II

Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.

Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan
ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä
jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen
vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä.
Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen
ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti
loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa
torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä
erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili
taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen
kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää
Aili lampun — sen kupua on paikattu tuohentervalla —, asettaa
kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...

Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää
tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo
kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee
maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan
vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen
askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla,
vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin,
käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät
puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin
tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti
kaataa kahvia.

— Pelkään, alkaa Pekka, — että sioille tulimme antaneeksi liian
paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.

— Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, — sitten
täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren
padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla
syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.

— Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.

— Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...

Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:

— Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.
Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...

Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään
ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin
työhönsä ja lausuu:

— Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!

— No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma
rouva. — Meillä ei ole varaa muutoin...!

Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.

— Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa,
jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.

— Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta
huolestuneesti. — Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on
mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja
seitsemän lasta...

— Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, — kasvatuksetta.
Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.

Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:

— Koulu olisi tarpeen.

— Niin, koulu! huokaa Aili.

Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne
sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille
hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili,
edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?

Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä.
Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän
johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä
mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän
jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien
sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha’an johtaa kaupunkiin päin.
Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa
vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla,
puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie
on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä
kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki,
päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on
sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä
voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut
mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien
poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.

Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee
Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä
ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei
hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa
asiastaan.

— Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.

— Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?

— No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko
pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.

— Oikeinko pahasti?

— No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä
luuhun asti.

— Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?

— Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet.
Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut
panemaan lamppuöljyä ja suoloja...

— Suoloja haavaan!

— Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko yön
.

— Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja
karboolihappoa...

— Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.

Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon
vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka Seppälä ja
ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle
kahvia.

— Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.

Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen
kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.

— Piti viedä mullikka kaupunkiin.

— Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?

— Viisihän niitä.

Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.

— Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. — Sanovat
juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan
kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja
torppa menee alaspäin.

— Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä
markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja
siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...

Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi
raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa
nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:

— Oikeinko lyömällä?

— Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut...
Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa
herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos
olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa.
Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun
kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut
tohtori itse naida...!

Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla
varustettuna lähtee mies matkaansa.

Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia.
Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti
aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen,
jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili
totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi
päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa
käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat.
Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt
siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän
täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä
koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole
näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään
liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet
Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään
vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi
valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta...
Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä,
kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.

Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin
innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka
hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja
tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee
työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja
kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella.
Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään,
ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.

— Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.

Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn
hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.

— Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.

— Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!

— Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt
hengenhätää ole.

Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin
hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.

Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa
enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää
niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen
veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun
viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta
riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää
ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa
että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen
peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän
veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia myöhemmin
tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana
ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.

— Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon,
avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: — soittakaa väki illalliselle.

Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle,
aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello neljä
. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee.
Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä
untuvina.

— Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.

— Ja sinä kuuntelemasta.

— No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...

— Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun
puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.

Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat
hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja
nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei
hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa
Emma rouva ”lapset”, kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty,
toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo
yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:

— Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!

Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä
puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin
samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen
välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.

Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä.
Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä
”Über Land und Meer”, jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle
joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon
sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.

— Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä
synkistyvät. — Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit,
kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!

Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää
sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa
levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa
häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili
salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin
kuumassa on aivan lämmin.

— Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin
pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?

— Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat
kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden
he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!

Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän
vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.

— Pulu, arvaas...

— No?

— Kuinka monta on jouluun?

— Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.

— Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.

— Voi, voi, aikoja sitten.

Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.

— Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva
haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee,
tartuttaen Pekkaan saman taudin.

Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee
talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan
kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan
riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki.
Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.

Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä
hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia
alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa
päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat
kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara
tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla
koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän
niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei
hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan
kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli
kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli.
Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...

Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?

Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto
kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat,
mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä
kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö
nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan
tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee
vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu
levolliseen uneen.

Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen
viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.

Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä
ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on
toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä
jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten
kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka
luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin
Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät
senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy
aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri
torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa,
usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä
riitojaan taloon ratkaistaviksi.

Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä
sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja,
sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu
esimerkiksi näin.

— Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, — mikset syö
voita? Onhan tämä tuoretta voita.

Aili punastuu.

— Kiitos, en kaipaa sitä.

— Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on
terveellistä.

Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva
kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.

— En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin
väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.

— Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa
kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.

— Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta
me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta ”vaatimattomuuden”
tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä
sormillaan syövät samasta kalakupista...

— Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa,
ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan
he kaikki terveitä ihmisiä.

— Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin
pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki
ja herrasväki.

— Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen
vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun
miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se
näyttäisi...!

— Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?

— Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia
uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja
särkeä!

Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.

— Mutta Aili, virkkaa Pekka, — sinä et ole johdonmukainen. Jollet
sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä
esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi — sillä yhtä
hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?

— Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. — Joka kerta kun tuvassa
käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta
kysymään: ”missä Leena oikeastaan nukkuu?” — ”Milloin uunilla, milloin
penkillä”, vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa
valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän
he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan
miten sattuu!

— Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin
poskin. — Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä,
mutta eihän heillä mikään kestä...

— Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...

— Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät
useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään
meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin
meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia — useissa
paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin
jotakin, Pekka...!

— Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa
on, sanoo Aili katkerasti. — Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti,
vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!

Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä
olkapäälle.

— Älä ole pahoillasi, äiti!

— Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku
kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. — Muna meidän aikanamme opettaa kanaa
munimaan!

— Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, — useissa suhteissa samaa mieltä
kuin sinä Aili, mutta...

— Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!

— ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä.
Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua
hänellä muutenkin on.

— Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti
seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu.
Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet
pelkuri...!

— Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka
hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun
velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy
käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään
ulkonaisetkin elämän vaatimukset.

— Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme
ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?

— Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan
kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...

— Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa
nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota
likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin —
jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen
nuori...!

— Mutta miten sen tekisit?

— Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja
alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.

— Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään
onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi
hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja
kahveleja...

— He pian tottuisivat, siitä olen varma...!

— Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä...
Tulee uusia, tottumattomia...

— Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.

— Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy
hitaasti, hitaasti...

Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili
istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos,
missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet
värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.

— Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin.
— Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa
huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia
ja itkeviä, hyviä ja pahoja...

Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa.
Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä
ja rupeaa nauramaan.

— Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin
lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.

Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan
rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.

Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän
vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.

— — —

Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään.
Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy
kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä
kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:

— No, kuka sinä olet?

— Kest-Jussin poika Kaupista.

— No entä sinä?

— Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän
puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.

Aili vie heidät penkille istumaan.

— No, joko se Jussin poika osaa lukea?

— Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.

— No lueppas nyt minullekin — vaikkapa toinen uskontunnustus!

Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa
kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa
vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu
ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin
on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden vuoden
vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt
ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja
nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.

— Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä,
kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?

Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin
silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.

— Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.

Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.
Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:

— Syökää nyt oikein tarpeeksenne.

Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja
peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea
häpeän tunne häntä painaa.

Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.

Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet
huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä
he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä,
niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin
silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että
tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin
pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten
saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä
vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista
kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat
molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.

Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua,
mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään,
hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri
sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei
tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin,
joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.

Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia,
jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin
salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään
liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden
pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät
kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja
tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs.
Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä.
Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen
hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun
hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.

Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella
tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen
kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja
seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten
tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään
helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta.
Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.

Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät
lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen
pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin
lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa,
käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme
ei väisty hänen kasvoiltaan.

                                                  ⸻

Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on
kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii
uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet
kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois
syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja
näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki
sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin
asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja
pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä
eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa,
valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko
hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki
henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu
tulevaisuutta kohti.

Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä
herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret
puhuvat keskenään suomea — palvelijain suureksi kummastukseksi.
Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja
kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän
paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin
Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan
kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein
myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut
vähemmäksi.

Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin
ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä,
jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista
surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä
päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää
Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista
tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.

Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt
sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään.
Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput
aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä
talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan
unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti
hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan
yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista,
verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään
toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!

Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla
peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän
miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!

Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi
näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan.
Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista
häntä ajatella.

Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä
loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa
Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee
tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä
tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu,
kuolee.

Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen
sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.