun kai
on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten
uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja
pukujaan.

Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot
syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät
kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli
huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä
silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella
peitetty lamppu valaisi.

— Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.

Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt
lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille
ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän
sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa,
ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa
puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää
suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle.
Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli
solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja
viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma
puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava
silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.

— Hauska tutustua teihin, sanoi hän. — Serkkunne on teistä niin
paljon kertonut.

Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen
kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen
seisomaan.

— No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?

— On, kovin hauska.

— Siellä maalla on kai täysi talvi?

— Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.

— Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?

— Mielelläni, jos vaan kelpaan!

— Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi
samassa: — no Eero, miten laulu kävi?

— No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.

Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä
silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.

— Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen
nauhoihin. — Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain
yllä.

Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva
Wahlfeltin eteen.

— Täti kulta, sanoi hän, — mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein
kuuluu?

— Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku,
paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!

Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön
vaaleille hiuksille.

— Entä minä, täti kulta?

— Sinä olet kukkasia? — rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa
alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. —
Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät,
hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen,
että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat
kauniit.

— Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. — Ja hiuksissa samettinen suuri
orvonkukka!

— Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...

— Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia
emmekä ensinkään vielä osaa...

— Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?

— Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!

— Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo
aivan paisunut...

— Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi
poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.

— Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu
kipeältä ja pitäisi laulaa...!

He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna
kokoon käsitöitään.

— Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?

— Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin
näytän omani!

— Jaa, se on fiksua...!

Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli
joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.

— No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?

— Niin...!

— Eero! — hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: — en sitä
ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se
on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit
tanssinut niin erinomaisesti.

— Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, — tiedäthän että minulla on
luvut ja ulkomaanmatka ja...

— Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!

Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin
käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero
seurasi heitä.

— Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija
ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.

— Salli minun toki syödä, sillä — suo anteeksi — olen hyvin
nälissäni!

Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija
kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan
hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.

— Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. — Mutta pojat, pojat!
muisti hän äkkiä, — sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi,
Aarne...! Tänne, pian...!

Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien
kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.

Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan
ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se
sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa,
tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä
kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen.
Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...

Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa
takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.

— Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.

Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.

— Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä
miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!

— Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja
lisäsi samassa neiti Mantereelle: — ehkä neidin vielä on nälkä!

— Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!

Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.

— Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, — hän on ollut matkalla kello kolmesta
asti.

Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä
Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:

— Tuletko huomenna tunnille?

— Tuskin, vastasi Eero. — Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.

Eero meni saattamaan häntä eteiseen.

— Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. — Huomasitko
millä äänellä hän sanoi: ”hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon
teistä puhunut!” Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää,
ettei hän tänään puhunut ranskaa!

— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. — Hänhän
on niin miellyttävä...

— Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä
maa päälläns’ kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja
kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan
ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.

— Maija Maija,, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, —
sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo
tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on
kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä
ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt
Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!

Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen
ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset
levitettiin pöydälle.

— Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, — kyllä hän osaa laittaa!

— Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...

— Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!

Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea
koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja,
seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja
ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa
Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero
oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen
kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti
Manteren. Ja kyllä ne ”hyväntekeväiset tarkoitukset” Eerolle olivat
hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa
ja johtaa franseesseja.

— Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään
ja valkea oli sammutettu: — voin sinulle uskoa — mutta muista
ettet siitä kerro muille, — että viime kesänä vähän ikäänkuin olin
hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen.
Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme
poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En
heistä piittaa mitään!

Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.

Minäkö, ajatteli hän, — sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki
pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?

Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli
tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat
ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta
tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten
alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni
palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki
antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut
pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa
tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja
tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.

Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija
tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin
kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin
iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli
ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan
joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia
kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.

— Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.

— En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä,
ärjäisi Maija.

— Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!

— Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä
tahdon tulla Ailin kanssa.

Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija
heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.

— Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti
päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.

Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa
tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja
taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.

— Enfin seuls! Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.

Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.

— Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.

— Oletko!

Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.

— He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä
Kaarilaankin?

— Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...

— Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule!
Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset,
ettei kukaan aavista...

Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto,
punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi.
Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli
vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.

— Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, — että pelkään ihmisten
osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä
onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä
ja Pekasta.

— Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja
jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...

— Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet
sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?

Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin
rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.

Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.

— Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, — se saatiin paikalla
sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää
kokoon palokunta.

Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski
hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin
vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa
nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.

— Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin
vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen
niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä
kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja
niin oli sota valmis.

— Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.

— Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?

— Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.

Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.

— Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?
Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.

— Kiitos, jollen vain häiritse!

— Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin
rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin
iloiseksi — paitsi tietysti meitä kaikkia muita!

Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli
ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka
ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.

— Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan
hiukan taapäin. — Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti
kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. ”Et
monsieur Wahlfelt, qu’est-ce qu’il fait aujourd’hui?” — Minä selitin,
että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.

Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen
katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen
näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti
siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan
huoneeseensa.

— Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.

— Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.

Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja
kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan
juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut.
Aili huomasi sen äkkiä.

— Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.

— Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.

— No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...

— Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?

Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen
kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin
hänen äänensäkin oli ollut. ”Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai...”
ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja
päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.

— Que c’est drôle! huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. — Täti
kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin,
enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat
pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä
tarkoitus...

Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Siksi, selitti hän Ailille, — että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän
suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...

Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja
ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten
hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:

— Täti näyttää niin väsyneeltä!

— Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt
edellä. Kyllä minä heti tulen.

Tohtori raoitti huoneensa ovea.

— Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.

— Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen
tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.

— No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,
Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.

Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen,
pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä
lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin
Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän
hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai
kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa,
kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.

Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei
tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi,
kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen.
Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita,
pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili
oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen,
miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui
kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta
takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen
turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä
katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka
yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.

Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti
hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi
vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin
puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli
eturivissä.

Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava
nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan
vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina
Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä
eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja
kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä,
ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän
rakasti kaikkia laulajia, jok’ainoaa heistä.

— Maija, kuiskasi hän väliajalla, — miksei heille ole annettu kukkia?
Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!
Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!

— Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon
pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.

Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli
lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja
niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen
katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua
kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko
oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa
kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö
oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko
laulajajoukkoa.

Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma
tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat
ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista
lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli
syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.

Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko
ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan.
Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua
raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit
useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet
hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien
vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän
seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi
huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.

— Niin, sanoi neiti Mantere, — te olette nyt ihan meidän hallussamme.
Kaikki muut ovat menneet kotiin.

Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat
paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:

— Tohtorinna oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois.
Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin
onnellinen...

— Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?

— Eero! — neiti Mantere nauroi ääneen, — hän tietysti katosi sisään
tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero
tule kotiin ennenkuin aamulla.

— Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.

Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan
hämilleen, mutta jatkoi samassa:

— Olen teitä kovasti etsinyt.

— Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi
Sohvi.

— Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.

— Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja
pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä.
Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen
tarvitse vaivautua...

— Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville
luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. — ”Voi sitä
onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa.”
Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.

Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä
kaulakoristeellaan.

— Mutta, ehdotteli Aili, — jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti
Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...

Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten
jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen
ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen
talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti
komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli
Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:

— Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen
pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.

Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana
aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:

— No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere
oli vallan hämmästyksissään sinun ”järkevistä mielipiteistäsi”
eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo
huomauttamaisillani: ”älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo
viety!”

Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin
väsynyttä. Aili punastui.

— Ja minä, sanoi hän, — melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa,
miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...

Eero purskahti nauruun.

— Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä,
mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on
hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!