II

Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi
yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat
hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.

Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta.
Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle,
pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin
tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi
hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin
tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui
Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita
Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle,
lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista
ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui
niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun
metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen
heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului
kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä
istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.

Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen
veljensä Hermanni ja tämän vaimo.

— Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme
naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.

Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta.
Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa
esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine
aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen
toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen
tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven,
peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.

— Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt.
Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole
minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi
kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat
maanviljelyksen.

Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui
äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli
punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.

— Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi,
sanoi hän.

— Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?

— Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.

— Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on
niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, ”tämän talon
koira”, joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.

— Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?

Taavi naurahti.

— Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas
kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta
Moppeen hän ei koske.

Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa
siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu.
Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on
parin sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa
ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja
lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.

— Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla,
selitti Taavi. — Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan
huonossa huudossa.

— Olenhan minä vähän.

Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta
ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja
pullonsirpaleita sen yhteydessä.

— En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En
aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään
liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä
kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä
purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä
ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin
mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret
metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen
ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä
sekaisin.

— Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää
ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään
käy pyytämässä.

— Antaako isäsi rukiita lainaksi?

— Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä.
Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta
taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen
kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin
kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja
siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

— Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

— Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi
hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä.
Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan.
Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka
hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja
kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina
matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti
ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se
morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana,
mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta.
Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua
riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään
olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä
kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle
ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa,
joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat
pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen
pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä
ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta
kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus
ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana
vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin
ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka
käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja
venytetty.

— Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin
heilakka!

— Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

— Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna
veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää
mennä noille opettamaan...

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan.
Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen
äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet
jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti,
Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan
oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas
kiemurteli ohut, tumma palmikko.

— Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut
sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

— Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

— Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he
puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti
sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin
tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi
kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi.
Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten
tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

— Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi
enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei
nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on
mahdissaan...!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle,
pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä
vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

— Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte
vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä
sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli
tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen
sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina
palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

— Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin
tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja
neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun
nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen,
ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja
jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni
jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin.
Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan
maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi,
sylkäisi ja rupesi laulamaan:

Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

— Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

— Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

— Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli
toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja
jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

— Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän
tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että
tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi
tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli
kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä,
nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan
ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

— Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

— Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

— Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina
hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

— Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

— Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

— Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa
hymyili veitikkamaisuutta.

— Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

— No joko muistit?

— Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui
sen eteen sulkien häneltä tien.

— Nyt et pääse!

— Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin,
olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

— Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi,
sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä
pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe
juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen.
Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi
tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli
niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä
otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja
pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes
Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja
jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili
hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin.
Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen
lakaistessa maanpintaa.