X

Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen,
lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin
omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen
hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä
noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää
koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt
niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän
yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut?
Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta?
Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei
tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä
häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä
ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain
jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää
poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa
huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli
raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla
leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin
ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä,
laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka
oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan
ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin
lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan,
että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin
kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten
oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet
perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu
sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä
sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki,
kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina
epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää
ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta
Juhana oli jyrkästi kieltänyt. ”Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta
että tapahtuu nyt heti”, oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän
sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut
hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla
varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei
taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä,
koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi
tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea.
Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin
mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun
sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa,
olikin poissa.

— Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

— Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

— No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä
hänen mielessään liikkui.

— Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

— Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi
voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi
vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa
Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla
päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi,
ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt
hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli
pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet
kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi
seinään nojaten.

— Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti
ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

— Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja
sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän
raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan
päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti
sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna
alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet
varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina
kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin
miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen
kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän?
Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki
valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli
Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä
lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen
mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät
ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa
niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui
isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä
uudestaan...!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla
pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta
seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli
jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen
vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi
riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt
rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren
syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies
häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni
hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi
hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan
ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat
pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi
lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja
kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet
reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut
milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei
ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se
tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko
ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa
hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin
maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen
luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi,
kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään
tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti
he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi
jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

— Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen
kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja
teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset
koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja
uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus,
taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen
hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka
pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen
päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta
unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta
koko päivänä.

— Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
Maijastiinalle.

— Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi
hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee
levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä
Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

— Mitä sinä luet?

— Virttä ”etkös ole ihmisparka aivan arka”.

— Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

— Luuletko, että minä vielä paranen?

— Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama,
jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin,
kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys
kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

— Vaikka tämä olisi viimeinen, sanoi Juhana hiljaa. — Joka
paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima
poissa. Jokohan Aina pian tulee?

— Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea
päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas
kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön
aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut,
hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen
tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän
kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin
mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan
ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja
hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja
soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin.
Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn
alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen
käteensä.

— Vie sinä sille — tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen — lapselleen
nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten
hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista,
sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana
koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä
asennossa.

— Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. — Täti onkin köyhä ja...

— Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

”Asiansa” uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä,
pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin
arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit
olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun
lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin
kätensä ristiin.

Mä nukun haavoin Kristuksen
Ne puhdistaa mun syntisen.
Eloni, kaunistukseni
On, Herra, veres, kuolo ei.

Mun kuolo viepi ijäiseen
Elohon autuaalliseen,
Pois pesi Kristus syntini,
Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä,
kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman
totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

— Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja
oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

— Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin
toistakymmentä vuotta.

— Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.
Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella,
kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran
tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut
valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut
lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas
ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet,
kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin
Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän
onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten
joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa...

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten
mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä.
Aina, Aina — — —! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi
toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat
särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän
ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän
nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea
hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

— Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon,
joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

— Kuoli se, vastasi Antti.

— Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä.
Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen
ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti
käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi
hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa
päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään
hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa,
kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän
olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä
edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

                                                  ⸻

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli
lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan
kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina
lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui
Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi
niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan
piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut
lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta...

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti
Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi,
vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari
vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen
päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat
kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja
suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata
hampaat.

Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot,
tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä
oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti
seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen
huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei
päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten
sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan.
Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä
hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee,
ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten
taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti,
tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes
huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä
pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi,
Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki
venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan
hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi
vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä.
Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.

Seuraavana iltana seurasi lapsikin.

                                                  ⸻

Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli
järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite
oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli
jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki
nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien
särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, — muutoin
kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin
Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä
veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä
kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja
kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re’issä ruumiskirstut ja
niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin.
Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja
lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.

Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie
vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi
aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.

Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista,
vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja
jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan
kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin
sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä
ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita
papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä
oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut
kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi
Miinan.

Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean
ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina
vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti
hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja
Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun
salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia.
Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä
kaikki tyynni.

Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten.
Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse,
jonka hänen miehensä häneen heitti.

— Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.
Nyt pääsevät tilalle.

— Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?

— Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi
sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta,
että kuoli siitä pois se Aina.

— Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!

— Oo—n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin
hoitanut...!

Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä
tuvassa.

Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari
edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä
kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa,
hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.

Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän
oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen
ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina,
ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt
kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.

Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen
asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja
pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen
kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.

Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen.
Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa,
puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen
kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin
hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille.
Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja
hymyili päivänpaisteista hymyään.

Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa,
vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti
olevan nainen. Antin ajatus jatkui.

Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen
rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut
hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan,
yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti
katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri
veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä
tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena,
vavisten — — — Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä,
oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä,
ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi
keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät
merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja
keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli
jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen
musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan,
huulet olivat auki. Puussa kukkui käki...

Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi
Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren
vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen
lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.

Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti
omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua
sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan
karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa
ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla.
Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre,
omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta
katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse
juuri oli seisonut.

Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi
vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi
aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.

— Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.

He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään
ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.

— Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun — kyläläisiäni,
vastasi sitten Antti.

— Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, — minä tällä
haudalla itken — isääni ja sisartani!

Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni
oli kova ja täynnä tuskaa.

— Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe,
että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä,
tehän häntä rakastitte.

Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä
maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta
lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat
kukin haaralleen.